Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
”Laivaus kesti kauan. Vasta iltapäivällä
14.2. Arcturus ja Castor olivat valmiina lähtöön. Laiturille oli kertynyt
runsaasti saattajia, ratsumestari Gripenberg kotimaan edustajana, sotilaskuvernöörin
ja komendantin virastojen edustajat, hajotetun pataljoonan upseerikunta ja
runsaasti muutakin väkeä, jonka tämän merkillisen joukon lähtö oli
houkutellut paikalle. Erityistä ylpeyttä jääkärit tunsivat nähdessään
saattajien joukossa tarunomaisen maineen saavuttaneen kaapparilaiva Möwen
komentajan, kreivi Dohna-Schlodienin.
Kello 2.15 iltapäivällä Arcturus
ja Castor irroittautuivat laiturista ja lipuivat merelle. Pataljoonan upseerit
saattelivat niitä aallonmurtajalle saakka. laulut, suomalaiset ja saksalaiset,
raikuivat laivojen kansilla. – –
Pataljoonan upseerien joukossa oli
monia, jotka olivat ilmeisen voimakkaasti kiintyneet jääkäreihin ja heidän
kauttaan myös siihen Suomeen, jota he eivät olleet koskaan nähneet. Enimmäkseen
nämä upseerit kuuluivat niihin, jotka suomalaisten silmissä olivat parhaiten
täyttäneet sotilaan ja miehen mitat. Eräät hajotetun pataljoonan upseerit,
sen viimeisestä komentajasta alkaen, ilmaisivat pian kiintymyksensä
vakuuttavimmalla mahdollisella tavalla – seuraamalla kasvattejaan Suomen
taisteluihin kohta, kun tie niihin heille avautui. – –
Tilat, jotka Arcturus ja Castor
pystyivät kallisarvoiselle lastilleen tarjoamaan, eivät olleet varsin väljät.
Arcturus saattoi normaalitapauksessa ottaa 265 matkustajaa. Joskus vuosisadan
vaihteessa, laittomien asevelvollisuuskutsuntojen nostattaman Amerikan-kuumeen
vuosina, jolloin »siirtolaisruumakin»
oli ollut käytössä, matkustajamäärä oli noussut 600 henkeen, hiukan siitä
ylikin. Helmikuun 14. päivänä 1917 laivaan sullottiin 854 jääkäriä ja lisäksi
eräitä »siviilimatkustajia»
– Thesleff rouvineen, pataljoonan molemmat Schwesterit, pari muuta Saksasta
Suomeen palaavaa suomalaista ja joukon jatkoksi kaksi sotavankeudesta
vapautettua venäläistä everstiä. – –
Castoriin oli sijoitettu 950 jääkärin
kuljetuserästä loput 96, pääasiassa tykistömiehiä.”[i]
”Tiistaina
helmikuun 12 p:nä varahin aamulla
vahvennettiin Ylä-Pohjan heikkoa etuvartiota n. 40 miehellä Vöyrin koulusta
sekä 1 colt- ja 1 maxim-konekiväärillä. Vihollisen oli tiedoitettu olevan
tulossa Korkeakoskelta, ja sitä vastaan lähetetty osasto joutui taistelemaan
sen kanssa Myllymäellä. Ylä-Pohjasta lähti pienenläntä osasto colt-kiväärin
kera metsän halki kiertämään vihollista. Liike epäonnistui ja konekivääri
menetettiin. Samaan aikaan oli punaisia ilmaantunut Juurakkoon Pekkalan
kaakkoispuolelle. Hans Wasenius lähti pienen miesjoukon kanssa hyökkäämään
aukean kentän yli. Mutta vihollisella oli konekiväärejä ja ylempänä
sijaitsevat hyvät asemat, ja tulellaan se esti valkoisten etenemisen. Wasenius,
Vöyrin koulun parhaimpia ja uljaimpia miehiä, kaatui, ja hänen kerallaan
kaksi lapualaista. Joukko vetäytyi sen jälkeen takaisin. Illalla saapui jääkäri
Mäkinen 150 Kauhavan miehen kera ja sijoitettiin Huovilaan Ylä-Pohjasta itäänpäin.
Vähän aikaisemmin oli osa Vöyrin kouluakin saapunut. 12 p:n illalla oli
seudulle siten sijoitettu seuraavat voimat: Pekkalan kartanon luo Laurila n. 150
miehen ja Vibergin 2 konekivääriä käsittävän konekivääriosaston kera, Ylä-Pohjaan
Vöyrin koulu, 60 miestä ja 1 konekivääri luutnantti Eljas Erkon johdolla,
sekä Huovilaan Mäkinen 150 miehen kera.
Vihollinen
oli sen päivän taisteluissa menettänyt 10 kaatunutta ja 5 vankia. Valkoisten
mieshukkana oli, paitsi Waseniusta, 2 kaatunutta ja 2 kadonnutta. Mieliala
valkoisten keskuudessa oli masentunut.
Helmikuun
13:s koitti ja se päivä tuli kuumaksi Ruovedellä oleville
suojeluskunnille.
Aamulla klo
9 aikaan tulee ratsumies vaahtoavalla hevosella täyttä karkua kylään. Hän
viskautuu alas satulasta Walleniuksen majatalon portailla, syöksyy sisään ja
ilmoittaa, että 800 punaista ryntää paraikaa Pitkälään. Kenttävahti
pakenee ja puhelinjohto on katkaistu.
Lindholm,
joka oli aamulla ennättänyt vajaan puolentunnin ajan opettaa miehilleen tähtäyksen
taitoa, saa käskyn käydä väkineen rekiin, jotka aina seisoivat lähtövalmiina
kylänraitilla. Knaapin johdolla lähtee pitkä kolonna ripeätä ravia
Paarlammia kohti. Puolimatkassa tulee vastaan viisi rekeä. Niissä istuu
pakeneva etuvartio, joka on töintuskin pelastunut Pitkälään ja sieltä
kirkonkylään päin.
Knaapi,
jonka Wallenius on käskenyt asettumaan Selvikiin, jatkaa kuitenkin matkaa, päättäen
käyttää Selvikiä peräytymisasemana. Paarlammin huvilan kohdalla tavataan
pari ratsumiestä, jotka ovat pitäneet vihollista silmällä. Heidän
tiedoituksestaan käy ilmi, että vaara ei olekaan vallan uhkaava ja että tieto
vihollisvoimain suuruudesta on liioiteltu. Valkoiset asettuvat levollisesti
asemiin tien molemmin puolin Rauhamäkeä kohti. Tottumatonta väkeä on vaikea
saada valitsemaan hyviä asemia. Jokainen mies täytyy asettaa ja opettaa
erikseen. Kaivaudutaan lumeen ja katkotaan vähän havuja alustaksi. Väkeä
opastetaan tarkoin ampumaan vasta käskyn annettua ja säästämään ammuksia,
sillä kivääriä kohti on vain 30-50 panosta ja sen lisäksi 900 panosta sisältävä
varalaatikko. Konekivääriä ei ole matkassa. 10-miehinen reservi seisoo Rauhamäen
takana.
Sitten alkaa
vihollinen työntyä eteenpäin. Suljetuin kolonnin se koettaa pyrkiä lahden
poikki vasemman siiven kimppuun, mutta kohtaa murhaavan tulen, alkaa horjua ja
pysähtyy metsänreunaan, missä levittäytyy ja jää makaamaan. Vastakkaisesta
maantien vierisestä metsänreunasta rupeaa paukkumaan, samoin Paarlammin
huvilan tornista, ja oikealla sivustalla koettaa vihollinen liikehtiä eräitä
kunnaita kohti, joilta se voisi ampua valkoisten kylkeen. Knaapi älyää vaaran
ja panee reservin suorittamaan onnistuneen vastahyökkäyksen. Vihollisen
matkassa oleva konekivääri käy pian äänettömäksi. Arvatenkin se on mennyt
epäkuntoon.
Sillävälin
on puhelinmiehistö saanut johdon selvitetyksi. Wallenius kehoittaa Knaapia perääntymään
Selvikiin, mutta tämä lupaa pitää asemansa, jos hän vain saa konekiväärin.
Ainoa jälellä oleva konekivääri lennätetään Ylä-Pohjasta Paarlammille ja
saapuu hyvissä ajoin, mutta ilman miehistöä. Knaapi saa senvuoksi itse ruveta
käyttelemään asetta. Vihollinen on keräytynyt erään n. 600 m päässä
olevan ladon taakse yrittääkseen puskea uudelleen kummuille. Kädenkäänteessä
on konekivääri saatettu hyvään asemaan Rauhamäen pohjoisrinteelle, ja
uhkaava hyökkäys torjutaan muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Tulitaistelua
jatkuu.
Knaapi
haavoittui kohta sen jälkeen pahasti vasempaan käsivarteen. Vihollinen teki
nyt rintamahyökkäyksen Paarlammin huvilasta alkavien niittyjen poikki Rauhamäkeä
kohti, mutta sen tultua 200 m päähän Knaapi torjui hyökkäyksen konekiväärillään,
jota hän kovasta verenvuodostaan välittämättä edelleen käytteli.
Haavoitetun kätensä vuoksi hän ei voinut ylläpitää pitkin riviä kulkevaa
niittotulta, vaan käänteli raskasta asetta sylissään edestakaisin.
Vihollisen vetäydyttyä takaisin täytyi Knaapi toimittaa sidottavaksi, mutta
sitä ennen hän kerkisi panna konekivääriin uuden patruunanauhan. Wrede, joka
samassa tuokiossa joutui paikalle, otti hoitajaa vaille jääneen aseen
hoivaansa, vaikka olikin tottumaton sen käyttämiseen, mutta sai siitä
huolimatta sillä kuitenkin aikaan hyviä tuloksia.
Punaisten hyökkäyshalu
tuntuu laimentuneen. Pimeän tullen antaa Lindholm, joka pelkää vihollisen
aikovan käydä etenemään, ampumalinjan kautta kulkea käskyn, että määrätyn
merkin annettua on tuliteho lyhyeksi aikaa koroitettava äärimmilleen ja sitten
hurrattava kaikin voimin.
Vihollinen
kuulee yht’äkkiä valkoisten siihen saakka säästeliään tulen paisuvan
hirmumyrskyksi, yksittäisiä huutoja kuuluu sieltä täältä, ja vihdoin
kohisee koko Tyrninvuoren juurelta voimakkaita eläköön-huutoja. Punaiset
hellittävät otteensa, ja toistamiseen ne vilistävät selät köyryssä Pitkälän
metsän läpi maantielle rekiinsä paeten pelastuakseen.
Lindholm ei
lähtenyt ajamaan takaa, vaan asetti yöksi varmennukset Munalan torppaan ja
Pitkälään.
Samanaikaisesti
kuin Pitkälää vastaan – keskiviikkona 13 p:nä – tehty hyökkäys
tapahtui myöskin Pekkalassa ja Ylä-Pohjassa taisteluja, jotka kävivät vielä
kovemmiksi ja uhkasivat saada puolustajille onnettoman käänteen.
Pekkalasta
nelistänyt ratsupatrulli oli klo 10 aikaan aamulla tiedoittanut, että
vihollisvoima paraikaa eteni Muroleelta Pekkalaa kohti. Sitä vastaan lähetetty
uusi patrulli totesi, että punaisten etujoukko oli ehtinyt Juurakon taloon,
joka on 3 km Pekkalasta lounaaseen päin. Näiden tietojen johdosta Laurila
antoi n. 150 miehen vahvuisen joukkonsa asettua metsänreunaan asemaan, jonka
rintama oli länttä ja lounatta kohti, vasen siipi valtamaantielle ja oikea
siipi kasvihuoneen kohdalle asti. Toinen konekivääreistä, maxim-mallinen,
asetettiin suojeluskuntalaisen Lallin johdolla ristiinrakennettujen riihien
viereen, toinen, Nils Roosin johtama colt-kivääri, kasvihuoneen nurkalle.
Laurila arveli vihollisen hyökkäävän lahtea kohti viettävien aukeiden
peltojen yli, eikä senvuoksi ryhtynyt mihinkään toimiin vasemman siipensä
suojaamiseksi.
Vihollinen
odotutti itseään. Taistelupatrulleja ei oltu lainkaan lähetetty sitä tähystelemän,
niin että punaisten liikkeistä oltiin aivan tietämättömiä.
Klo 1
tienoissa tuli ensimmäinen kranaatti möyryten puistoon puiden latvojen yli, ja
yhdestä tykistä, joka oli sijoitettu 1½ km kartanosta lounaaseen päin olevaa
maantiesiltaa kohti, ylläpidettiin tasaista ja taukoamatonta tulta koko
taistelun ajan. Tulos oli kuitenkin mitätön, joitakin puiston puita vioittui
ja muuan kranaatti rikkoi päärakennuksen kiviset ulkoportaat. Tuli oli
kaikesta päättäen suunnattu valkoisten Taipaleen takaisia yhteyksiä vastaan.
Pian sen jälkeen näyttäytyi vihollisen pyssymiehiä hevoshaassa 250 m
lounaaseen päin ristiinrakennetuista riihistä. Klo puolo 2 korvilla aloitti
vihollinen ampumisen haasta käsin, ja useita vahvoja ampumalinjoja ponnisteli
eteenpäin hangessa riihistä eteläänpäin olevan tiheän sekametsän läpi.
Ne pääsivät maantien tasalle asti, missä kaksi konekivääriä – toinen
hyvin kätkettynä maantien varrella olevaan viidakkoon, toinen vainioiden
poikki kulkevan kylätien lähelle – tehokkaasti vahvisti yhä tiukemmaksi
kiristyvää vihollisen tulta, joka nyt täydellisesti lakaisi koko Laurilan
asemaa. Lähin punaisten konekivääri pakoitettiin vaikenemaan, mutta myöskin
valkoisten riihiryhmän nurkalla oleva raskas konekivääri täytyi siirtää
taemmaksi.
Klo 3
ajoissa oli Laurilan pakko askel askeleelta väistyä asemastaan, sitten kun
uusia vihollisvoimia oli käynyt hyökkäämään suoraan hänen vasenta siipeään
vastaan Pekkalaan vievän oikotien vartta sekä erästä tämän itäpuolella
kulkevaa kävelytietä pitkin. Osia hänen joukoistaan alkoi paeta meijerin
kohdalla odotteleviin rekiinsä, ja n. 50 miestä karkasi Taipaleen kautta
Kautun kanavalle päin. Tilanne oli ehdottomasti viholliselle edullinen, uusia
joukkoja virtasi sille taukoamatta avuksi, ja peltojen poikki Kompan torppaan
vievää tietä pitkin saapui sen lisäksi pienempiä parvia, jotka aloittivat
kiihkeän tulen korkealta Jokelanvuorelta. Sen kuitenkin vaimensi Lallin konekivääri,
joka oli sitä varten viety kartanon pihaan. Tiheässä metsässä oli
valkoisten mahdoton löytää paikkaa, jossa he olisivat voineet järjestäytyä
vastarintaan, ja perästä painava vihollinen miehitti jo metsäisen harjun sekä
pääsi aina rakennusten väliin saakka. Uljaan Laurilan ja hänen
lapualaistensa näytti käyvän huonosti. Takanaan heillä oli avoimet pellot;
jos heidän onnistui päästä hengissä niiden yli, niin saivat he lyhyen hengähtämisrupeaman
Kalliolinnan metsäisellä niemellä, mutta siitä alkoi joka taholle sileä jää.
Punaisten tykki kiskottiin hevoshakaan ja asetettiin ampuma-asemaan sen itäiselle
rinteelle.
Tällävälin
oli Roos pitänyt colt-kiväärillään puolensa kasvihuoneen nurkalla, ja käyttäen
suotuisaa silmänräpäystä hyväkseen hän suuntasi kiivaan tulen kohti
tungeksivia ryhmiä vastaan. Useita kymmeniä punaisia kaatui ja haavoittui,
yleinen hämminki syntyi heidän riveissään, eikä Laurila aikaillut liikoja käydessään
vastahyökkäykseen. Kello oli nyt 4 ja 5 vaiheilla. Tuotapikaa oli sotaonni kääntynyt.
Valkoisten konekiväärit pakoittivat punaisten samanlaiset aseet vaikenemaan.
Hevoshakaan raahattu tykki avasi uudestaan tulen, mutta jo heti ensilaukauksella
se potkaisi niin kovasti takaisin, että koko kapine irtautui kiinnitysvehkeistään
ja vieri mäkeä alas ojaan, johon se jäi makaamaan. Sen miehistö syöksähti
hevosineen perimään sitä takaisin, mutta kaatui Roosin konekiväärin niittämänä.
Lapualaiset työntäytyivät hellittämättä metsässä eteenpäin, ajaen edellään
silmittömään pakoon hajautunutta vihollista aivan kiväärinpiippujen edessä.
Pikaisella arviolaskulla todettiin, että 100-kunta venäläistä
oli kaatunut hevoshaan ja kartanon välisessä maastossa. Hämärän tullessa
oli taistelu päättynyt ja vihollinen lyöty ratkaisevasti pakoon Tampereelle päin,
jättäen tykkinsäkin jälelleen. Valkoisilla ei ollut lainkaan mieshukkaa.
Hyökkääjinä
oli ollut n. 300 venäläistä
merisotilasta (ns. »musta
kaarti»),
joiden joukossa oli löydetyistä ruumiista päättäen ollut paljon kalmukkeja
tai tataareja. Myöskin suomalaisia punakaartilaisia oli ollut mukana, ja jotkut
kartanon omista punaisista olivat ehättäneet halukkaiksi tienoppaiksi tuolle
kaamealle rosvojoukkiolle.
Laurila lähti
Pekkalasta vasta taistelun loputtua ja saapui väkineen illalla Kauttuun.
Keskiviikko-aamuna
klo 5 aikaan tiedoitettiin Ylä-Pohjaan, että vahvoja vihollisvoimia, suureksi
osaksi valkokauhtanaisia, oli tulossa Korkeakoskelta päin. Kaikki talon eteläpuolelle
hajaantuneet etuvartiot vedettiin takaisin talon seutuville, koska niiden olisi
vihollisen tultua ollut mahdoton peräytyä etelänpuolisen avoimen maaston yli.
Ampumahautoja kaivettiin järvestä talon editse ja maantien yli avoimelle kentälle,
niin että niiden rintama oli etelää ja lounatta kohti. Konekivääri seisoi
pihamaalla.
Klo 10
aikaan voitiin korkealla sijaitsevasta ja joka taholla avoimien kenttien ympäröimästä
talosta kiikarilla nähdä vihollisjoukkoja, jotka lähenivät Myllymäeltä ja
Korkeakoskelta päin. Taistelu alkoi. N. 400 m päässä lounaaseen sijaitsevan
työväentalon läheisyydestä ammuttiin valkoisia konekiväärillä. Toinen
konekivääri oli asetettu mäenrinteeseen n. 600 m Huovilasta länteenpäin ja
vielä kolmaskin Mäki-Pohjan kohdalle. Avoimella ja suojattomalla paikalla
oleva talo oli siis kolmelta suunnalta kohdistetun ristitulen alaisena. Konekiväärin
ja joukkojen sijoittaminen Huovilan länsipuolelle kävi mahdolliseksi sen
kautta, että Huovilassa majaillut komppania oli kohta taistelun alettua vetäytynyt
Ruhalaa kohti. Valkoisten konekivääri sai pian työväentalolle asetetun
punaisten konekiväärin vaikenemaan, mutta ennen pitkää se alkoi uudelleen
papattaa korkealla paikalla sijaitsevan Sillanmäen torpan luota.
Vihollisen
ampumalinjat työntäytyivät hellittämättä eteenpäin tehokkaan konekivääritulen
turvin ja pääsevät aina 300 m päähän talon itäpuolelle. Koko ajan kuuluu
tykki-, konekivääri- ja jalkaväkiammuntaa Pekkalasta ja Paarlammilta.
Ammukset alkavat käydä vähiin. Sitten tulee tieto, että Laurila väistyy
Pekkalasta – yksityisiä ryhmiä sieltä pakeneekin jään yli – ja viime
hetkessä päättää Viljanen, joka nyt hoitaa päällikkyyttä, peräytyä.
Yksitellen vetäytyvät miehet pois ampumalinjalta, viimein puolustaa taloa vain
Erkko viiden miehen kera itsepäisesti vielä puolentunnin ajan. Viimeisenä
miehenä hän vihdoin poistuu, ja silloin ovat punaiset jo pihalla.
Pohjan
komppania yöpyi Kauttuun, jonne aikaisemmin oli jo keräytynyt joukko
Pekkalasta paenneita ja kauhavalaisia. Myöhemmin saapui Laurila väkineen.
Torstai-aamuna,
helmik. 14 p:nä, Laurila jälleen miehitti Pekkalan, joka oli yön kuluessa
ollut tyhjillään. Koneenhoitaja oli pitänyt sähkölaitosta käynnissä ja
koko kartano oli ollut valaistuna, jonka vuoksi punaiset eivät olleet
uskaltaneet sitä lähestyä. Erkko valtasi lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen
uudelleen Ylä-Pohjan, jonne pieni parvi punaisia oli asettunut. Yöllä ja
aamuhämärissä nämä olivat noutaneet kuolleensa Pekkalasta ja Pohjalta. Heidän
Pekkalassa kärsimänsä mieshukka lienee ollut hyvin suuri. Wallenius ilmoitti
yli 100 vihollista kaatuneeksi, eikä se tieto tunnu mahdottomalta, koska »mustasta
kaartista»
vain pienoinen parvi saapui perästäpäin aivan hajautumistilassa Tampereelle,
josta sen mainittiin jatkaneen suoraa päätä Pietariin. Metsä oli täynnä
kaatuneita venäläisiä merisotilaita. Erkko voi nähdä viimeiset
ruumiskuormat, joita ajettiin Korkeakoskelle päin.”[iii]