Suomen laillisen hallituksen julistus 28.1.1918:
Mannerheim:
"Kenraali Mannerheimille ja Suomen kansalle.
Muutamien
vallanhimoisten henkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansalaisista noussut,
vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten, kapinaan Suomen Eduskuntaa ja sen
asettamaa laillista Hallitusta vastaan, ehkäisten väkivallalla niiden
toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaran-alaiseksi.
Maan Hallitus on nähnyt olevansa pakoitettu ryhtymään kaikin käytettävissä
olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa
ovat ne järjestelykunnat, jotka Eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu
järjestystä maassa ylläpitämään, alistettu yhteisen johdon alaisiksi ja on
kenraali Mannerheim nimitetty niiden päälliköksi. Hallitus käskee maan
lainkuuliaista väestöä avustamaan kenraali Mannerheimia ja hänen joukkojansa
kaikella sillä, minkä hän katsoo
tehtävänsä menestyksellistä suorittamista varten tarpeelliseksi." --
Aloittamani sotatoimet kohdistuivat niitä venäläisiä sotavoimia vastaan,
jotka olivat jääneet Suomeen siitä huolimatta, että neuvostohallitus oli
tunnustanut maan itsenäisyyden. Puhjennut sota oli siten vapautussotaa,
vapaussotaa. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että sotatoimet pian jouduttiin
kohdistamaan sekä venäläisiä, että omia kapinallisia vastaan, eivätkä
siihen olleet syyllisiä laillinen hallitus enempää kuin sen armeijakaan.
Syyllisiä olivat kapinan johtajat."[i]
"Olimme
todella hyppäämässä tuntemattomaan, mutta päättäväisyyttä ei puuttunut,
sen olin nähnyt koko Suomessa oloni ajan. Ja yrityksen onnistuminen perustui
juuri päättäväisyyteen ja nopeuteen. Jos suojeluskunnat epäröisivät ja
menettäisivät aikaa, niin eri varuskunnat ehtisivät kokoontua yhteiseen
puolustukseen ja liittyä punakaarteihin, jolloin mahdollisuutemme saada ne
riisutuksi aseista olisivat minimaaliset. Kärsimättömän jännittyneenä
odotin siis Ylihärmässä ilmoituksia.
Jo
yön aikana saapui hyviä tietoja, ja aamupäivällä 28. tammikuuta oli ilmeistä,
että alkumenestys riitti varmistamaan tukialueen tuleville sotatoimille.
Suurimmat varuskunnat, Vaasan, Seinäjoen ja Lapuan oli riisuttu aseista. Ennen
toiminnan aloittamista oli puhelinyhteydet katkaistu. Sen jälkeen olivat
suojeluskuntarivistöt - joissa vain kärkimiehillä oli kivääri - käyneet
majoituspaikkojen kimppuun pimeän turvin, luottaen siihen vaikutukseen, jonka
epäselvästi häämöttävät joukot tekisivät unenpöpperöisiin venäläisiin.
Päivän mittaan riisuttiin aseista yhä useampia varuskuntia. Missä toiminta
oli viivästynyt, syntyi kuten oli odotettavissa todellisia taisteluita. Neljässä
päivässä oli koko Etelä-Pohjanmaa vapautettu; 5 000 venäläistä oli
pakotettu luovuttamaan aseensa, 8 000 kivääriä ja 34 konekivääriä
saatu, minkä lisäksi tuli vielä 37 tykkiä, joukko kranaatinheittimiä ja
melkoiset määrät varusteita ja ampumatarvikkeita. Sanoma aseistariisumisesta
levisi kulovalkeana maakunnassa, eikä innostuksella ollut rajoja - ase kädessä
tai aseetta halusi joka mies ja nuorukainen olla mukana! Suojeluskuntain
miesvahvuus lisääntyi päivä päivältä, ja vallatut aseet tulivat hyvään
tarpeeseen. Ei ollut luottamukseni noihin sisukkaisiin, isänmaallisiin miehiin
ollut turha.
Nyt
oli ennen kaikkea varmistettava tukialueemme etelästä tulevia hyökkäyksiä
vastaan ja turvattava Haapamäen kautta itään kulkevat rautatieyhteydet.
Tammikuun 29. päivän vastaisena yönä rata räjäytettiin Haapamäen aseman
eteläpuolelta. 31. päivänä varmistus työnnettiin 25 km etelään, Vilppulan
kapeikkoon. Tämä tapahtuikin kreivin aikaan, sillä vain kahta päivää myöhemmin
puhkesivat tällä kaistalla ankarat taistelut."[ii]