Lisätty viite VII 12.12.2010 Juhani Putkinen
Maailmantilanteen
kiristyessä Suomi nosti useaan otteeseen puolustusvalmiuttaan ennen Talvisotaa.
Tämä valmiuden nosto on tietenkin positiivinen seikka siinä kurjassa
tilanteessa, kun Suomen poliitikot eivät panostaneet riittävästi
maanpuolustukseen. Prioriteettina
tuntui ennemminkin olevan se, että Suomi olisi vähiten velkaantunut valtio
maailmassa sen sijaan, että puolustuskyky olisi kunnossa. Tästä poliittisesta
”pornografiasta” Suomi joutui maksamaan
kovan hinnan.
Sen
surkeuden rinnalla helposti unohtuu se valmiuden kohottaminen, jonka ansiosta
Suomi kuitenkin säilytti itsenäisyytensä, vaikkakin amputoituna.
Marsalkka
Mannerheim oli eronnut heti Venäjän ja Suomen välillä käydyn Vapaussodan
voitonparaatin jälkeen, kun ”sukset menivät ristiin” poliitikkojen kanssa.
Erottuaan hän matkusti ulkomaille tehden siellä hyviä palveluksia Suomelle.
Sittemmin hän oli täysin erossa puolustusvoimien kehittämisestä ja
politiikasta, kunnes pääsi edes antamaan neuvoja Puolustusneuvoston
puheenjohtajana 10.6.1931 alkaen. Valitettavasti poliitikot eivät kuitenkaan
yleisesti ottaen täyttäneet Mannerheimin toiveita ja Mannerheimia vastaan
vehkeiltiin mm. puolustusministerin toimesta.
Imperialistinen
Venäjä oli (ja on) kuitenkin suuri uhka Suomelle, joten vaikka rahaa
maanpuolustukseen annettiin kitsaasti, niin vapaaehtoinen maanpuolustustyö mm.
suojeluskunnissa ja Lotta-Svärd-järjestössä tuotti hyvää tulosta.
Mannerheim:
”Olin kärsivällisesti mukautunut siihen vääristelyyn ja jarrutukseen, mikä
oli vuosikausia tullut ehdotusteni ja toimenpiteideni osaksi. Levottomuutta herättävän
sotilaspoliittisen kehityksen vuoksi minun oli pakko todeta, että tällaisen
asiaintilan jatkuminen teki asemani kestämättömäksi. Siitä syystä osoitin 16.
kesäkuuta 1939 tasavallan presidentille seuraavan sisältöisen kirjeen: »Nykyinen
levottomuutta herättävä sotilaspoliittinen tilanne vaatii, ei vain
yksimielistä kansaa, vaan myös ja ennen kaikkea, että ne korkeat
viranomaiset, joilla on vastuu valtakunnan puolustamisesta, ovat yksimieliset välttämättömiä
toimenpiteitä sekä niiden laajuutta ja nopeata toteuttamista koskevissa käsityksissään.
Sellainen
suhtautuminen, että vuosikaudet on oltu haluttomia tunnustamaan
puolustuslaitoksen todellisia, usein jopa sen pakottavimpia tarpeita, on vienyt
siihen, että suuri joukko tehtyjä esityksiä on jätetty ottamatta huomioon
tai parhaassa tapauksessa toteutettu vain osittain.
Jokaisella
Suomen kansalaisella on eittämätön oikeus vaatia, että armeijamme on
laadultaan, koulutukseltaan ja varusteiltaan täysin samalla tasolla kuin
otaksutun vastustajan; jotta tähän päästäisiin, tarvitaan ehdottomasti
voimakkaita toimenpiteitä, siitä huolimatta että niiden toteuttaminen nyt
tulee rasittamaan maata enemmän kuin aikaisemmin.
Kun
varsinkin aivan viime aikana olen todennut, että puheenaolevassa kysymyksessä
ei ole voitu saada aikaan yksimielisyyttä ylimpien viranomaisten kesken, en
katso enää voivani olla vastuussa valtakunnan puolustusvalmiudesta. Koska
pysymiseni puolustusneuvoston puheenjohtajana myös voi aiheuttaa yleisössä
sen käsityksen, että minäkin olen hyväksymässä niitä riittämättömiä
toimenpiteitä, joihin on ryhdytty, sekä tuudittaa monet perusteettomaan
turvallisuuden tunteeseen, pyydän kunnioittavasti vapautusta tästä toimesta.»
Tämä
toimenpide herätti suurta huomiota ja aiheutti laajoja kommentaareja sekä
koti- että ulkomaan lehdistössä. Yleisön voimakkaan reaktion ja siinä
ilmenneen puolustusvalmiuteen kohdistuvan levottomuuden johdosta hallitus
vihdoinkin huomasi parhaaksi ryhtyä toimenpiteisiin puolustusneuvoston selän
takana syntyneen 30. joulukuuta 1937 annetun asetuksen muuttamiseksi.
27.
kesäkuuta 1939 tekemällään päätöksellä valtioneuvosto antoi mainitun
asetuksen soveltamisesta uusia määräyksiä, jotka olivat omiaan luomaan
tarpeelliset takeet siitä, että puolustusvalmiutta koskevia kysymyksiä ei
vastedes voitu ratkaista ottamatta huomioon puolustusneuvoston mielipidettä.
Niin ollen katsoin mahdolliseksi suostua vetoomuksiin, että peruuttaisin
eronpyyntöni.”[i]
”Kiirehtiäkseni
Karjalan kannaksen erittäin vaatimattomia linnoitustöitä olin laadittanut
uuden ohjelman, joka heinäkuun alussa 1939 esiteltiin puolustusministerille. --
Arvioidut määrärahat nousivat yhteensä 621 miljoonaan markkaan. --
Vieläkin
kerran saatiin havaita, kuinka kansa vaistomaisesti reagoi vaaran johdosta, niin
että tavallisella miehellä oli aavistus siitä ennen ja voimakkaampana kuin
hallituksella ja eduskunnalla. Kesällä 1939 syntyi todellinen kansanliike
vapaaehtoisten linnoitustöiden hyväksi. Vapaaehtoisia samosi kaikkialta maasta
tasaisena virtana Karjalan kannakselle, jossa kaikkien kansanluokkain jäsenet
neljän kuukauden kuluessa vieri vieressä uhrasivat kesälomansa maan
puolustuksen hyväksi. Lisäksi kerättiin vapaaehtoisesti huomattavia summia näiden
linnoitustöiden rahoittamiseksi. Töiden käytännöllisen puolen järjestivät
suojeluskunnat.”[ii]
”Vuoden
1939 puolustusmenoarvioon sisältyi määräraha suurta taisteluharjoitusta
varten, jonka valmistelutyöt oli aloitettu kevättalvella. Harjoitus pidettiin
Karjalan kannaksella elokuun alussa. Tilanteen mukaan »keltaisen» puolen
kaakosta etenevät voimat olivat työntäneet »valkoiset» suojajoukot taaksepäin
Viipurin itäpuolelle, jossa keltaisten hyökkäys oli pysäytetty. Kun
valkoisten päävoimain keskitys Viipurin koillispuolelle oli päättynyt,
seurasi yleishyökkäys keltaisten oikeaa sivustaa ja selustaa vastaan.
Vapaussotaa
seuranneina parinakymmenenä vuotena oli Kannaksella järjestetty useita
taisteluharjoituksia, joiden lähtöasemat ja vaihtelevat tilanteet toistuivat
tulevissa sodissa. Myös 1939-vuoden elokuun harjoituksen monet operaatiot
vaihtuivat veriseksi todeksi kesällä 1941, jolloin ne johtivat Viipurin
takaisinvaltaukseen ja venäläisten joukkojen saartoon kaupungin eteläpuolella.
Taisteluharjoitus
päättyi Viipurissa paraatiin, joka mukana olevien joukkojen lukumäärän
puolesta oli aika mahtava. Herkkätunteisen karjalaisen katselijaväen ihastus
oli suuri, mutta ammattimiehen oli vaikeampi tempautua mukaan tähän yleiseen
innostukseen. Sitä tyydytyksen tunnetta, minkä joukkojen suoritukset itse
harjoituksissa sekä pitkästä manööveristä ja rasittavasta kuumuudesta
huolimatta osoitettu paraatikunto olisivat aiheuttaneet, vähensi tietoisuus
siitä kuinka vähän oli saatu aikaan aseistus- ja varustetilanteen alalla.”[iii]
Saksa
ja Venäjä hyökkäsivät liittolaisina
Puolan kimppuun.
Siitä katsotaan alkaneen
Toinen Maailmansota.
”Suomi
ei tietenkään voinut istua kädet ristissä suurvaltasodan puhjettua. 1.
syyskuuta olin pyytänyt, että saataisiin kutsua uudelleen palvelukseen osa
suojajoukkojen reserviläisiä, jotka oli kotiutettu elokuussa. Valtuudet myönnettiin,
ja toimenpide toteutettiin heti. Minun neuvostani hallitus päätti syyskuun
lopussa lisätä valmiutta siten, että v. 1938 reserviin siirretyt upseerit
ja aliupseerit kutsuttiin kolmena eränä kertausharjoituksiin. Kun
Neuvostoliitto oli pyytänyt hallituksemme neuvotteluihin, oli kuitenkin pakko
antaa diplomatialle kaikki se tuki, mikä puolustuslaitoksella oli annettavissa.
6. lokakuuta pantiin koko suojajoukkojärjestelmä liikekannalle, minkä
jälkeen joukko-osastot viipymättä kuljetettiin raja-alueille. Ahvenanmaakin
sai yhden varuskunnan.”[iv]
”Ottaen
huomioon venäläisten rajantakaiset valmistelut ehdotin 11. lokakuuta
reserviharjoituksia, joihin miehet kutsuttiin henkilökohtaisella saapumismääräyksellä.
Nämä 14. lokakuuta aloitetut harjoitukset vastasivat peitetyssä muodossa
yleistä liikekannallepanoa. Rajaseudut tyhjennettiin, ja osa vaaravyöhykkeessä
olevien kaupunkien väestöä lähetettiin muuanne. Kun joukot oli ohjattu
keskitysalueilleen, niin Suomen kansa saattoi turvallisemmin odottaa mitä
tuleman piti.”[v]
”Valtioneuvos
Paasikiven lähtiessä Moskovaan 9. lokakuuta tapahtui Helsingin
rautatieasemalla epätavallisen laajamittainen isänmaallinen mielenosoitus,
joka todisti lujaa sisäistä yksimielisyyttä. Kuten Suomessa on tapana,
tunteet purkautuivat lauluun. Kansa vaistosi, mitä Moskovaan-kutsu merkitsi, ja
sen asenne oli jyrkästi torjuva. Lehdistö ilmaisi suurin piirtein saman
kannan.
Vaikka
luulimmekin olevamme valmistuneet Neuvostoliiton vaatimuksiin, ei kukaan ollut
odottanut niitä niin ankariksi kuin ne olivat. Neuvottelut alkoivat 12.
lokakuuta, jolloin Stalin ja Molotov heti ensi kerralla ehdottivat
samanlaista avunantosopimusta, jonka Neuvostoliitto oli tehnyt Baltian
valtioiden kanssa.”[vi]
Neuvotteluista
Suomen ja Venäjän välillä ennen Talvisotaa kerrotaan tässä
artikkelissa.
Suomi
suoritti aivan oikein salaisen liikekannallepanon, mutta kun typerät poliitikot
olivat ”säästäneet”, niin miehille ei riittänyt aseita eikä muitakaan
varusteita.
”Suomella oli lokakuun lopussa 250
000 miehen armeija, mutta 60 000 sotilaalle ei ollut
sotilaspukuja eikä aseita. Kansa alkoi kutsua kokardein koristettuja
siviiliasuja "malli Cajanderiksi".”[vii]
Suomessa
tiedettiin, että Venäjä oli ja on imperialistinen roistovaltio, joten Suomea
valmistauduttiin puolustamaan nostaen puolustusvalmiutta sitä mukaa kun siihen
näytti olevan aihetta. Niinpä jo samaan aikaan kun Suomen ja Venäjän
neuvottelut alkoivat Moskovassa Suomi suoritti joukkojensa liikekannallepanon
- vaikka Suomen ja Venäjän välillä oli voimassa hyökkäämättömyyssopimus
aina vuoden 1945
loppuun saakka.
Kuten tiedämme, niin Venäjä rikkoi törkeästi hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta, sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä, sekä allekirjoittamaansa YK:n edeltäjän Kansainliiton peruskirjaa hyökkäämällä Suomen kimppuun uhkavaatimusta esittämättä ja sotaa julistamatta 30.11.1939.
[i] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivut 103-104
[ii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivut 106-107
[iii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivut 107-108
[iv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 114
[v] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 114
[vi] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 117
[vii] Jukka Seppinen, Hitler, Stalin ja Suomi, 2009, sivu 70