Keväällä 1940 Englanti ja Saksa suorittivat
”kilpajuoksun” Norjaan. Saksa voitti ”rinnanmitalla”, mutta
se voitto tuli erittäin kalliiksi Saksan laivastolle. Norjan
valloitusoperaatiossa Saksan laivasto menetti yhden raskaan risteilijän, kaksi
kevyttä risteilijää ja kymmenen hävittäjää.
9.4.1940 aamuyöstä saksalainen saattue lähestyi
Oslo-vuonon suuta, ”jossa norjalainen vartiovene Pol
III, aseistettu valaanpyyntialus, suoritti hälytyksen, ennen kuin upposi erään
torpedoveneen tykkitulesta.”[i]
”Klo 4.40 laivat olivat saavuttaneet Dröbakin
kapeikot, noin kymmenen meripeninkulman päässä Oslosta, Blücherin
kulkiessa keulassa, ja lähestyivät Oscarsborgin linnaketta kahdentoista solmun
nopeudella sakeassa usvassa, joka vähensi näkyvyyttä. Koska minkäänlaista
aktiivisuutta ei ollut havaittavissa linnakkeen suunnalla (sen etsintävaloja ei
voitu käyttää, koska generaattorien höyrykattiloita puhdistettiin), 5. Ryhmän
komentaja ilmeisestikin otaksui, ettei enempää vastarintaa esiintyisi ja nopea
eteneminen Osloon olisi mahdollinen. Kun Blücher tuli ampumaetäisyydelle,
Oscarsborgin 220 mm tykit avasivat tulen, samoin tekivät Kaholmin ja Dröbakin
patterit. Ensimmäiset osumat aiheuttivat vakavia vaurioita, sytyttivät paloja
ja saivat ohjauslaitteet epäkuntoon; ja kun laiva koneillaan ohjaten sivuutti
Kaholmin, siihen osui kaksi sikäläisestä patterista ammuttu torpedoa. Kolmen
neljän minuutin sisään Blücher oli sivuuttanut ampumaetäisyyden, mutta
tulipaloja ei voitu hallita, yksi varastoista räjähti ja laivan kohtalo oli
sinetöity. Klo 7 komentava upseeri käski jättää laivan. Puoli tuntia myöhemmin
se kaatui kumoon ja upposi. Oli kohtalon ironiaa, että Saksan uusimman raskaan
risteilijän upottivat sellaisen linnakkeen tykit (Kruppin 1905-vuoden
malliset), joka oli rakennettu Krimin sodan aikana, ja torpedot, jotka oli
rakennettu vuosisadan vaihteessa itävaltalaisessa tehtaassa Fiumessa.
Uppoamiseen liittyi raskaat miehistötappiot, joihin kuului myös suurin osa
163. D:n esikuntaa.”[ii]
”Blücherin uppoamisen jälkeen 5. Ryhmän
johto siirtyi [risteilijä
- jp] Lützovin päällikölle,
joka kokosi jäljellä olevat laivat ja päätti nousta maihin Sonsbuktenissa hyökätäkseen
Dröbakin puolustuslaitteiden kimppuun sekä maan että meren puolelta. Päivän
kuluessa pommituskoneet ja syöksypommittajat hyökkäsivät aalto aallon jälkeen
Hortenin ulkolinnakkeita vastaan, jotka myös jatkoivat vastarintaa. Dröbak
miehitettiin klo 19, mutta neuvotteluja Kaholmin antautumisesta jatkettiin 10.
huhtikuuta aamuun saakka, jolloin laivat voivat kulkea läpi kapeikkojen ja
saapuivat Osloon klo 11.45.”[iii]
”Oslossa aamulla 9.4. sakea sumu ja
it-tuli viivyttivät suunniteltua laskuvarjo- ja ilmakuljetusjoukkojen
maihinnousua. Vasta kun pommituskoneita oli käytetty voivat ensimmäiset jalkaväkiosastot
nousta maihin. Silloinkin pelkkä hyvä onni teki maihinnousun mahdolliseksi.
Sumun vuoksi oli X LentoAK käskenyt kaikkien koneiden laskeutua Aaborgiin,
Tanskaan. Ne jotka kuljettivat laskuvarjojoukkoja kääntyivät takaisin, mutta
ensimmäinen kuljetuserä, joka kuljetti yhden jv-pataljoonan osia, ei
noudattanut käskyä, koska oli alistettu maavoimien kuljetuspäällikölle eikä
X LentoAK:lle. Keskipäivän aikaan oli kaksi jalkaväkikomppaniaa tuotu lisää,
ja niitä seurasi kaksi laskuvarjokomppaniaa. Näillä joukoilla Oslo
miehitettiin.”[iv]
Vajaamiehitetyt rannikkolinnakkeet tekivät
vastarintaa aiheuttaen Saksan asevoimille merkittäviä tappioita. Norjan pääkaupunki
Oslo kuitenkin miehitettiin melko olemattomin joukoin ja käytännössä
taistelutta.
”Saapuessaan 9.4. heti klo 5 jälkeen lähetystöönsä
Saksan Oslon-lähettiläs havaitsi Norjan ulkoministerin odottavan häntä.
Hallitus oli ollut kokoontuneena istuntoon ulkoministeriöön läpi yön, ja
Saksan vaatimukset oli nopeasti esitetty ja nopeasti hylätty. Klo 5.50 Pohlman,
sotilasvaltuutettu, ilmoitti Ryhmä XXI:een, että Norjan hallitus oli
julistanut: »
Emme alistu. Taistelu on jo käynnissä.» Puolitoista tuntia myöhemmin hän sähkötti,
ettei Oslossa ollut vielä sotalaivoja eikä lentokoneita kaupungin yllä. Sillä
välin kun Bräuer ja Pohlman odottivat joukkojen saapumista, Norjan
kuningasperhe, hallitus ja useimmat parlamentinjäsenet ehtivät lähteä pääkaupungista
erikoisjunalla, joka vei heidät Hamariin, noin 100 km pohjoiseen, sisämaahan.
Myöhemmin päivällä hallitus siirtyi 40 km:n päähän Ruotsin rajalta,
Elverumiin, jossa saksalaiset laskuvarjojoukot tekivät epäonnistuneen
yrityksen siepata kiinni kuninkaan.”[v]
[i]
Earl F. Ziemke – Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945; 1963; sivu
83
[ii]
Earl F. Ziemke – Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945; 1963; sivut
83-84
[iii]
Earl F. Ziemke – Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945; 1963; sivu
84
[iv]
Earl F. Ziemke – Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945; 1963; sivu
84
[v]
Earl F. Ziemke – Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945; 1963; sivut
89-90