Saksan yöhävittäjätoiminnasta Toisessa Maailmansodassa

Englanti julisti Saksalle sodan 3.9.1939. Englannin ilmavoimat pommittivat Saksan alueita aluksi päivällä, mutta kun RAFn pommikoneiden tappiot nousivat sietämättömiksi, niin Englanti siirtyi taktiikassaan yöpommituksiin, jotka tietysti olivat aluepommituksia suuriin kaupunkikohteisiin. Vain vahingossa pommi osui joskus sotilaalliseen tai sodan kannalta merkittävään kohteeseen kuten tehtaaseen.

Yöhävittäjien kaukotoiminta

Saksan ilmavoimat yrittivät tietysti torjua Englannin terroripommituksia Saksan alueella, mutta tutkat olivat kehittymättömiä, niitä oli vähän, eikä torjuntamenetelmissäkään ollut kehumista.

Yöhävittäjien pomo eversti Josef Kammhuber oli innostunut kaukotoiminta-ajatuksesta ja todisteli sitä seuraavasti:

”Eikö ole helpompi tehdä ampiaisparvi vaarattomaksi tuhoamalla se omassa pesässään, kuin odottaa sen lentävän sieltä ja vasta sitten yrittää tavoittaa jokaista ampiaista erikseen.”[i]

Menestyksellisin taktiikka

”Vuoden 1940 syksystä lähtien Luftflotte 3:n tiedustelupalvelu kykeni Bomber Commandin radioliikennettä kuuntelemalla määrittelemään etukäteen ne tukikohdat, joista englantilaisten pommituskoneet lähtisivät seuraavalle hyökkäyslennolleen. Samoin pystyttiin selvittämään eri kentiltä starttaavien koneiden määrät, tyypit ja lähtöajat. Vastapuolen radioliikenteen vilkastuminen sähköttäjien alkaessa viritellä radioitaan oli varma merkki lähestyvästä toiminnasta.

Hauptmann Kuhlmannin johtaman radiokuunteluaseman sieppaama tieto viestitettiin Gilze-Rijeniin I./NJG 2:n komentajalle, joka starttasi välittömästi täydessä lähtövalmiudessa odottaneella osastollaan, jotta sen eri tukikohtiin suunnistavat koneet ehtisivät oikealla hetkellä perille, viholliskoneiden ollessa lähdössä valaistuilta kentiltään. Vähän myöhemmin nousi ilmaan toinen osasto ja suuntasi lentonsa Pohjanmeren yläpuolelle, jossa se ryhtyi odottelemaan kohti Saksaa lähteviä vihollispommittajia. Kolmas osasto lähti liikkeelle tuntia myöhemmin ja lensi niin ikään Pohjanmeren yläpuolelle odottelemaan kotiin palaavia vihollispommittajia, jotka yhteentörmäysvaaran vuoksi lensivät usein lentovalot sytytettyinä, ja soluttautui huomaamatta niiden joukkoon. Viimeksi mainittu hyökkäystapa osoittautui kaikkein menestyksellisimmäksi. Kaikki osastot tarvitsivat taidon jakokemuksen lisäksi paljon hyvää onnea, koska osastoja ei voitu lennon aikana johtaa maasta eikä koneissa vielä siihen aikaan ollut tutkavarustusta.

Vihollispommittajien lähestyessä tukikohtiaan ja valmistautuessa laskeutumaan valaistuille kentilleen tarjoutui saksalaisille otollinen tilaisuus toimintaan. Niiden yllättävä hyökkäys olisi tuskin voinut ajoittua pahemmalle hetkelle, sillä monet pommituskoneet olivat retkeltä palatessaan pahasti runneltuja, usein toinen moottori pysähdyksiin ammuttuna ja osa miehistöstä surmansa saaneina. Polttoainekin saattoi olla niin vähissä, että ohjaajan ainoana ajatuksena oli päästä kentälle ensimmäisellä yrityksellä.

Pommikone oli sinä tilanteessa pimeydestä esiin sukeltavalle raskaasti aseistetulle yöhävittäjälle täysin avuton saalis. Kentille samanaikaisesti pudotetut 50-kiloiset sirpalepommit täydensivät tuhoa ja sekasortoa. Kenttiä suojaavien ilmatorjunta-aseiden oli vaikea puuttua asioiden kulkuun, koska vaara omiin koneisiin  osumisesta oli liian suuri.

I./NJG 2 teki talvikautena 1. lokakuuta 1940-31. maaliskuuta 1941 noin 50 erillistä hyökkäystä Bomber Commandin tukikohtia ja lentokoneita vastaan aiheuttaen englantilaisille varsin huomattavia tappioita.”[ii]

Führer kielsi

”Führer kielsi henkilökohtaisella käskyllä kaukotoiminnan jatkamisen. Hän halusi yöhävittäjien toimivan vain Saksan kotiseudulla, jotta siviiliväestöllä olisi tilaisuus omin silmin nähdä niiden alasampumat viholliskoneet.

Führerin kielto, jonka seurauksena Bomber Commandin henkilömenetykset laskivat jyrkästi ja joka sodan jälkeenkin on tuomittu erittäin raskaaksi virheeksi, tuli niin I./NJG2:n komentajalle Hauptmann Hülshoffille kuin sen henkilöstöllekin täytenä yllätyksenä ja sitä pidettiin mielettömänä. Olihan yksikkö juuri saanut hankituksi tehtävässä tarvittavan kokemuksen ja kehitetyksi oikeat menettelytavat. Hyökkäystoiminta oli alkanut kesällä 1941 tuottaa yhä parempia tuloksia, ja kiellon tullessa I./NJG 2 oli kaikkein menestyksellisin Nachtjagdgruppe: sen tilillä oli 141 varmaa ja 30 epävarmaa pudotusta sekä lisäksi 222 ilmataistelua, joiden lopputulosta ei oltu voitu todeta. Maassa oli tuhottu varmuudella 52 vihollisen konetta, minkä lisäksi 58:aa konetta oli pahasti vaurioitettu. Lentokentille ja muihin kohteisiin  oli pudotettu 440 tonnia pommeja.”[iii]

Heinkel He 219 Uhu

Saksa käytti yöhävittäjinä raskasta päivähävittäjää Bf 110 sekä pommikoneita Do 217 ja Ju 88. Vuonna 1943 ne olivat jo liian hitaita ja vanhoja yöhävittäjäksi.

Heinkel tarjosi He 219 konetta ilmailuministeriölle jo joulukuussa 1940, mutta tarjous palautettiin ”tarpeettomana”.

”Myöhemmin, kun tieto tehokkaan yöhävittäjän tarpeesta oli ehtinyt Göringille asti, tapahtui käänne ja He 219:n prototyyppi suoritti ensilentonsa 15. marraskuuta 1942. Koneesta, jonka koelennot onnistuivat erinomaisesti ja joka osoittautui alun alkaen lupaavaksi ja kehityskelpoiseksi, valmistettiin pieni koesarja.

FuG 212 Lichtenstein tutkalla varustetussa 2-paikkaisessa He 219:ssä, jonka erikoispiirteinä olivat aerodynaamisesti pudasviivaiset linjat, kaksoissivuperäsimet, huomattavan V-muotoinen korkeusvakaaja sekä vielä tuolloin vähemmän käytetty nokkapyörälaskuteline, oli voimalaitteena kaksi 1750 hevosvoiman Daimler-Benz DB 603 A-moottoria. - - Koneen myöhemmissä muunnoksissa kuten He 219A-7:ssä, joka saavutti yli 660 km/h nopeuden, oli heittoistuimilla ja virtaviivaisella kuomulla varustettu paineistettu ohjaamo. - -

Koneessa oli varsin järeä aseistus kaksi MK 108 ja neljä MG 15 tykkiä.”[iv]

Tammikuussa 1943 majuri Streib suoritti koneella ilmataistelukokeiluja. ”Streib oli niin mieltynyt koneeseen, että pyysi koneita kokeiltavaksi taisteluolosuhteissa. Niinpä vuoden 1943 kesäkuun ensimmäisellä viikolla saapui Venloon, Hollantiin, muutamia He 219 koneita mukanaan joukko Heinkelin asiantuntijoita. Jo ensimmäisellä lennolla 11.-12. kesäkuuta  Streib ampui alas viisi vihollispommittajaa.”[v] Menestyksen jälkeisinä kymmenenä yönä ammuttiin kuudella torjuntalennolla alas vielä 20 brittikonetta. Niiden joukossa oli ensimmäiset kuusi Saksan yläpuolella alasammuttua Mosquitoa, joiden tavoittamista oli siihen asti pidetty toivottomana.[vi]

Milch vastusti koneen valmistamista

Marsalkka Milch kuitenkin vastusti He 219 ottamista sarjatuotantoon. Hänen mielestään piti valmistaa vain jo käytössä olevia konetyyppejä, koska se oli hänen mielestään taloudellisinta ja tarjosi parhaat mahdollisuudet pitää Luftwaffen lukumääräinen vahvuus riittävän suurena.[vii]

Grrr… taas yksi, joka ei ymmärtänyt laadun merkitystä ja onnistui viivyttämään hyvän koneen sarjavalmistuksen aloittamista, kunnes oli liian myöhäistä.

Englantilaisten tappioista

Vaikka saksalaiset joutuivat lentämään varsin huonolla yöhävittäjäkalustolla, niin englantilaisten tappiot olivat varsin suuria.

”Bomber Command menetti viisi kuukautta kestäneessä kiihkeimmässä hyökkäystoiminnassaan, vuoden 1943 marraskuun alusta vuoden 1944 maaliskuun loppuun, yli tuhat konetta saksalaisten yöhävittäjien alasampumina. Mainitusta konemäärästä, joka on yhtäpitävä englantilaisten tilastojen kanssa ja joka oli todellisuudessa ehkä suurempikin, ampuivat huomattavan osan Herrmanin Wilde Sau hävittäjät.

Wilde Sau taktiikka, josta Kammhuber jo heinäkuussa 1943 totesi, että ”se on halpa, mutta maksaa paljon verta”, alkoikin käydä saksalaisille itselleen yhä tappiollisemmaksi.”[viii]

Niin, muka säästettiin rahaa, mutta menetettiin hyviä lentäjiä, koneita, polttoainetta (josta oli huutava pula) – ja hävittiin sota.

Oli hilkulla

”Bomber Commandin iskuvoima alkoi heikentyä, sillä lentokoneteollisuus enempää kuin uusien miehistöjen koulutustoimintakaan eivät pystyneet enää korvaamaan tappioita. - -

Saksalaisten yöhävittäjien Berliinissä ja varsinkin Nürnbergissä aiheuttamat tappiot, samoin kuin aluepommituksilla saavutettavan hyödyn kyseenalaisuus, herättivät vastustusta massahyökkäysten jatkumista kohtaan.

Bomber Command oli vuoden kuluessa suorittanut yli 75 000 konekohtaista lentoa Saksassa oleviin tärkeimpiin kohteisiin ja menettänyt 2864 konetta sekä yli 20 000 miestä. Vastapainoksi oli pommitettu alun toista sataa neliökilometriä maan tasalle ja tuhottu osittain 43 kaupunkia.

Kuitenkaan ei saksalaisen moraali ollut luhistunut eikä heidän sotatarviketeollisuutensa lamautunut, lupauksista huolimatta. Päinvastoin: saksalaisten hävittäjäkoneiden tuotanto kasvoi vuosien 1943-1944 kiivaimpien pommitusten aikana.”[ix]

”Saksan yöhävittäjäase, jonka toiminta varsinkin vuoden lopulla vaikeutui polttoainepulan vuoksi, ylti kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ennätystulokseen: yöhävittäjät tekivät vuoden 1944 kuluessa 113 353 konekohtaista torjuntalentoa ja ampuivat alas 2235 viholliskonetta.”[x]

”Saksan yöhävittäjäase, joka viime vaiheissaan ehti kehittyä suihkuhävittäjineen ja tutkavarustuksineen jo varsin lähelle 1960-luvun teknistä tasoa, oli neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta kestäneen toimintansa aikana ampunut alas 5729 viholliskonetta.”[xi]

Jossittelua

Tapahtuneessa historiassa englantilaisten tappiot Saksan yöpommituksissa olivat lähes sietämättömän suuret ja saavutukset tappioihin nähden vähäiset.

JOS saksalaiset olisivat ottaneet ajoissa tuotantoon kunnollisen yöhävittäjän – esimerkiksi He 219 – niin englantilaisten tappiot olisivat muodostuneet sietämättömän suuriksi ja siten pommituksia olisi ollut pakko ainakin vähentää. Se olisi puolestaan vähentänyt saksalaisten menetyksiä. Ehkäpä esimerkiksi hirvittävää Dresdenin pommitusta ei olisi koskaan toteutettu – ei sotilaskohteita, mutta hirmuiset siviiliuhrit.

Nykypäivä

Suomen Ilmavoimien tunnuslause Qualitas Potentia Nostra (Laatu on voimamme) pitää huomioida Ilmavoimien kalustohankinnoissa. Meillä ei voi olla määrällistä ylivoimaa ryssiin nähden, mutta voi olla laadullinen ylivoima. Se pitää hankkia.