Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
”Helmikuun 11. päivänä, jolloin
Arcturus ja Castor ilmestyivät Libaun satamaan, oli vuorossa tärkeä toimitus
– palvelussitoumuksen allekirjoittaminen. Tässä asiakirjassa jääkäri
sitoutui palvelemaan »Suomen
hallituksen perustamassa joukossa»
yhden vuoden tai kauemminkin, »jos
hallitus niin vaatii», siinä
sotilasarvossa, johon hänet oli samana päivänä ylennetty. Sopimuksessa määrättiin
myös palkkaus. »Vapaiden elin-
ja asuinkustannusten» lisäksi majuri tulisi saamaan 1000, kapteeni 600,
yliluutnantti 450, luutnantti 400, vänrikki 300, vääpeli 250, varavääpeli
200, aliupseeri 125 ja jefreitteri 90 markkaa. – –
Tavanomaisia kohteliaisuuksia ei
unohdettu. Helmikuun 11. päivän iltana kapteeni Ausfeld tarjosi Saksan
valtakunnan puolesta jäähyväispäivällisen Libauhun saapuneille Suomen
virallisille edustajille ja pataljoonan suomalaiselle päällystölle. Myös eräitä
kaupungin arvohenkilöitä oli läsnä. Seuraavana päivänä evl. Thesleff
vuorostaan Suomen hallituksen edustajana tarjosi lounaan pataljoonan
saksalaisille upseereille.”[i]
”Palataksemme taistelujen jatkuvaan
kehitykseen on mainittava, että meikäläiset poistuivat Kavantsaaresta
helmikuun 9 p:nä. Tällä yksinäisellä vartiopaikalla, jonka sivustat olivat
aivan suojattomat ylivoimaisen vihollisen hyökätessä, luuli vartiomiehistö
yht´äkkiä joutuneensa saartovaaran alaiseksi. Tieto tästä tuntui
esikunnassa uskottavalta ja vartiomiehistö sai käskyn peräytyä Hannilaan.
Kun sitten kävi ilmi, ettei mitään polttavaa vaaranpaikkaa ollutkaan, lähetettiin
jääkäri Hämäläinen 33-miehisen lentävän osastonsa sekä joukkuepäällikkö
Raikan johtaman 12-miehisen parven kera jälleen Kavantsaareen tekemään
viholliselle niin vankkaa vastarintaa kuin suinkin. Tehtävä suoritettiinkin
kerrassaan ihmeteltävästi ja harvinaisen uljaasti. Punaiset kävivät nimittäin
hyökkäämään jo samana päivänä, 10:nä, arvion mukaan kymmenkertaisella
ylivoimalla ja venäläisten sotamiesten johtamina. Lyhyen taistelun jälkeen ne
kuitenkin pakenivat päätäpahkaa, ilmeisesti säikähtyneinä meidän silloin
ensi kertaa esiintyneestä tykkitulestamme. Seuraavana päivänä ne uudistivat
hyökkäyksensä, tällä kertaa uskaliaammin. Venäläiset etunenässä ne
etenivät tiheinä ketjuina, tykistön avustamina ja mukana runsaasti konekiväärejä.
Ylivoimansa avulla niiden onnistui päästä kolmetuntisen taistelun perästä
iskemään meikäläisten sivustaan, jolloin valkoisten oli pakko luopua
asemastaan. Tässä kamppailussa kunnostautui myöskin kaksi reipasta tyttöä,
jotka olivat väenväkisin pyrkineet joukon mukaan ruoanlaittajiksi. He
seisoivat uskollisesti poikain rinnalla viimeiseen saakka, hoitelivat
haavoitettuja kuumimmassa luotisateessa ja auttoivat niitä rekiin lähdettäessä
peräytymään. Toinen heistä tällöin itsekin haavoittui. Muina tappioina oli
meikäläisillä pari kaatunutta ja muutamia haavoittuneita, joista kaksi lienee
joutunut punaisten käsiin. Silminnäkijäin antaman tiedon mukaan menettivät
punaiset 40 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Sama lentävä osasto sai
sitten urhean päällikkönsä johdolla kunnostautua monissa vastaavissa
tilaisuuksissa.
Rohkaistuneena Kavantsaaressa
saavuttamastaan menestyksestä lähtivät punaiset etenemään Kilpeenjoeltakin
ja hyökkäsivät Ahvolaan, joka on Hannilasta 6 km länteen päin. Meidän
miehiä oli siellä 100, kun punaisilla varmojen tietojen mukaan oli väkeä yli
800 miehen. Kuuman kamppailun jälkeen, jota kesti useita tunteja, täytyi meikäläisten
luopua Ahvolasta ja vetäytyä Hannilaan. Vihollinen yritti ahdistaa Hannilaakin
sivulta päin. Jos sen olisi onnistunut vallata tämä paikka, niin olisi
samalla Antreakin ollut menetetty koko rintaman tukikohtana. Tämä onnettomuus
kuitenkin vältettiin sinä päivänä sen kautta, että vasta saapunut
panssarivaunumme [junanvaunu - jp] yhtyi leikkiin juuri oikealla hetkellä.
Ampumalla moniaita onnistuneita laukauksia keskelle muuatta viidakkoa, johon
punaiset olivat keräytyneet, ajettiin nämä suinpäin tolkuttomaan pakoon,
jolloin ne jättivät jälelle parikymmentä täysosumain uhria. Siitä urotyöstä
sai panssarivaunumme hyvällä syyllä nimekseen »Karjalan pelastaja». Se
joutui sitten monestikin ottamaan tehokkaalla tavalla osaa Antrean rintaman
puolustukseen ja teki yhä suurempaa kunniaa nimelleen. Vaunun aseistuksena oli
yksi Vuoksenniskassa vallatuista tykeistä ja sen sangen alkeellisena »panssarina»
lankkuseinien väliin ladottu tiilikerros. Vasta paljon myöhemmin vaunu täydennettiin
veturilla, jossa oli Ensossa valmistettu panssari kaksinkertaisesta rautalevystä,
välissä paperimassaa. Kokonaisuudessaan se näytti hyvin hullunkuriselta pitkän
kipinäputkensa vuoksi, joka kulki savupiipusta vaununlavan alle.
Hannilata ilman Ahvolaa olisi meikäläisten
ollut mahdoton pitää hallussaan, mutta kun sillä oli tämä tukikohta läntisenä
ja Ylä-Noskuan talon kohdalla oleva tienhaaraus (n. 5 km etelään päin
Antrean kirkonkylästä) itäisenä sivustasuojanaan, muodostui hyvin edullinen
asema, joka suojeli Antreaa ja siten Imatralle menevää rautatieristeystä.
Siksipä täytyi Ahvola saada takaisin mistä hinnasta hyvänsä. Tässä
tarkoituksessa aloitettiinkin jo seuraavana aamuna silloisiin olosuhteisiin nähden
suurisuuntainen sotaliike Ahvolaa vastaan. Kaikki aseistetut miehet, jotka vain
voitiin panna liikkeelle, lähetettiin kahdelta eri taholta marssimaan Ahvolaa
kohti, nimittäin Hannilasta sekä pohjoisesta päin pitkin Jääsken maantietä.
Panssarivaunun piti sen ohessa Hannilasta käsin avustaa hyökkäystä. Niin
tarmokkaasti ahdistettuna vihollinen syöksyikin heti pakosalle, ja kyläryhmän
Ahvolan-Seitsolan-Oravalan miehittivät meikäläiset pitäen niitä hallussaan
koko sodan ajan, huolimatta sitkeistä ja raivokkaista hyökkäyksistä, joita
eräässä seuraavassa kirjoituksessa lähemmin kosketellaan.
Jo seuraavana päivänä, helmikuun
13:na, yritti vihollinen tarmokkaalla hyökkäyksellä voittaa takaisin menettämänsä
aseman. Sen ampumaketju arvioitiin 3 km pituiseksi. Taistelu kesti 11:sta ap.
5:een ip., ja se oli suurin, mitä siihen saakka vielä oli sattunut. Vaikka
puolustajien lukua oli taasen täytynyt vähentää suunnilleen 150 mieheksi 3
konekiväärin kera, torjuttiin hyökkäys kuitenkin jääkäri U. Sihvosen
johdolla, tuottaen suuria tappioita viholliselle, jolta jäi taistelukentälle
17 kaatunutta ja joka kaikkiaan menetti lähes 50 miestä. Sotasaaliiksi saatiin
1 konekivääri, 17 kivääriä ja 8,000 panosta. Tämän löylytyksen jälkeen
punaiset eivät uudistaneetkaan hyökkäyksiään Ahvolaa vastaan ennenkuin
vasta 27 p:nä.”[ii]