Saksa osallistui

Saksa koulutti suomalaisista vapaaehtoisista Jääkäripataljoona 27:n. Se oli erittäin merkittävä apu Suomelle tulevaa Suomen ja Venäjän välillä käytyä Vapaussotaa varten. Näistä jääkäreistä Suomi sai hyviä kouluttajia ja johtajia armeijaansa.

Vuonna 1916 oli jääkäriliike kasvanut laajaksi kansanliikkeeksi, jolla oli tuhansia kannattajia kaikkialla maassa pohjoisten ja itäisten saloseutujen mökkejä myöten. Ja saman vuoden lopussa seisoi Saksassa lähes kahteentuhanteen teräshahmoiseen mieheen nouseva, kaikkia Suomen yhteiskuntakerroksia edustava, uljas jääkärien joukko, Jääkäripataljoona 27, valmiina ajan tullen johtamaan kansaansa idän valtaa vastaan.”[i]

Saksa lähetti lisäksi merkittävän määrän aseita (lähinnä venäläisiä sotasaalisaseita) Suomelle - sekin oli Vapaussodan alkuvaiheessa merkittävä apu - jatkossahan Suomi sitten otti Venäjältä sotasaaliiksi valtavan määrän erilaista aseistusta, joten myöhemmin se Saksan antama aseapu hukkui sotasaaliin alle melko merkityksettömäksi.

”Suojeluskuntia perustettiin näistä syistä yhä rivakammin joka puolelle maata mutta varsinkin Pohjanmaalle ja Karjalaan. Niiden aseistus oli hyvin heikko, kunnes Saksasta saatiin lokakuun lopussa 6 500 kivääriä ja 30 konekivääriä sekä myöhemmin vähän lisää.”[ii]

Saksa ryhtyi sotatoimiin Itämerellä pohjoista kohden ja aloitti 5.3.1918 Ahvenanmaan tukikohdan perustamisen. Kohta tämän jälkeen lähetettiin Suomeen kreivi von der Goltzin johtama apuretkikunta.”[iii]

Mannerheim oli varma

Mannerheim oli varma siitä, että Suomi voittaa Vapaussodan ilman Saksan apua.

»Eikö olisi kunniakasta, jos saavuttaisimme voiton yksinomaan omien miesten avulla?» ylipäällikkö kysyi. - Sitä ei kukaan halunnut kiistää.

»Mutta siinä tapauksessa ei saa olla pienintäkään epäilyä siitä, että todella myös voitamme», lausui Arajärvi. Senaattorien suhtautuminen Saksan aseapuun riippui kerta kaikkiaan siitä, oliko sota voitettavissa omin voimin vai ei. Jos todella pystyisimme voittamaan sodan, jos omat voimat riittivät siihen, niin silloinhan ei tarvinnut hyväksyä vierasta apua.

Saadakseen ehdottoman selon ylipäällikön mielipiteestä senaattori Renvall kysyi häneltä: »Onko kenraali varma, että me selviydymme omin voimin?» »Olen siitä ehdottoman varma», vastasi Mannerheim.

Mannerheimin vastauksen luja varmuus teki senaattoreihin syvän vaikutuksen. Vaikka he olivat tulleet päämajaan siinä mielessä, että taivuttavat ylipäällikön hyväksymään Saksan avun, niin ennen pitkää he eivät olleet enää itsekään varmoja sen välttämättömyydestä.”[iv]

Saksan joukot Suomessa

Suomen poliittinen johto pyysi vastoin Suomen armeijan ylipäällikkö Mannerheimin tahtoa Saksalta myös joukkoja auttamaan eteläisen Suomen puhdistamisessa vihollisista.

Mannerheim aikoi ensin erota[v] tästä syystä, mutta jäi kuitenkin virkaansa kun saksalaiset joukot alistettiin hänen komentoonsa.

”Mannerheim tunsi Svinhufvudin ja Hjeltin myös loukanneen hänen arvovaltaansa. Kiistan sovittamiseksi Saksan keisari suostui siihen, että apuretkikunta alistettaisiin Suomen armeijan ylipäällikölle, ja senaatti ylensi Mannerheimin ratsuväenkenraaliksi.”[vi]

”Mannerheim luopumatta periaatteellisesta (poliittisesta) käsityksestään ja alistuen senaatin asiassa tekemään lopulliseen päätökseen ­ nyt toivoi, että ne apujoukot, jotka hänen vastaväitteistään huolimatta olivat tulossa, tulisivat sitten ajoissa. Eivät kai saksalaisten joukkojen intervention onnettomat poliittiset seuraukset, kuten Mannerheim ajatteli, tulleet siitä sen pahemmiksi, jos saksalaiset saapuivat kylliksi ajoissa auttaakseen tehokkaasti Etelä-Suomen vapauttamista? On ilmeistä, että viivyttely olisi käynyt kohtalokkaaksi, ennen muuta Etelä­Suomen porvarilliselle ainekselle. Tämä huomautus ei mitenkään merkitse sitä, etteikö Mannerheim olisi edelleen uskonut voivansa viedä vapautustyötä päätökseen ilman saksalaisten apuakin.”[vii]

Saksalainen kenraali Rudiger von der Goltzin johtama vajaa kevyt divisioona, jota kutsuttiin Itämeren divisioonaksi, nousi maihin Hankoon 3-5.4.1918 ja eversti von Brandensteinin kevyt prikaati Loviisaan.

Kenraali von Goltzin divisioonan taisteluvahvuus oli 7 000 miestä ja 18 tykkiä.[viii]

Eversti von Brandensteinin prikaatissa oli noin 2 000 miestä ja 8 tykkiä.[ix]

Kenraaliluutnantti Reino Arimon tutkimuksessa on kerrottu joukoista ja niiden toiminnasta yksityiskohtaisesti. Tarkat kokoonpanot ja vahvuudet.[x]

Goltzin julistus Suomen kansalle

Saksa ja Suomi halusivat selvästi osoittaa, että Saksa tulee auttamaan Suomea Suomen ja Venäjän välisessä Vapaussodassa, siksi kenraali von Goltz esitti julistuksen Suomen kansalle:

”»Te olette hädässänne kutsuneet meitä. Me tulemme ystävinä teitä auttamaan taistelussanne murhaajajoukkioita vastaan, jotka tuhoavat järjestyksen, oikeuden ja vapauden. Meitä kutsuu ihmisyyden ääni! Me emme tule valloittajina, emmekä tahdo omaksemme ainoatakaan palasta teidän kallista kotimaatanne, emmekä tule sekaantumaan teidän sisäisiin puolueriitoihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin ihanan maanne vapautuksen puolesta!»

Saksalaisten joukkojen johtaja Suomessa Kenraalimajuri Kreivi von der Goltz”[xi]

Hanko

Hangon satama katsottiin parhaaksi kohdaksi suorittaa ensimmäinen maihinnousu Suomen mantereelle. Valintaan vaikuttivat mm. miinoitukset ja Venäjän laivaston päävoimien sijainti.

”Hangon satamassa olleet venäläiset pikkualukset joutuivat hyökkääjäin käsiin. Kaksi sukellusvenettä oli saman kohtalon välttämiseksi pakko räjäyttää ilmaan. Seuraavana aamuna Helsingistä lähti itään toinen laivasto-osasto, jonka muodostivat taistelulaivat Respublika, Andrei Pervozvannyi, risteilijät Oleg ja Bajan sekä kolme sukellusvenettä.”[xii]

Helsinki

Saksan joukot Suomessa oli alistettu Suomen armeijan ylipäällikölle Mannerheimille. Mannerheim piti tärkeänä, että saksalaiset valtaavat nopeasti Helsingin, jotta punainen terrori jäisi mahdollisimman vähäiseksi.

”Saksalainen Itämeren-divisioona, jonka taisteluvahvuus oli 7000 miestä ja 18 tykkiä, oli noussut maihin Hangossa kohtaamatta minkäänlaista vastarintaa. Kun oli olemassa vaara, että pääkaupungissa toimeenpantaisiin verilöylyjä ja korvaamattomia taloudellisia ja kulttuuriarvoja hävitettäisiin, ohjasin Itämeren-divisioonan sinne. Vastustajan kenttäarmeija pysytteli poissa, ja hiukan kahakoituaan joidenkin pienempien osastojen kanssa saksalaiset 11. huhtikuuta olivat Helsingin edustalla.

Heti kun tieto saksalaisten tulosta oli ehtinyt pääkaupunkiin, olivat kapinahallitus ja diktaattori-ylipäällikkö Manner esikuntineen paenneet Viipuriin. Venäjän Itämeren-laivasto ja sen kiihkovallankumouksellinen miehistö olivat saksalaisten kanssa 5. huhtikuuta tehdyn sopimuksen mukaisesti lähteneet Helsingistä. Pääkaupunkia puolustamassa olivat niin ollen vain punakaartit, jotka niiden oma johto oli jättänyt pulaan. 12. päivänä saksalaiset tunkeutuivat Helsinkiin kaupungissa olevien suojeluskuntaosastojen tukemina, ja 14. huhtikuuta oli valtaus saatu päätökseen. Kun saksalaisen divisioonan huolto Helsingin kautta oli turvattu, se lähti 18. päivänä etenemään pohjoiseen, lähimpänä tavoitteena Riihimäki.”[xiii]

Ruoka-apu

”Saksalaisten operaatiota Helsingin valtaamiseksi oli kiirehtimässä kaupungissa vallitseva elintarvikepula, jopa suoranainen nälänhätä. Punainen kansanvaltuuskunta ei ollut saanut huoltoa toimimaan, semminkin kun koko maassa vallitsi pula, mikä johtui suureksi osaksi kesän 1917 maatalouslakoista. Pahimmin puutteesta joutuivat kärsimään tuhannet punaiset vangit, jotka saksalaiset heti luovuttivat suomalaisille valkoisille. v.d. Goltz kirjoittaa muistelmissaan, että hän pahimpaan hätään pyysi ja sai pääintendentiltä muutamia tonneja jauhoja väestölle jaettavaksi.”[xiv]

Lahden taistelut

Prikaati Brandenstein valtasi Lahden 19.4.1918.[xv]

”Kun oli saatu aikaan puhelinyhteys Mikkeliin, soitti eversti von Brandenstein ilmoittautuakseen minulle, ja minä onnittelin häntä siitä, että hän oli raivannut itselleen tien Lahteen niin vähäisin voimin. Koska kaupunki oli myös pidettävä ja lähestyvältä viholliselta suljettava tie itään, kysyin everstiltä, uskoiko hän voivansa ilman apuvoimia pitää puoliaan tulevia läpimurtoyrityksiä vastaan. Vastaus oli myöntävä. Levottomana siitä, että epätasainen taistelu ehkä kävisi prikaatille ylivoimaiseksi, uudistin kysymykseni samana iltana, mutta eversti von Brandenstein ei ollut muuttanut mieltä. Hän pitikin puolensa, vaikka oli viikkoa myöhemmin lujilla.”[xvi]

Hämeenlinna

”Kenraalimajuri von der Goltz, joka prikaatin vahvuisin voimin oli ottanut haltuunsa Riihimäen rautatiesolmun, sai käskyn edetä Hämeenlinnaan. -- 26. huhtikuuta he valtasivat Hämeenlinnan. Seuraavana päivänä kaupunkiin tuli yksi Uudenmaan rakuunarykmentin eskadroona, ja silloin länsiarmeija sai toisen yhteytensä saksalaisiin. Tällöin oli suurin osa vetäytymässä olevia vihollisvoimia jo sivuuttanut Hämeenlinnan ja eri suunnilta virtaavat rivistöt olivat, kuten olin olettanutkin, lopulta kokoontuneet Lahden länsipuolelle.”[xvii]

Motti

”Kun perääntyvät vihollismassat ennen pitkää olivat joutumassa yhä ahtaammalle Lahden ja Lammin välisellä alueella, oli varustauduttava torjumaan rajuja läpimurtautumisyrityksiä myös pohjoiseen suuntaan. Annoin sen vuoksi käskyn, että kenraalimajuri Linderin päävoimat oli keskitettävä länsiarmeijan vasemmalle siivelle. -- Tehtyään joukon tuloksettomia ulosmurtautumisyrityksiä kapinalliset eivät voineet muuta kuin todeta, ettei saartorenkaasta enää ollut pääsyä. Pohjoisesta tunkeutuivat länsiarmeijan joukot, lännestä ja etelästä Itämeren divisioona, ja idässä tien sulki von Brandensteinin urhea prikaati. Yötä päivää yrittivät saarretut murtautua ulos. Vaikka he osoittivat epätoivoista kuolemanhalveksuntaa,  olivat heidän yrityksensä tuomitut epäonnistumaan, sillä ne olivat erillisiä ja vailla yhtenäistä johtoa. -- Arvokkain sotasaalis olivat 50 tykkiä ja 200 konekivääriä.”[xviii]

Vapaussodan jälkeen

”Saksan arvovaltaisin vastustaja maassamme oli armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim. Hänellä ei maailmaa nähneenä miehenä ollut harhakuvitelmia Saksan avun taustasta eikä siitä johtuvaa sympatiaa saksalaisia kohtaan. Hän suhtautui heihin korrektin tunteettomasti eikä pitänyt tukeutumista Saksaan silloisessa tilanteessa viisaana. Järjestäessään Helsingissä toukokuun 16. päivänä pidetyn suuren paraatin, jossa ei ollut mukana yhtään saksalaisia komppaniaa, Mannerheim halusi muistuttaa pääkaupunkilaisille, mikä armeija oli voittanut vapaussodan ja kuka sitä oli johtanut.”[xix]

Anglofiili Mannerheim erosi pian Vapaussodan päättymisen jälkeen ja matkusti ulkomaille hankkimaan Suomelle tukea mm. Englannilta, Ranskalta ja Ruotsilta.

Vapaussodan jälkeen saksalaiset antoivat koulutusapua Suomen armeijalle.[xx] Heidän toimestaan tiedusteltiin myös puolustuslinjan paikkaa Karjalan Kannakselle.

Saksan hävittyä Ensimmäisen Maailmansodan sen joukot poistuivat Suomesta.

Saksalaisten poistuttua maasta, ja Mannerheimin tullessa Suomen valtiohoitajaksi, Suomessa alkoi Englannin ja Ranskan ”valtakausi”. Englantilaiset asiantuntijat rakensivat Suomelle laivastoa (mm. kaksi panssarilaivaa) ja ilmavoimia (Blenheim-pommikoneet). Ranskalaiset asiantuntijat ajoivat Karjalan kannakselle linnoituslinjaa.

Esiintyi jopa saksalaisvastaisuutta, joka taas johti siihen, että Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler vihoissaan ”antoi” Suomen Venäjälle. Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja.

Vapaussota

Etusivulle


[i] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 38

[ii] Pentti Virrankoski, Suomen historia 2, 2001, sivu 718

[iii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 47

[iv] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa I, 1957, sivu 85

[v] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 297

[vi] Pentti Virrankoski, Suomen historia 2, 2001, sivu 739

[vii] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa I, 1957, sivu 93

[viii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 328

[ix] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 329

[x] R. Arimo, Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, 1991, sivut 22-24

[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi I, 1967, sivu 258

[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi I, 1967, sivu 283

[xiii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 328

[xiv] R. Arimo, Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, 1991, sivu 59

[xv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 329

[xvi] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 332

[xvii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 332

[xviii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivut 332-333

[xix] Pentti Virrankoski, Suomen historia 2, 2001, sivu 755

[xx] R. Arimo, Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, 1991, sivut 178...

Vapaussota

Etusivulle

free counter