Vapaussota 030318

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä. Vilppulaan liittyvä aiempi artikkeli löytyy täältä.

Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat ratkaisevaan hyökkäykseen

Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim ja Suomen armeija oli toinen ”osapuolista”:

”Etelässä vallitseva nälkä ja hirmuvalta kehottivat nopeihin toimenpiteisiin, ja sitä paitsi tiesin että vastapuolella suoritettiin kiihkeitä hyökkäysvalmisteluja. Päämaja laski, että vihollisella olisi Pohjanlahden ja Päijänteen välillä käytettävissään 25 000 miehen voimat. Kevät lähestyi, ja kelirikko alkaisi pian estää joukkojen liikkeitä. Jäiden lähdettyä helpottaisivat avoimet vesistöt vastustajan puolustusta. Näitä seikkoja silmälläpitäen annoin 27. helmikuuta käskyn ryhtyä toimenpiteisiin, että joukot maaliskuun puoliväliin mennessä olisivat valmiit siirtymään offensiiviin.”[i]

Entäpä toinen osapuoli?

Juuri tämän valmisteltavana olevan hyökkäyksen osalta kannattaa jättää Venäjän valtio sivuun tarkastelusta, vaikka se Karjalan rintamalla olikin hyvin aktiivinen.

”_»Suomen kaikkien sotajoukkojen ylipäällikkö», sanomalehdentoimittaja ja entinen vänrikki Eero Haapalainen, oli ylipäällikkö vain nimellisesti, kun taas hänen esikuntapäällikkönsä eversti Svetshnikov oli todellinen johtaja.”[ii]

Svetshnikovin käskystä 3.3.18 pätkä:

”_ »Määrään kaikkia Suomen sotajoukkoja [mukaan luettuna venäläiset joukot - jpu] ajalla 3 p:stä 9 p:ään maaliskuuta valmistautumaan hyökkäyksiä varten ja 10 p:nä maaliskuuta on kaikkien ryhdyttävä ratkaisevaan hyökkäykseen lahtarien tuhoamiseksi maasta ja Vaasan-Sortavalan rautateiden, eritoten Haapamäen-Pieksämäen radan valloittamiseksi.»

Vastustajan [kapinallisten ja venäläisten - jpu] päähyökkäys suuntautui Päijänteen ja Pohjanlahden välille, missä käskyä myös toteutettiin huomattavan tehokkaasti. Tällä rintamalla, jonka vahvuus oli n. 15 000 miestä, hoiti päällikkyyttä kelvollinen ja henkilönä nuhteeton mies, metallityömies Hugo Salmela, apunaan eversti Bulatsel ja muita venäläisiä upseereja. Operatiivinen ajatus oli sama kuin meidänkin tulevassa hyökkäyksessämme: sitoa joukkomme Ruoveden-Vilppulan-Mäntän linjalla ja samalla ohjata varsinaiset hyökkäyskolonnat itä- ja länsipuolitse.”[iii]

[iv]

Mannerheimin suunnitelma

”Hyökkäyssuunnitelman perusajatuksena oli vihollisen Ruoveden-Vilppulan linjalla olevien joukkojen sitominen rintamahyökkäyksillä ja samanaikainen saarrostaminen lännestä ja idästä. Sekä rintamalinjan kulku että tieverkko suosivat tätä suunnitelmaa. Jo 5. maaliskuuta oli annettu käsky hyökkäysjoukkojen jakamisesta seuraaviin suoraan ylipäällikön alaisiin osastoihin:

-        Ryhmä Linderin, päävoimat Ikaalisissa ja Laviassa, oli toistaiseksi rajoituttava varmistamaan lännestä tapahtuva saarrostusliike, katkaisemaan Tampereen-Porin rautatie ja sitomaan vastassa olevia voimia;

-        Osasto Hjalmarsonin, oli kokoonnuttava Virroille, varmistuksenaan Vaskivedelle työnnetty pataljoona. Osaston tehtävänä oli hyökätä suoraan etelään Kuruun ja edetä Muroleen kanavan kautta Korkeakosken-Oriveden rataosalle katkaisemaan vihollisen päävoimien perääntymistien lännestä käsin;

-        Ryhmä Wetzerin, oli linjalla Ruovesi-Vilppula-Mänttä sidottava vihollisen päävoimia ja estettävä niitä ennenaikaisella vetäytymisellä välttämästä saarrostus; jos vihollinen ryhtyisi vetäytymään, osaston oli käytävä tarmokkaaseen takaa-ajoon;

-        Osasto Wilkmanin, oli kokoonnuttava Jämsään Päijänteen länsipuolelle, varmistuksenaan Eväjärvelle ja Kuhmoisiin työnnetyt osastot. Tehtävänä oli idästä päin Länkipohjan kautta hyökätä pääradalle ja Oriveden aseman kohdalla täydentää vihollisen päävoimien saarrostus.

Hyökkäysjoukot oli muodostettu samoista suojeluskunnista, jotka olivat yhtäjaksoisesti olleet tulessa sodan alusta asti. Ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä offensiiviinkin. Lisäksi tulivat värvätyt joukot, jotka pikakoulutuksen saatuaan kuljetettiin rintamalle. Jääkärijalkaväkeä ei voitu käyttää – sen järjestely ja koulutus oli vasta alullaan. Kun ylipäällikön reservinä oli vain kaksi krenatööripataljoonaa ja välttämättä tarvittiin enemmän, muodostettiin liikenevästä asevelvollisesta miehistöstä kiireesti seitsemän reservipataljoonaa. Useimmat niistä joutuivat ottamaan osaa hyökkäykseen.

Pääoperaatioon osaa ottavien joukkojen vahvuus oli, ylipäällikön reservejä lukuun ottamatta, 12 000 miestä, silloisissa oloissamme huomattava voima.”[v]