Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali
Mannerheim soti venäläistä eversti M. S. Svetshnikovia vastaan:
”Vaarallisin hyökkäys suunnattiin kuten
sanottu juuri rintaman takana olevaa Haapamäen rautatiesolmua kohden, jonka
menetys olisi merkinnyt valkoisen rintaman katkeamista kahteen osaan. Hyökkäystä
johti eversti Svetshnikov, joka oli nimitetty »Länsi-Suomen armeijan»
komentajaksi. Tehtyään 2. helmikuuta kahdella tykistön tukemalla
pataljoonalla tuloksettoman hyökkäyksen Vilppulaa vastaan Svetshnikov koetti
saarrostaa Vilppulan puolustusta lännestä käsin ja hyökkäsi samalla yhä
uudestaan myös rintamasta. 50 km pitkällä rintamalla taisteltiin kiivaasti
kymmenkunta päivää, ja vasta 12. helmikuuta venäläisten ja
punakaartilaisten hyökkäys ehtyi. 5. päivästä alkaen oli eversti Wetzer
komentanut tätä kaistaa, missä aseistusta oli vain 1000 kivääriä, 7
konekivääriä ja 4 tykkiä.”[i]
”Helmikuun 2:na puolipäivän aikaan
tiedoitti Ylä-Pynnösen vakituinen tiedustelupatrulli, että vihollisia läheni
junalla. Patrulli vetäytyi ampuen takaisin Vilppulaan. Kenttävahdit olivat
taisteluasemissaan, päävoima 2 konekiväärin kera makaili rautatiesillan
molemmin puolin, jota paitsi 20-miehinen osasto oli harvasti miehittänyt
Melasenjärven pohjoisrannan. [Jääkäri Lennart - jp] Nordensvan oli
rautatiesillan luona räjähdyttääkseen sen saamansa käskyn mukaan, jos tarve
tulisi.
Hyökkäävät venäläiset, joita oli n.
200 miestä 3 tai 4 konekiväärin kera, lähestyivät marssikolonnana
rautatienvartta pitkin. Kun he olivat päässeet noin 500 m. päähän, pakoitti
kahden valkoisen konekiväärin tuli heidät levittäytymään. Venäläiset
avasivat nyt kiivaan tulen metsän rinnasta. Heidän konekiväärinsä olivat
aivan rautatien vierellä ja itse rautatiellä, itäisin lähellä olevan
halkopinon päällä. Valkoisten asema oli kuitenkin kuolleessa kulmassa, joten
venäläisten tuli jäi tehottomaksi. Mutta valkoiset puolestaan eivät myöskään
voineet vastata tuleen, jota pitivät yllä vain korkeampana vallilla olevat
konekiväärit. Kun suunnilleen tunti oli kulunut tulitaistelun alusta, koetti
eräs vihollisosasto radan itäpuolitse metsän suojaamana tehdä
kiertoliikkeen. Vaara huomattiin kuitenkin hyvissä ajoin ja Laurila lähetti
joukostaan heikkoja osastoja harvassa ampumaketjussa miehittämään Melasenjärven
pohjoisrannan, mistä käsin laimea hyökkäysyritys helposti torjuttiin. Minkäänlaisia
tappioita eivät valkoiset kärsineet. – Taistelun jatkuessa ilmeni punaisten
puolella sitä haluttomuutta ja yhteisen kannustavan tahdon puutetta sekä päällystön
että miehistön taholla, joka oli useissakin tilaisuuksissa tällä rintamalla
tunnusmerkillistä suuren punaisen lauman taistelutavalle. Niinhyvin hyökkääjät
kuin puolustajat jäivät taistelun alussa ottamiinsa asemiin, ja hyökkäystarmonsa
puutetta koettivat puna-venäläiset korvata taukoamattomalla tulella, kunnes hämärä
tuli ja aikaansai hiljaisuuden ampumalinjoilla. Taistelu taukosi, joko senvuoksi
että pimeässä oli mahdoton tähdätä tahi koska työpäivä katsottiin päättyneeksi.
Se oli tässä kuten niin monessa muussakin tapauksessa yksi punaisen
taistelujohdon monia sielutieteellisiä ongelmia.
Iltapäivällä saapuivat loput Lapuan
suojeluskunnasta sekä jääkäri Knaapi. Valkoista voimaa oli siten lauantaina
helmikuun 2 p:n illalla suunnilleen 200 miestä 2 konekiväärin kera, joista
toinen oli alinomaa epäkunnossa ja toisesta puuttui alusta.
Myöhään yöllä saapui osa Vöyrin
sotakoulusta jääkäri Viljasen johdolla, ollen n. 200 miehen vahvuinen ja
varustettu 4 konekiväärillä, sekä 20 järjestyslipuston ratsumiestä. Lisäksi
tuli 4 kevyttä tanskalaista konekivääriä. [Jääkäri Paul - jp] Wallenius
seurasi mukana joukon johtajana.”[ii]