Tshetshenia
itsenäistyi 1.11.1991. Venäjä veti
miehitysjoukkonsa Tshetsheniasta 7.7.1992 mennessä Tshetshenian kanssa tekemänsä
sopimuksen mukaisesti. Imperialistinen
Venäjä halusi kuitenkin Tshetshenian ”takaisin”. Niinpä Venäjän
presidentti Jeltsin käynnisti hyökkäyssodan
Tshetsheniaa vastaan.
Sodan oli tarkoitus kestää vain pari
viikkoa – aivan kuten Venäjän hyökkäyssodan
Suomea vastaan vuonna 1939. Se luulo oli sinänsä ymmärrettävä, sillä
Venäjällä oli karkeasti 100 kertainen ylivoima Tshetsheniaan nähden.
Vertaus Suomeen on oikeutettu:
Venäjän tavoitteena Talvisodassa oli
valloittaa koko Suomi, mutta Venäjä epäonnistui yrityksessään surkeasti, kärsien
suunnattomat tappiot – Suomi jäi itsenäiseksi, demokraattiseksi valtioksi,
tosin silvottuna. Välirauha oli
raskasta aikaa.
Vastaavasti Venäjän tavoitteena Ensimmäisessä
Tshetshenian sodassa oli valloittaa koko Tshetshenia, mutta Venäjä epäonnistui
yrityksessään surkeasti, kärsien suuret tappiot, ja joutui tekemään
rauhansopimuksen Tshetshenian kanssa hävittyään sodan. Rauhansopimus
allekirjoitettiin Hasavjurtissa 31.8.1996. Venäjä joutui vetämään
joukkojensa rippeet taas Tshetsheniasta.
Venäjä yritti useaan otteeseen tehdä
aselepoja ja tyrkytti rauhaa saadakseen tshetsheenit suostumaan vaikkapa itsemääräämisoikeuteen.
Toki varmaankin ”ketunhäntä kainalossa”, mutta yritti kuitenkin.
Toki tshetsheenitkin halusivat
rauhanneuvotteluja. Epätasaisessa sodassa käytettiin myös epätavallisia
keinoja – ei välttämättä Tshetshenian poliittisen johdon suostumuksella,
eikä ainakaan aloitteesta. Presidentti
Dudajev halusi käydä reilua sotaa.
Budjonnovskin sairaalakaappaus
14.6.1995 suuri joukko
tshetsheenitaistelijoita Shamil Basajevin johdolla valtasi Budjonnovskin
sairaalan, ottaen panttivangeikseen noin 1500 ihmistä. Kaappaajat vaativat
neuvotteluja aselevosta ja rauhansopimuksesta. Venäjän joukot hyökkäsivät
sairaalaan kaksi kertaa aiheuttaen yli sadan panttivangin kuoleman.
Lopulta Venäjä suostui kaappaajien
vaatimukseen neuvotteluista Tshetshenian kanssa ja lupasi kaappaajille
turvallisen poistumisen sairaalasta. 139 ihmistä ilmoittautui vapaaehtoisiksi
panttivangeiksi suojaamaan kaappaajien poistumista sairaalasta.
Panttivankidraama päättyi 20.6.1995 Tshetshenian Zandakissa kaappaajien
vapauttaessa vapaaehtoiset panttivankinsa.[i]
Ehkäpä tästä iskusta sairaalaan ja
Basajevista oli Tshetshenialle enemmän haittaa kuin hyötyä. Venäjä pääsi
leimaamaan tshetsheenit terroristeiksi.
Kizljarin lentotukikohta, sairaala,
Pervomaiskoje
9.1.1996 joukko tshetsheenitaistelijoita
Salman Radujevin johdolla hyökkäsi Venäjän lentotukikohtaan Dagestanin
Kizljarissa. Hyökkäys vihollisen lentotukikohtaan oli sotilasoperaatio
sodassa, täysin hyväksyttävää ja normaalia, mutta sitten tshetsheenit
valtasivat sairaalan Kizljarissa saadakseen panttivankeja, jotta pääsisivät
ehjin nahoin takaisin Tshetsheniaan.[ii]
Panttivankien ottaminen ei ollut oikein, vaikka Venäjä harrasti panttivankien
ottamista, kiduttamista ja murhaamista.
Salman Radujeville myönnettiin vapaa pääsy
kaupungista. Tshetsheenit lähtivät 120 panttivangin kanssa busseilla kohti
Dagestanin ja Tshetshenian rajaa.
Kuvassa naispanttivanki heiluttaa valkoista
huivia bussin ikkunasta[iii]
Pervomaiskojen kylässä lähellä rajaa
seurue pysäytettiin. Kylän asukkaat evakuoitiin ja Venäjän joukot, ml.
tykistö, piirittivät Pervomaiskojen kylän.[iv]
Moninkertainen piiritysrengas ja miinakentät. Venäjän erikoisjoukkojen ml.
”Alfa” ja ”Vitjaz”[v]
hyökkäys kylään alkoi 15.1.1996. Venäjän tykistö ja helikopterit
pommittivat kylää. Kun kylä oli hävitetty lähes maan tasalle, taistelut
taukosivat 18.1.1996.[vi]
Kuva Venäjän tykistötulesta
Pervomaiskojeen[vii]
Suuri osa tshetsheeneistä pääsi
pakenemaan, mukana myös joukon johtaja Radujev. Paenneilla oli 69 vankia,
joista he vapauttivat 45 siviiliä 24.1.1996. Yli 20 poliisia jäi
sotavangeiksi. Radujev vaati heidän vaihtamistaan vangittuihin
tshetsheenisisseihin.[viii]
Presidentti Dudajev ei saanut julkisesti
kiistää Radujevin hyökkäyksen oikeutusta, vaan hän vastasi lyhyesti: ”Hän
suoritti täsmälleen samanlaisen taisteluretken vihollisen selustaan, kuin sitä
tekee Venäjä Tshetsheenitasavallan Itshkeria alueella.”[ix]
31.3.1996 presidentti Jeltsin julkisti
rauhansuunnitelman televisiopuheessaan: ”Suunnitelman mukaan venäläiset
joukot lopettaisivat hyökkäyksensä tasavallassa huhtikuun 1. päivän
vastaisena yönä. Joukot poistuisivat asteittain paikoista, joissa ei ollut
aktiivista kapinaa. Lisäksi Tshetshenialle taattaisiin laajempi itsehallinto
kuin millekään muulle Venäjän 89 osatasavallalle. Jeltsin painotti kuitenkin
puolen tunnin puheessaan, että Tshetshenialle ei millään ehdoilla myönnettäisi
itsenäisyyttä ja irtautumista Venäjästä.”[x]
”Tshetshenian johtajat suhtautuivat
presidentti Jeltsinin puheeseen kylmäkiskoisesti. He vaativat Venäjän
poistumista kokonaan alueelta ja Tshetshenian itsenäisyyttä.”[xi]
Kuva Groznyistä.
Kaupunki oli autioitunut aavekaupungiksi, mutta katukauppaa käytiin[xii]
Venäjä murhasi Tshetshenian vapailla
vaaleilla valitun laillisen presidentti Dzhohar Dudajevin satelliittipuhelimeen
suunnatulla ohjusiskulla – kesken puhelimessa käytyjen rauhanneuvottelujen
22.4.1996.
Tshetshenian laillinen varapresidentti
Zelimhan Jandarbijev jatkaa Tshetshenian urhoollista puolustustaistelua.
Kuva Dudajev ja Jandarbijev (oikealla)
lehdistötilaisuudessa helmikuussa 1996[xiii]
”Venäjän presidentti Boris Jeltsin
ilmoitti 27. toukokuuta [1996
- jp], että Venäjän ja Tshetshenian välille on solmittu tulitauko. -- --
Poliittiset tarkkailijat pitivät aseleposopimusta suurena voittona presidentti
Jeltsinille. Tämä teki jo sopimuksen jälkeisenä päivänä pikavierailun
Tshetshenian pääkaupunkiin Groznyihin, missä hän totesi, että rauha olisi
nyt tosiasia.”[xiv]
Rauhaa ei voi tehdä ”presidentin ukaasilla”, joten sota jatkui. Toki olisi
voinut tehdä rauhan hyväksymällä Tshetshenian itsenäisyys, mutta …
Niinpä
niin. 10.6.1996 allekirjoitettiin sopimus Venäjän joukkojen poistumisesta
Tshetsheniasta.[xv]
Paperi on vain paperia, kun Venäjällä ei ollut halua antaa Tshetshenialle
itsenäisyyttä.
Kun tshetsheenit näkivät, että
sopimuksilla Venäjän kanssa ei ole merkitystä, niin sitten piti voittaa sota.
Tshetsheenijoukot
valtasivat pääkaupunki Groznyin takaisin hallintaansa 6.8.1996 pääesikunnan
päällikkö eversti Aslan Mashadovin johdolla. Mashadov saavutti välirauhan
15.8.1996 neuvotellessaan Venäjän turvallisuusneuvoston sihteerin kenraali
Aleksandr Lebedin kanssa. Venäjän federaation ja Itshkerian
tshetsheenitasavallan välinen rauhansopimus allekirjoitettiin 31.8.1996
Dagestanilaisessa kaupungissa Hasavjurtissa. Aslan Mashadov valittiin vapaissa
ja demokraattisissa, kansainvälisten tarkkailijoiden (ETYJ, EN) valvomissa
vaaleissa 27.1.1997 laillisesti Tshetshenian presidentiksi – hän sai 64,8%
äänistä. Presidentti Jeltsin ja presidentti Mashadov allekirjoittivat
12.5.1997 Kremlissä rauhan ja yhteistyön sopimuksen. Mashadovin titteli
sopimuksessa oli nimenomaan Itshkerian tshetsheenitasavallan presidentti.[xvi]
Aleksandr
Lebed ilmoitti sodassa kuolleiden luvuksi 90 000 ihmistä, minkä lisäksi
haavoittuneita ja vammautuneita oli kolminkertainen määrä.[xvii]
Oli Venäjälle katkera paikka hävitä sota
pienelle Tshetshenialle. Jeltsin erotti Lebedin Venäjän turvallisuusneuvoston
sihteerin virasta televisiopuheessa 17.10.1996.[xviii]
Imperialistinen roistovaltio Venäjä
murhasi seuraavatkin Tshetshenian lailliset johtajat Jandarbijev, Mashadov, jne.
Niitä murhia käsitellään tässä
artikkelissa.
Suomen ja Venäjän välillä käytyjen
Talvisodan ja Jatkosodan välillä oli Välirauha.
Sen välirauhan aikana Venäjä teki kaikkensa saadakseen aikaan uuden sodan ja
lopulta hyökkäsi uudelleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05,
aloittaen Jatkosodan.
Vastaavasti Ensimmäisen Tshetshenian sodan
ja Toisen Tshetshenian sodan välillä oli
Välirauha. Taas Venäjä teki kaikkensa epävakauttaakseen tilannetta.
Esimerkiksi 17.12.1996 ammuttiin seitsemän Punaisen ristin sairaalahenkilökuntaan
kuuluvaa ihmistä Novyje Atakin kylässä lähellä Groznyita – äänenvaimentimilla
varustetuilla aseilla.[xix]
Lopulta Venäjä hyökkäsi jälleen Tshetsheniaan aloittaen Toisen
Tshetshenian sodan vuonna 1999.
[i]
Kirjasta Vuosi 1995; 1995; sivu 136
[ii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 14
[iii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivut 14-15
[iv]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 14
[v]
Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 320
[vi]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 14
[vii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 14
[viii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 14
[ix]
Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 320
[x]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 87
[xi]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 87
[xii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivut 86-87
[xiii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 91
[xiv]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 119
[xv]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 130
[xvi]
Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 473
[xvii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 200
[xviii]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 243
[xix]
Kirjasta Vuosi 1996; 1996; sivu 287