Vapaussota 020218

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.

Mannerheim - Svetshnikov

Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim soti venäläistä eversti M. S. Svetshnikovia vastaan:

”Vaarallisin hyökkäys suunnattiin kuten sanottu juuri rintaman takana olevaa Haapamäen rautatiesolmua kohden, jonka menetys olisi merkinnyt valkoisen rintaman katkeamista kahteen osaan. Hyökkäystä johti eversti Svetshnikov, joka oli nimitetty »Länsi-Suomen armeijan» komentajaksi. Tehtyään 2. helmikuuta kahdella tykistön tukemalla pataljoonalla tuloksettoman hyökkäyksen Vilppulaa vastaan Svetshnikov koetti saarrostaa Vilppulan puolustusta lännestä käsin ja hyökkäsi samalla yhä uudestaan myös rintamasta. 50 km pitkällä rintamalla taisteltiin kiivaasti kymmenkunta päivää, ja vasta 12. helmikuuta venäläisten ja punakaartilaisten hyökkäys ehtyi. 5. päivästä alkaen oli eversti Wetzer komentanut tätä kaistaa, missä aseistusta oli vain 1000 kivääriä, 7 konekivääriä ja 4 tykkiä.”[i]

Puna-venäläiset

”Helmikuun 2:na puolipäivän aikaan tiedoitti Ylä-Pynnösen vakituinen tiedustelupatrulli, että vihollisia läheni junalla. Patrulli vetäytyi ampuen takaisin Vilppulaan. Kenttävahdit olivat taisteluasemissaan, päävoima 2 konekiväärin kera makaili rautatiesillan molemmin puolin, jota paitsi 20-miehinen osasto oli harvasti miehittänyt Melasenjärven pohjoisrannan. [Jääkäri Lennart - jp] Nordensvan oli rautatiesillan luona räjähdyttääkseen sen saamansa käskyn mukaan, jos tarve tulisi.

Hyökkäävät venäläiset, joita oli n. 200 miestä 3 tai 4 konekiväärin kera, lähestyivät marssikolonnana rautatienvartta pitkin. Kun he olivat päässeet noin 500 m. päähän, pakoitti kahden valkoisen konekiväärin tuli heidät levittäytymään. Venäläiset avasivat nyt kiivaan tulen metsän rinnasta. Heidän konekiväärinsä olivat aivan rautatien vierellä ja itse rautatiellä, itäisin lähellä olevan halkopinon päällä. Valkoisten asema oli kuitenkin kuolleessa kulmassa, joten venäläisten tuli jäi tehottomaksi. Mutta valkoiset puolestaan eivät myöskään voineet vastata tuleen, jota pitivät yllä vain korkeampana vallilla olevat konekiväärit. Kun suunnilleen tunti oli kulunut tulitaistelun alusta, koetti eräs vihollisosasto radan itäpuolitse metsän suojaamana tehdä kiertoliikkeen. Vaara huomattiin kuitenkin hyvissä ajoin ja Laurila lähetti joukostaan heikkoja osastoja harvassa ampumaketjussa miehittämään Melasenjärven pohjoisrannan, mistä käsin laimea hyökkäysyritys helposti torjuttiin. Minkäänlaisia tappioita eivät valkoiset kärsineet. – Taistelun jatkuessa ilmeni punaisten puolella sitä haluttomuutta ja yhteisen kannustavan tahdon puutetta sekä päällystön että miehistön taholla, joka oli useissakin tilaisuuksissa tällä rintamalla tunnusmerkillistä suuren punaisen lauman taistelutavalle. Niinhyvin hyökkääjät kuin puolustajat jäivät taistelun alussa ottamiinsa asemiin, ja hyökkäystarmonsa puutetta koettivat puna-venäläiset korvata taukoamattomalla tulella, kunnes hämärä tuli ja aikaansai hiljaisuuden ampumalinjoilla. Taistelu taukosi, joko senvuoksi että pimeässä oli mahdoton tähdätä tahi koska työpäivä katsottiin päättyneeksi. Se oli tässä kuten niin monessa muussakin tapauksessa yksi punaisen taistelujohdon monia sielutieteellisiä ongelmia.

Iltapäivällä saapuivat loput Lapuan suojeluskunnasta sekä jääkäri Knaapi. Valkoista voimaa oli siten lauantaina helmikuun 2 p:n illalla suunnilleen 200 miestä 2 konekiväärin kera, joista toinen oli alinomaa epäkunnossa ja toisesta puuttui alusta.

Myöhään yöllä saapui osa Vöyrin sotakoulusta jääkäri Viljasen johdolla, ollen n. 200 miehen vahvuinen ja varustettu 4 konekiväärillä, sekä 20 järjestyslipuston ratsumiestä. Lisäksi tuli 4 kevyttä tanskalaista konekivääriä. [Jääkäri Paul - jp] Wallenius seurasi mukana joukon johtajana.”[ii]