”Saksan sodanjohto oli
selvillä siitä, että nyt, kun Venäjästä oli suoriuduttu, oli kaikki
liikenevät voimat keskitettävä länsirintamalle hyökkäykseen. Puolustukseen
jääden ei sotaa voitettaisi, sillä ranskalaisten ja englantilaisten ei voinut
odottaa kuluttavan hyökäten voimiaan loppuun ennen amerikkalaisten tuloa.”[i]
”Hindenburg [Saksan
yleisesikunnan päällikkö sotamarsalkka Paul von Hindenburg – jp]
teki päätöksensä tammikuun 21 p:nä [1918 – jp], Ludendorffin suoritettua
matkan rintamalle ja tutustuttua vielä tarkoin kaikkiin eri vaihtoehtoihin. Hyökkäys
oli suoritettava Arras'n-La Feren alueella, päämaalina englantilaisten voimien
tuhoaminen. Englantilaiset eivät voisi väistää iskua, heillä oli meri selän
takana, heidät voitaisiin todellakin nujertaa samalla kun saataisiin haltuun
kanaalin rannikko, josta päästäisiin käsiksi Englannin elinhermoon.”[ii]
”Offensiiviin tulivat
ottamaan osaa 17., 2. ja 18. Armeija. 17. Armeija oli muodostettu
Italian-rintamalta siirretyistä voimista; 18. Armeijan joukot oli saatu itärintamalta.”[iii]
Saksan sodanjohdon
suunnitelma näyttää hyvältä. Nämä kaikki kolme hyökkäävää armeijaa
olisi kuitenkin pitänyt asettaa yhteiseen komentoon (samaan armeijaryhmään hyökkäyshenkisen
pätevän komentajan alaiseksi) ja niitä olisi pitänyt vahvistaa kaikkialta
muualta otettavin joukoin – divisioona sieltä toinen täältä. Saksalainen
marsalkka Erich von Manstein osasi tämän taidon loistavasti – heikensi
muualta joukot äärimmäisen heikoiksi, jotta olisi riittävän vahva
ratkaisevassa kohdassa.
Myös ”iskuarmeijaryhmän”
vasemmalla sivustalla olevaa 7. Armeijaa olisi pitänyt vahvistaa reilusti ja
sille antaa alun alkaen tehtävä suojata 18. A:n sivusta.
Päähyökkäyssuunnan
olisi pitänyt olla kaikilla kolmella armeijalla aluksi suoraan länteen
Amiensin suuntaan välitavoitteena Amiensin valloittaminen ja sitten
yleissuunnaksi luode, jotta Englannin joukot olisi saatu motitettua suureen
mottiin.
Vaan Saksalla ei ollut
silloin marsalkka Erich von Mansteinin tasoista suurta strategia.
”75 km:n rintamalla
suoritettavaan hyökkäykseen oli käytettävissä kaikkiaan 63 divisioonaa,
joista 17 kuului 17. Armeijaan, 18 2. Armeijaan ja 24 18. Armeijaan. 4
divisioonaa jäi siten reserviin. Tykistöä oli 17. Armeijalla 1,100 kenttätykkiä
ja 824 raskasta tykkiä, 2. Armeijalla 1,075 kenttätykkiä ja 714 raskasta
tykkiä, 18. Armeijalla 1,580 kenttätykkiä ja 970 raskasta tykkiä. Kenttätykkejä
oli siis kaikkiaan 3,755 ja raskaita tykkejä 2,508, eli yhteensä 6,263
putkea!”[v]
”Maaliskuun 19 ja 20 p:n
vastaisina öinä marssii jalkaväki valmiusasemiinsa. Vain hiljainen kohina
kuuluu, kaikki äänet pyritään vaimentamaan, tulta ei saa näkyä.
Saksalaiset valmistautuvat viimeiseen suureen hyökkäykseensä; vakavaa, jännittynyttä
odotusta.”[vi]
Länsirintamalla oli tätä
hyökkäystä vastassa 59 englantilaista, 12 belgialaista ja 2 portugalilaista
divisioonaa. Englantilaisia divisioonia oli lisäksi 4 Italiassa, 4
Makedoniassa, 12 Egyptissä ja Palestiinassa, 6 Mesopotamiassa ja 6
kotialueella.[vii]
Saksalaisten tykistövalmistelu
alkaa 21.3.1918 kello 04.40. Kello 09.40 jalkaväki lähtee hyökkäykseen.[viii]
”17. Armeija valtasi
Englannin 3. Armeijan joukoilta koko ensimmäisen puolustusaseman jo 21 p:nä,
ja työntyi iltaan mennessä vahvan toisen aseman eteen. 2. Armeijasta pääsi
vasen siipi tunkeutumaan englantilaisten toiseen asemaan, kun sen sijaan 18.
Armeija pääsi nopeimmin eteenpäin, murtautuen useissa kohdin toisenkin aseman
läpi.
18. Armeijan nopea
eteneminen jatkui yön ja seuraavan päivän kuluessa. Vasen siipi saavutti
Crozat-kanavan ja sai haltuunsa useita länsirannan sillanpäitä. 2. Armeijan
vasen siipi ja keskusta olivat pysyneet 18. Armeijan tasalla, kun taas oikea
siipi oli jäänyt hieman jälkeen. 17. Armeija pääsi eteenpäin vain hitaasti
ja suuria tappioita kärsien.
Armeijaryhmän komentaja
samoin kuin korkein sodanjohto päättivät käyttää hyväkseen 18. Armeijan
saavuttamaa menestystä ja antoivat sille jo 22. p:nä 5 divisioonaa
vahvistukseksi. 25 p:nä armeija tuli saamaan lisäksi 2 divisioonaa ja myöhemmin
vielä 2, joten siihen lopulta kuului 33 divisioonaa. Myös 17. Armeija, jonka
tappiot olivat suurimmat sai vahvistukseksi 7 divisioonaa, kun sen sijaan 2.
Armeijalle annettiin vain 1.”[ix]
”Maaliskuun 23 p:nä
eteni 18. Armeijan vasen siipi kauas Crozat-kanavalta lounaissuuntaan, oikean
siiven joukkojen saavuttaessa Sommen ja päästessä muutamin kohdin joen
ylikin. 18. Armeijan toiminta oli muuttumassa takaa-ajon luontoiseksi. 2.
Armeijan vasen siipi saapui Sommelle Peronnesta etelään; oikea siipi ja 17.
Armeijan vasen siipi laahasivat perässä. 17. Armeija sai vaikean taistelun jälkeen
vasta nyt haltuunsa toisen puolustusaseman.”[x]
-----
Hetkinen, sanoi Putkinen!
Mikä oli hyökkäyksen
strateginen päämäärä?
Eikös pitänyt motittaa
ja lyödä englantilaiset, eikä suinkaan edetä lounaaseen, vaikka sinne
suuntaan sattumalta pääsi? Olisi pitänyt edetä länteen, vallata
strategisesti tärkeä Amiens ja jatkaa luoteeseen meren rantaan, eikä suinkaan
lounaaseen, vaikka sinne suuntaan sattumalta pääsikin helposti etenemään.
7.A joukkojen olisi pitänyt
edetä 18.A tekemästä aukosta suojaamaan 18.A vasenta sivustaa. 17. A
joukoilla ei ollut erityistä kiirettä eteenpäin, heiltä olisi voinut antaa
vaikka 5 divisioonaa 2. A:lle, jotta se pääsisi eteenpäin.
Mitä helvettiä korkein
sodanjohto ajatteli, vai poksautteliko se shampanjapulloja kun oli saatu aikaan
läpimurto? Mikä olikaan hyökkäyksen päämäärä?
Nythän mentiin ”sormet
harallaan”, eikä kiilana. Voi itku!
Huolehdittiinko kärjessä
olevien väsyneiden joukkojen vaihtamisesta lepoon ja tuoreita kärkeen – ei
suinkaan. Rynnättiin kuin päättömät kanat siihen suuntaan johon sattui
helposti pääsemään. Amiens oli erittäin tärkeä risteys ja
kuljetusreittien keskittymä. Korostettiinko sen valtauksen tärkeyttä
joukoille – ei suinkaan.
-----
23.3.18 annetun käskyn
mukaisesti 18.A pääsuunnaksi tuli Noyon[xi],
eli tarkalleen lounaaseen.
”Koko offensiivin suunta
kääntyi siten melkoisesti vasemmalle; Somme ei jäänytkään vasemman
sivustan suojaksi, päähyökkäys oli siirtynyt joen eteläpuolelle. Ludendorff
huomautti armeijaryhmien yleisesikuntien päälliköille, että tarkoituksena
oli erottaa englantilaiset ja ranskalaiset toisistaan etenemällä nopeasti
Sommen kummallakin puolella. 6. ja 17. Armeijan sekä 2. Armeijan oikean siiven
työntäessä englantilaisia merta kohti oli 18. Armeijan 2. Armeijan vasemman
siiven tukemana hyökättävä ranskalaisia vastaan. Offensiivin kehittyessä
edullisesti saisi 18. Armeijan vasen siipi jatkaa Oise-joen yli Noyonin ja
Chaunyn välistä ja tunkea 7. Armeijan avustaessa ranskalaiset Aisnen eteläpuolelle.”[xii]
-----
Niinpä niin, ruokahalu
kasvaa syödessä. Alkuperäinen tavoite oli lyödä englantilaiset sillä
suurella voimainponnistuksella. Se olisi ollut minun nähdäkseni tehtävissä.
Mutta nyt Ludendorff haluaa lyödä viisi kärpästä yhdellä iskulla. Hänen
olisi pitänyt muistaa vanha sanonta: Ahneella on paskanen loppu.
Nyt Ludendorff pani myös
6.A:n hyökkäämään oikealla siivellä, vaikka sen olisi pitänyt vain olla
puolustuksessa, suhteellisen vähäisin voimin, saartamassa englantilaisia ja
alasimen roolissa. Olikohan Ludendorff nauttinut myrkkysieniä ja näki
hallusinaatioita?
-----
”Maaliskuun 24 p:nä 18.
Armeijan menestys jatkui entisellään vasemmalla siivellä, kun sen sijaan
keskusta ja oikea siipi pääsivät vain hitaasti eteenpäin Sommelta. 2.
Armeijan vasemman siiven eteneminen oli niin ikään vaivalloista, mutta oikean
siiven joukkojen vauhti oli parempi; ne alkoivat vakavasti uhata Bapaumen itä-
ja pohjoispuolella taistelevien englantilaisten voimien yhteyksiä. 17. Armeija
valtasi kolmannen puolustusaseman ja 25 p:n vastaisena yönä Bapaumen sekä
25:nä Miraumontin. 2. Armeijan oikea siipi oli samalla tasalla, keskustan ja
vasemman siiven laahatessa. 18. Armeija lähestyi jo Roye'ta ja Noyonia,
taistellen 23 p:stä lähtien ranskalaisiakin joukkoja vastaan.
Maaliskuun 26 p:nä 18.
Armeija saavutti suurta menestystä, vallaten mm. Roye'n sekä Noyonin, ja tähän
menestykseen luottaen antoi Hindenburg illalla käskyn offensiivin
laajentamisesta ja kääntämisestä entistä enemmän lounaaseen päin. 6. ja
7. Armeija saivat myös käskyn liittyä hyökkäykseen.”[xiii]
Saksan joukkojen ylipäällikkö
unohti strategisen päämäärän – oli kuin ajopuu koskessa.
”Maaliskuun 27 p. oli
tuottanut saksalaisille pettymyksiä. 17. Armeija ja 2. Armeijan oikea siipi
kohtasivat niin voimakasta vastarintaa, että tie Albert-Arras saavutettiin vain
muutamin kohdin. 17. Armeija sai käskyn keskeyttää hyökkäyksensä
toistaiseksi, kunnes Arras'ta kohti suoritettava hyökkäys jälleen keventäisi
armeijan toimintaa. 28 p:nä suoritettu Arras'n hyökkäys jäi kuitenkin miltei
tuloksettomaksi, joten 17. Armeija sai tehtäväkseen vain vastassaan olevien
englantilaisten voimien sitomisen. 18. Armeijan hyökkäys alkoi myöskin
heikentyä 27 p:nä, ja 28:na tulokset jäivät vielä pienemmiksi. 29 p:nä päästiin
vielä jonkin verran eteenpäin, mutta 30:nä hyökkäys pysähtyi kaikkialla,
vereksien ranskalaisten divisioonien tehdessä sitkeää vastarintaa.
Liittoutuneiden
pakokauhuinen mieliala on jo talttumassa, ja Clemenceu vakuuttaa kalpeille
ministereilleen: »Tulen taistelemaan Pariisin edessä, Pariisin takana –
tulen taistelemaan Pyreneillä!» Mutta saksalaisten voimat ovat lamaantumassa,
ensimmäisten päivien voitonvarmuus ja innostus ovat sammuneet, kamppailu alkaa
kehittyä samanlaiseksi kuin monet aikaisemmat materiaalitaistelut. Ihmisten on
jälleen alistuttava materiaalin pakkoon. Jo 27 ja 28 p:nä alkaa voimien
lamaantuminen käydä ilmeiseksi, mutta aluksi huomaavat vain pataljoonien ja
rykmenttien komentajat sen – 29:nä ja 30:nä oivaltavat divisioonien,
armeijakuntien ja armeijojenkin komentajat asiain tilan.
Mutta Hindenburg ja
Ludendorff eivät ole vielä heittäneet toivoaan: väsymyshän saattaa olla
tilapäistä, jonkin päivän kuluttua joukot voisivat jälleen saavuttaa
menestystä. Ja huhtikuun 4 p:nä hyökkäys pannaan taas käyntiin, tavoitteena
Amiens, joka on tärkeä yhteyksien solmukohta; sen valtaus olisi eristänyt
englantilaiset ranskalaisista.”[xiv]
Nyt kun hyökkäys oli jo
hyytynyt, aloite menetetty, pasahti sodanjohdon päähän Amiens ja ehkä myös
alkuperäinen strateginen tavoite. Grrr...
”Hyökkäys epäonnistuu,
ja 4 p:n iltana Saksan sodanjohto tietää, ettei enää ollut toiveita.
Kotialueelle ei saavu enää voitonsanomia, kahdeksan päivää kestänyt
riemukas tunnelma särkyy ja ahdistus valtaa jälleen mielet.
Taktilliselta kannalta arvostellen saksalaiset olivat saavuttaneet huomattavan voiton, sillä he olivat ottaneet 90,000 vankia ja tavattoman määrän saalista ja he olivat tunkeutuneet 60 km:iä eteenpäin, saavuttaen siis paljon parempia tuloksia kuin ranskalaiset ja englantilaiset kuukausia kestäneissä materiaalitaisteluissa. Strategisesti hyökkäys sen sijaan epäonnistui, sillä läpimurtoyritys oli ehkäisty, ja joukot olivat lisäksi joutuneet epäedulliseen asemaan.”[xv]
Saksalla oli tilaisuus lyödä
Venäjä maan rakoon vuonna
1915, mutta sitä ei haluttu tehdä.
Saksalla olisi ollut tilaisuus lyödä Venäjä vielä vuonna 1916 maan
rakoon ja saada joukot itärintamalta
länteen – vaan silloinen Saksan yleisesikunnan päällikkö von Falkenhayn
mieluummin jauhatti saksalaisten mainiot joukot ja rajalliset materiaaliset
mahdollisuudet Verdunin lihamyllyssä. Vasta vuonna 1917 tuli mieleen, että Venäjä
on saatava tekemään rauhansopimus, jotta idästä
saadaan joukkoja länteen – vieläkään
ei yritetty todella lyödä Venäjää, joten itään sitoutui
rauhansopimuksesta huolimatta merkittävä määrä saksalaisia joukkoja.
Vuoden 1918 alussa oli
viimeinen mahdollisuus yrittää saada aikaan positiivinen ratkaisu raskaassa
sodassa – ennen kuin USAn joukot alkavat vaikuttamaan ratkaisevasti länsirintamalla.
Siis nimenomaan viimeinen mahdollisuus. Se kuitenkin ryssittiin tässä
maaliskuun hyökkäysyrityksessä, johon ei pantu kaikkea peliin ja
ajelehdittiin ajopuuna.
Huomattakoon, että
Saksalla riitti resursseja hyökätä 9.4.1918 6.A:n kaistalla. 6. A:lla oli käytettävissään
17 divisioonaa ja sen pohjoisella naapurilla 4. A:lla 8 divisioonaa ja lähipäivinä
saapui etelästä vapautettuja lisävoimia, joten divisioonien lukumäärä
kohosi 35:een.[xvi]
Tämäkin hyökkäys oli vain osittain menestyksellinen – siihenkin käytetyt
resurssit olisi pitänyt käyttää maaliskuun hyökkäykseen.
27.5.1918 Saksa hyökkäsi
Chemin des Damesin alueella Pariisin suuntaan syvälle, mutta voimat eivät
tietenkään riittäneet ratkaisuun. Jälleen saksalaiset saivat yhdessä päivässä
20 000 vankia ja 300 tykkiä. Hyökkäys onnistui taktiselta kannalta
loistavasti. Hyökkäys ehtyi toukokuun lopussa saksalaisten saatua 65 000
vankia ja sotasaaliiksi 878 tykkiä, sekä 2500 konekivääriä.[xvii]
Vaan nekin resurssit olisi pitänyt käyttää jo maaliskuussa.
Maaliskuussa 1918 USAn
joukoilla (maavoimilla) ei vielä ollut Euroopassa käytännössä mitään
merkitystä, mutta heidän määränsä ja osaamisensa kasvoivat erittäin
nopeasti – syksyllä 1918 amerikkalaisilla joukoilla oli ratkaiseva merkitys
liittoutuneiden voittoon.
”Ranskalaiset ja
englantilaiset pyrkivät yleensä väheksymään amerikkalaisten merkitystä
toukokuun ja kesäkuun taisteluissa; näyttää kuitenkin siltä, kuin
amerikkalaisten toiminta juuri tässä sodan vaiheessa olisi vaikuttanut
ratkaisevasti. Saksalaiset olisivat mahdollisesti suoriutuneet ranskalaisista ja
englantilaisista elleivät nämä olisi saaneet amerikkalaisilta apua.
Amerikkalaisten joukkojen taktinen koulutus oli tietenkin yhä varsin puutteellinen; käyttäytyminen taistelussa oli taitamatonta ja varomatonta. Tykistö oli suhteellisesti parempaa, mutta sen johto olikin suurelta osalta ranskalaisten upseerien käsissä. Amerikkalaisten merkitys ei johtunut yksinomaan lukumäärästä, vaan sangen olennaisesti myöskin kuluttamattomista hermoista; amerikkalaiset olivat sekä fyysisesti että psyykkisesti aivan toisenlaisessa kunnossa kuin ranskalaiset, englantilaiset ja saksalaiset, heidän varustuksensa sekä aseistuksensa olivat aivan ensiluokkaisella kannalla, ja huoltokin oli mainiosti järjestetty.”[xix]
Englannin laivaston
toteuttama Saksan saarto oli erittäin tehokas – kun Saksa ei ajoissa lähtenyt
rajoittamattomaan sukellusvenesotaan, eikä lähettänyt omaa vahvaa laivastoaan
ratkaiseviin taisteluihin.
Saksalaiset olivat saaneet
rauhan aikana 320 g jauhoja, 140 g lihaa ja 56 g rasvaa henkeä ja päivää
kohti. Vuonna 1918 vain 116 g, 18 g ja 7 g.[xx]
Se johti Saksan kotirintaman luhistumiseen vuonna 1918 – Saksan armeijaahan ei
lyöty Ensimmäisessä Maailmansodassa, vaan se taisteli sisukkaasti aselepoon
saakka, sitäpaitsi vieläpä Saksan rajojen ulkopuolella.
[i] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 387
[ii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 388
[iii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 388
[iv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 390
[v] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 391
[vi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 392
[vii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 392
[viii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 394
[ix] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 396
[x] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 396
[xi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 396-397
[xii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 397-398
[xiii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 398
[xiv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 402
[xv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 402-403
[xvi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 404
[xvii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 407-408
[xviii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 425
[xix] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 424
[xx] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 284-285