Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
Eversti
Hjalmarson joutui lähtemään Näsijärven itäpuolelta länsipuolelle
auttamaan Satakunnan ryhmää (eversti Linder), Viljakkalaan, Kyröskoskelle.
23.3. tapahtui eri rintamilla paljonkin, minä
seuraan artikkelissani nyt kuitenkin Hjalmarsonia. Linderin piti päästä
eteenpäin katkaistakseen Porin ja Tampereen välisen yhteyden, ettei Porista pääsisi
punaisia joukkoja apuun Tampereen punaisille.
Hjalmarsonin
marssi Näsijärven ylitse kohti Viljakkalaa.
”Eversti Hjalmarson oli viimeiseen saakka
toivonut, että ylipäällikkö, ottaen huomioon osaston ulkonevan aseman,
muuttaisi lähtöä Viljakkalaan koskevan päätöksensä. Mutta maaliskuun 22
p:nä aamulla palasi luutnantti Gyllenberg Teiskoon ilmoittaen Orivedeltä
puhelimitse turhaan esittäneensä asian yleisesikunnan päällikölle, eikä
niin ollen ollut muuta tehtävissä kuin lähteä matkalle Näsijärven yli.
Jo klo 5 ap. kokoontuivat käskyjenhakijat
osaston päällikön luo, ja tarpeelliset käskyt saatiin sen vuoksi nopeasti
jaetuiksi.
Itäiselle rannalle jätetyt joukot –
Heiskasen ja Väinönheimon pataljoonat sekä Leschin patteri – määrättiin
majuri Malmbergi komennettaviksi. Ne joutuisivat nyt välittömästi Hämeen
ryhmän päällikön alaisiksi.
klo 7 ap. lähti Hjalmarson jäljelläolevien
joukkojen kanssa – niitä oli kaikkiaan seitsemän komppaniaa, kaksi tykkiä,
lennätinosasto, räjäytyskomennuskunta, kenttäsairaala ja kuormasto –
Teiskosta Pengonpohjaa kohden. Samalla jätti kapteeni Petersén osaston
palatakseen päämajaan. Ratsumestari Rantzau astui hänen tilalleen esikuntapäälliköksi.
Marssi Näsijärven yli ei suinkaan ollut
vaaraton, sillä jää oli jo paikoittain käynyt hauraaksi, mutta turmion uhkaa
vähennettiin hajautumalla useihin kolonniin, joiden välille jätettiin pitkät
välimatkat. Klo 10,30 ap. saavuttiin Pengonpohjaan.
Tänne oli Ylisen komppanian pääjoukko
kokoontunut ja joukoille oli valmistettu ateria. Osaston levätessä ja
aterioidessa lähetettiin adjutantti Åström edeltäpäin Viljakkalaan yrittämään
päästä yhteyteen eversti Linderin kanssa. Åström ei kuitenkaan ehtinyt
ratsastaa pitkälle, ennenkuin jo vihollisen partiot olivat estämässä matkan
jatkamista. Hänen täytyi keskeyttää matkansa Koivistossa saamatta tehtäväänsä
suoritetuksi.
Hjalmarson lähti Pengonpohjasta, Ylisen
komppanian pääosan liityttyä osastoon keskipäivän tienoissa. Pieni osasto jätettiin
vartioimaan yhteyslinjaa. Heti Koiviston sivuutettuaan joutui Snellmanin
pataljoona, joka marssi etumaisena, taisteluun. Etenemistä päästiin sentään
aluksi jatkamaan, sillä vihollinen peräytyi asemasta asemaan ryhtymättä
vakavaan vastarintaan. Kun Snellman klo 4 ajoissa pääsi Rantalaan, ei hän enää,
vaikka molemmat komppaniat kehittyivät taistelurintamaan, päässyt etenemään.
Vihollinen, jolla oli käytettävissään lukuisia konekivääreitä, oli
sijoittautunut vahvoihin asemiin Mattilan kahden puolen. Syntyi kiivas taistelu,
ja kun pääjoukko kurjalla tiellä oli jäänyt kauas etujoukosta, täytyi
Snellmanin piankin poistaa taistelusta pieniä osia komppanioistaan, jotta ei
apua odotellessaan jäisi aivan reservittä.
Niin pian kuin olosuhteet sallivat, lähetti
Hjalmarson yhden komppanian sekä konekiväärin Hallströmin pataljoonasta
Snellmanin tueksi. Tämä tapahtui viime tingassa, sillä punaiset, joita nähtävästi
ahdistettiin Ylöjärven tieltä käsin, olivat jo kiertämässä etujoukon
vasenta sivustaa. Komppania sijoitettiin se vuoksi etujoukon vasemmalle
puolelle, rintama lounaiseen päin. Täten vältettiin välitön vaara, ja
taistelu kiteytyi klo 7 ajoissa yhteen paikkaan.
Hallström oli sillävälin etulinjan tueksi
miehittänyt harjun Rantalasta itään yhdellä komppanialla ja kahdella konekiväärillä,
antaen samalla pataljoonansa suorittaa eteenmarssin tien varrella.
Tilanne tuntui osaston päälliköstä erittäin
epäselvältä. Kaikki yritykset päästä suoranaiseen yhteyteen eversti
Linderin kanssa olivat epäonnistuneet, ja hänen oli tultava toimeen vain
eversti Wetzerin [Hämeen ryhmä - jpu] antamin ohjein. Tämä oli annettu 24
tuntia sitten ja sen mukaan piti Linderin vasemman sivustan olla Viljakkalan
luona, missä ohjetta annettaessa ratkaisemattomia taisteluja vielä oli
jatkunut. Edettäessä oli lännestä kuulunut taistelunmelskettä, mutta
suunnasta ei päästy yksimielisyyteen. Hjalmarson itse arveli melun kuuluvan
Viljakkalan pohjoispuolelta Inkulan tienoilta, mutta toiset väittivät sen
kuuluvan Kyröskosken taholta. Sen verran voitiin kuitenkin käsittää, ettei
valkoisia joukkoja nyt voinut olla Viljakkalassa, koska vihollinen näin asettui
osaston tielle.
Tästä päätteli Hjalmarson, ymmärrettävästi
kyllä, mutta silti erehtyen, että Linderin joukot oli pakotettu peräytymään
viimeisen ohjeen antamisen jälkeen.
Jo tämä vähensi osaston päällikön
halua ryhtyä näin myöhään päivällä ratkaisevaan taisteluun taholla, joka
lähemmin tutkittaessa ehkä osoittautuisi hyvinkin epäedulliseksi. Sen lisäksi
uhkasi Ylöjärveltä, missä vihollisella täytyi otaksua olevan suuria voimia,
saartovaara. Tältä suunnalta oli jo uhattu, ja vihollinen saattoi varsin hyvin
tuottaa avukseen täydennysmiehistöä. Lisäksi joukotkin alkoivat jo saada
kyllikseen päivän rasituksista.
Eversti Hjalmarson päätti kaiken tämän
vuoksi koettaa keskeyttää taistelun ja antoi siitä klo 7,30 ip. määräyksensä.
Snellmanin oli jäätävä valtaamalleen linjalle varmistukseksi tärkeimpään
suuntaan, muitten joukkojen vetäytyessä Koivistoon. Upseeripartioita lähetettiin
pohjoiseen johtaville teille ottamaan selkoa tieverkosta ja pyrkiäkseen
Linderin kanssa yhteyteen. Ratsumestari Rantzau lähetettiin takaisin
Pengonpohjaan yrittämään yhteyttä päämajan kanssa ja vihdoinkin saamaan
selkoa tilanteesta. Hjalmarson otti huomioon, että seuraavana päivänä
mahdollisesti olisi peräydyttävä pohjoisemmille teille, jotta päästäisiin
yhteyteen Linderin kanssa.
Irroittautuminen vihollisesta ja
majoittuminen ei kuitenkaan sujunut laskelmien mukaisesti. Sekä Snellman että
Hallström olivat siksi tiukalla, ettei heitä ilman muuta voitu poistaa
taistelusta. Kummastakin pataljoonankomentajasta näytti sitäpaitsi liian
vaaralliselta jättää uupunutta etujoukkoa yksin vastustamaan vihollista, joka
koko ajan oli osoittanut mitä suurinta aktiivisuutta ja jonka tuli koko ajan
oli ollut ylivoimaista. Kun Hallström lisäksi oli vakuutettu siitä, että päivällä
todettu taistelun ryske oli kuulunut Kyröskoskelta, päätti hän omalla
vastuullaan jäädä paikalleen liittyneenä Snellmaniin, semminkin kun katsoi,
että osaston olisi seuraavana päivänä jatkettava seuraamaansa suuntaan. Jo
tulessa oleva komppania sai jäädä taistelulinjalle; muu osa sijoitettiin
Rantalan itäpuolelle.
Ammunta jatkui kiihkeänä suurimman osan yötä.
Mitään sanottavaa vahinkoa se tosin ei aikaansaanut, mutta joukoissa vallitsi
hermostunut jännittyneisyys, eivätkä toisessakaan linjassa olevat komppaniat
saaneet levätä. Lopulta, klo 2 seuduissa, taukosi taistelu ja
pataljoonankomentajat saattoivat vuorottelemalla vetää taistelulinjoista pois
osia komppanioista.
Vihollinen
paiskataan takaisin ja Viljakkala vallataan (23. III)
Ne osaston joukot, jotka eivät olleet
joutuneet mukaan taisteluun, oli jotenkuten majoitettu Koivistoon ja sen ympäristöllä
oleviin taloihin. Ne pääsivät myöhään levolle ja saivat nousta jo varhain
jalkeille. Eversti Hjalmarson, joka yhä edelleen kuvitteli Satakunnan ryhmän
taistelevan hyvän matkan päässä pohjoiseen Viljakkalasta ja joka katsoi
osaston joutuneen vaaralliseen umpikujaan, antoi klo 5 ap. käskyn palata
Pengonpohjaa kohden.
Tämän käskyn täyttäminen tuotti
kuitenkin vaikeuksia. Taistelu Rantalassa oli aamulla uudelleen kiihtynyt ja
Hallström ilmoitti, että hän oli jälleen katsonut tarpeen vaatimaksi asettaa
yhden komppanioistaan Snellmania tukemaan. Osaston päällikkö oli kylläkin
tyytymätön tällaiseen itsevaltaisuuteen, mutta kun Rantzau vähän ennen klo
6 ap. palasi tuoden ohjeen ja määräyksiä, osoittautui, että Hallström oli
ollut oikeassa. Esikuntapäällikön oli onnistunut päästä puhelinyhteyteen päämajan
operatiivisen osaston kanssa, ja nyt hän toi mukanaan ohjeen, jonka eversti
Linder oli pyytänyt toimittamaan perille. Satakunnan ryhmän päällikkö oli
anonut, että Hjalmarsonille annettaisiin käsky vallata Viljakkala
tunkeutuakseen sieltä edelleen Kyröskoskelle. Itse hän aikoi samalla työntyä
tätä seutua kohti luoteesta käsin. Oli siis ilmeistä, että Linderin joukot
olivat Kyrösjärven länsipuolella ja että Hjalmarsonin ensi tehtävä oli
Viljakkalan valtaaminen.
Tästä aiheutuvat uudet määräykset
annettiin nyt nopeasti. Patteri liittyi tuotapikaa taisteluun ja
kuormastokolonnat käännettiin Ylisen ja Pelanderin komppaniain turvissa sekä
jätettiin Koivistoon. Heti sen jälkeen sai Hallström käskyn kahdella vielä
käyttämättömällä komppanialla lähteä hyökkäämään Viljakkalaan
Mattilan pohjoispuolella olevan lahden yli.
Sillävälin kuin Hallström sijoitti
Rannanjärven ja Pollarin komppaniat metsäiselle niemelle Mattilan
pohjoispuolelle, asettui tykistö Rantalaan avaten tulen vihollisen tienhaarassa
olevia ampumalinjoja vastaan. Tulen vaikutus oli tehokas ja punaiset alkoivat
peräytyä. Osaston päällikön käskystä lähetti Hallström silloin
kummankin aiemmin taisteluun panemansa komppanian hyökkäämään. Tykki- ja
konekivääritulen suojassa edistyi hyökkäys nopeasti. Komppania Dahlman pääsi
vaikeuksitta tienhaaraan ja vihollinen pakeni kirkonkylää kohden.
Punaiset eivät kuitenkaan ilman muuta
hellittäneet otettaan, vaan asettuivat kerran toisensa jälkeen sopiviin
leikkauksiin. Mainiossa yhteistoiminnassa tykistön ja Mattilasta pohjoiseen
sijoitettujen konekiväärien kanssa tunkeutuivat nyt Dahlmanin ja Ahtiaisen
komppaniat eteenpäin pitkin maantietä ja siitä vasemmalle. Niitä seurasi
yksi Kauppisen konekiväärijoukkueista, joka täyttä vauhtia eteni tietä myöten.
Lopulta määräsi Hallström myöskin Rannanjärven ja Pollarin liikkeelle
niemestä, suoraan jään yli kirkkoa kohden.
Urhoollinen Virtain pataljoona eteni kuin
harjoituskentällä, kokeneen komentajansa suureksi tyydytykseksi ja
ihastukseksi. Tämä oli pataljoonan uljain taistelu vapaussodan aikana.
Kirkonkylän eteläpuolella pysähtyi vihollinen viimeisen kerran, eikä
etumaisena oleva Dahlman voinut tunkeutua edemmäksi. Silloin lähetettiin
Ahtiaisen komppania rynnäkköön ja yhdellä ainoalla reippaalla otteella
vallattiin vihollisen asema kylän syrjässä pistimin ja käsikranaatein. Yksi
konekivääri saatiin saaliiksi ja vihollinen viskattiin suuria tappioita kärsittyään
suinpäin länttä kohti. Tämä tapahtui n. klo ½ 12 aikaan.
Juuri ennen tätä viimeistä
menestyksellistä hyökkäystä oli Hjalmarson saanut ensimmäisen tiedotuksen
suoraan Satakunnan ryhmän päälliköltä. Se sisälsi selonteon tilanteesta
Kyrösjärvestä länteen olevalla alueella sekä käskyn vallata Viljakkala ja
sen jälkeen aikaansaada yhteys Osaran kautta.
Kun siis Hjalmarson tästä alkaen oli välittömästi
Satakunnan ryhmän alainen, kerromme seuraavassa hänen osastonsa vaiheista
Satakunnan ryhmän toiminnan yhteydessä.”[i]
Satakunnan
ryhmän toimintaosuudesta: Viljakkalan seutu puhdistetaan.
”Tilanne Kyrösjärven itäpuolella oli
nimittäin kaikkea muuta kuin selvä Hallströmin komppanian hyökätessä
Viljakkalaan.
Punaiset joukot, jotka oli voitu arvioida
700 mieheksi lukuisine konekivääreineen tyhjensivät tosin itse kirkonkylän,
mutta jäivät sen ympäristöille. Vaikka Hjalmarson heti valloitettuun kylään
saavuttuaan oli vetänyt sinne tykistön, pataljoona Snellmanin ja
kuormastokolonnansa, sekä alkanut järjestellä majoitusta, viipyi sentähden
vielä monta tuntia, ennenkuin taistelu taukosi. Osa Snellmanin pataljoonaa lähetettiin
pohjoiseen päin puhdistamaan Inkulaa, ja suurin osa pataljoona Hallströmiä
oli pantava uudelleen hyökkäämään länteen- ja etelään päin
tarkoituksenaan karkoittaa vihollisen voimat Kyrösjärven itärannan metsämaastosta.
Vielä kun vahdit oli järjestetty, jatkui ammunta. Se seikka, että
suhteellisen voimakkaita vihollisvoimia oli jäänyt Linderin päävoimien ja
Hjalmarsonin osaston väliin, sekä samana päivänä vallinnut hirmumyrskyn
voimainen kaakkoistuuli selittävät sen tosiseikan, että niin hyvin Linder
kuin Hjalmarsonkin olivat aina iltaan asti suurin piirtein katsoen epätietoisia
tilanteesta toistensa rintamalohkoissa.
Vastarinta
Kyröskoskella murretaan.
5 ajoissa ip. alkoi [kapteeni - jpu] Pellin
hyökkäys Järvenkylän järven eteläpuolella ilmetä kiivaasti yltyvänä
ammuntana ja selvästi huomattavana levottomuutena vihollisen asemissa Nuutista
lounaiseen.
Ryhmän päällikkö [eversti Linder - jpu]
asetti silloin Oulun pataljoonan, paitsi yhtä komppaniaa, majuri von Gerichin käytettäväksi
ja antoi hänelle määräyksen vallata vihollisen asemat Nuutin kukkulalla.
Hyvin valmistettuna ammunnalla vallitsevalta Mannamäen kukkulalta ja Turun
pataljoonan reippaasti suorittamana saavutti tämä hyökkäys välittömän
menestyksen.
Sillä välin Pell oli joutunut vakavaan ja
tappioita tuottavaan taisteluun kyeten vain askel askeleelta taistellen etenemään.
Mutta hänen kaarrostamisensa alkoi pian tehota, ja niinpä von Gerichin
voimakkaan krenatöörikomppaniojen vahvistaman rintamahyökkäyksen
painostuksen alaisena vihollinen tungettiin hitaasti mutta varmasti takaisin.
Yltyvässä pimeydessä syntyi paikotellen erehdyksiä, niin että valkoisten
eri taisteluryhmät ampuivat toisiaan, mistä aiheutui pysähdyksiä. Kun
erehdys – joka kaikeksi onneksi ei vaatinut suurempia tappioita – oli
korjattu, jatkui hyökkäys edelleen. Viimeisen vastarintayrityksen jälkeen,
mikä tapahtui itse Kyröskoskella, pakotettiin vihollinen Turun- ja
Oulunpataljoonien yhtyneillä hyökkäyksillä peräytymään. 1 ajoissa yöllä
oli Kyröskoski valkeitten joukkojen hallussa.
Hyökkäyksen onnellisesti kehityttyä oli
eversti Linder, saadakseen Hjalmarsonin yhteistoimintaan, määrännyt tämän
jatkamaan hyökkäystään etelään ja silloin ensi sijassa valtaamaan Särkän.
Tämä määräys saavutti Hjalmarsonin vasta klo 8 illalla, eikä kernaasti
voinut aiheuttaa joukkojen hälyyttämistä öiseen marssiin. Ne olivat sillä
haavaa juuri asettuneet levolle uudistuneen taistelukohtauksen jälkeen. 7
ajoissa oli nimittäin pari sataa punakaartilaista hyökännyt etuvartioiden
kimppuun päätien varrella, ja vasta kun kaksi Hallströmin komppaniaa oli
asetettu niitä vastaan, oli ne voitu karkoittaa.
Kun eversti Linder maaliskuun 24 p:nä voi
luoda yleissilmäyksen tilanteeseen, kävi ilmi, että oli saavutettu todella
huomattava menestys. Vihollinen oli, lukuunottamatta hajallisia partioita, jotka
siellä täällä ryhtyivät vastarintaan, täydelleen tyhjentänyt koko Kyrösjärven
seudun, ja pian tiedotettiin myöskin Hämeenkyrön olevan vapaan. Kaikesta päättäen
oli peräytyminen tapahtunut täyden pakokauhun vallassa. Punaisten veriset
tappiot olivat hyvin vakavia. Joskin heidän oli onnistunut pelastaa tykistönsä,
olivat toiselta puolen melkein kaikki heidän konekiväärinsä, kaikkiaan 11
kappaletta, joutuneet valkoisten haltuun. Muutenkin saatiin kokoon suuri saalis.
Oikea katastrofi oli kohdannut noin 3000 miehen vahvuisen voiman, joka oli
saanut tehtäväkseen suojella Tampereen länsisivua. Tie Porinradalle ja
Tampereelle näytti olevan avoinna.”[ii]