Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
Jääkärien
Pääjoukko saapui Vaasan Vaskiluodon satamaan 25.2.1918 iltapäivällä.
Ahtojäissä eteneminen oli hidasta. Härnosandin edustalta Vaasaan kului 33
tuntia. Jäänmurtaja Sampo raivasi Arcturukselle tietä. Vastaanottajia oli jäällä
runsain mitoin.
Oli kulunut päivälleen, lähes
tunnilleenkin kolme vuotta siitä hetkestä, jolloin ensimmäiset pfadfinderit
marssivat sisään Lockstedtin leirin portista.
Tähän pääjoukkoon kuului 950 Jääkäripataljoona
27:n jääkäriä.
”Vastaanotto ylitti ymmärrettävästi
vielä senkin, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut Öhquistin komennuskunnan
osaksi. Ensimmäiset vastaantulijat oli kohdattu jo ulkosaaristossa. Seuraavina
tunteina Sampo oli saanut raivata tietä ei vaan jääkenttien, vaan myös
kilometri kilometriltä laajenevien ja taajenevien, hurraata huutavien väkijoukkojen
halki. »Kaupunkiin oli kautta maakunnan saapunut vastaanottajia, jääkärien
äitejä ja sisaria, ehkäpä joku morsiankin. Isät ja veljet olivat rintamalla
tai muissa sotatoimissa.» Jääkärien marssiessa satamasta majoituspaikkoihin
kadunvieret olivat täynnään ja saatiin kuulla »paljon hurraamista». Illalla
olivat kaikki ovet jääkäreille avoinna ja tarjoilu – niin virallisesti järjestetty
kuin vanhojen ja joka taholta ilmaantuvien uusien ystävien tyrkyttämä –
sellaista, että jääkäri sen perusteella helposti erehtyi pitämään Suomea
ylenpalttisen hyvinvoipana maana.
Asiaan kuuluva paraati oli lykättävä
seuraavaan päivään, jotta jääkärit ehtisivät siistiytyä, saada Saksasta
tuodut uudet asepukunsa ja kiinnittää niihin uudet arvomerkkinsä.”[i]
”Jääkärien ryhdikkäät rivit Vaasassa
pidetyssä katselmuksessa olivat uljas näky. Sellaista joukkoa ei enää nähnyt
maailmansodan näyttämöillä: nuoria, sodan karkaisemia, jänteviä miehiä,
joiden silmistä loisti iloinen päättäväisyys ja tietoisuus heidän
tulevasta osuudestaan Suomen vapaussodassa. Tervehdyssanoissa, jotka lausuin
kotiin palaaville sotureille, muistutin mieliin, kuinka he aikana, jolloin isänmaan
kohtalo näytti kaikkein synkimmältä, olivat uskoneet sen tulevaisuuteen, ja
mainitsin, että Suomen tuleva armeija heissä näki kouluttajansa ja
johtajansa. Heitä odotti suuri ja kunniakas tehtävä.”[ii]