Puhdistukset puna-armeijassa - Tuhatsevski

Juhani Putkinen on suomentanut vuonna 2003 katkelmia kirjasta: Viktor Suvorov – Puhastus

Lisätty väliotsikoita 9.8.2020

Suuri valhe

Sivu 22:

"Sopiva ”totuus” Puna-armeijan puhdistuksista vuosina 1937-1938 suunniteltiin Hrutshovin aikana ja taottiin meille päähän. Se oli seuraavan näköinen:

  1. Tuhatsevski oli loistava strategi;
  2. Tuhatsevski aavisti jo vuonna 1935 sodan Saksan kanssa ja varoitti siitä;
  3. Tuhatsevski anoi armeijan aseistuksen vaihtamista, mutta typerä Stalin ja hänen hännystelijänsä Voroshilov torjuivat Tuhatsevskin ehdotukset, kykenemättä niitä ymmärtämään ja arvostamaan;
  4. Blücher, Jakir, Uborevitch, Putna, Alksnis, Vãcietis, Dõbenko ja kaikki muut olivat jättiläisiä niin ajatuksiltaan kuin työssään. Tietenkään heillä ei ollut suunnitelmissa mitään salaliittoa;
  5. Hitlerin tiedustelupalvelu päätti jättää Puna-armeijan juuri ennen sotaa ilman johtajiaan, hävittää Tuhatsevski ja toiset nerot. Saksalaiset syöttivät dokumentin, ja sairaalloisesti epäluuloinen Stalin jäi uskomaan väärennöstä…
  6. Puhdistus armeijassa sai katastrofiset mittasuhteet. Viidestä Neuvostoliiton marsalkasta hävitettiin kolme. Viidestä ensimmäisen luokan armeijankomentajasta viisi. Kahdestatoista toisen luokan armeijankomentajasta kaksitoista. Jne. Yhteensä hävitettiin 40 000 suurta joukkojen komentajaa;
  7. Stalin tappoi nerot, jättäen jäljelle typerykset. Puna-armeijan murskaaminen vuonna 1941 – se oli vuosien 1937-1938 puhdistusten suoranainen seuraus. Vuonna 1941 ei ollut valtavalla enemmistöllä NL:n komentajista puhdistusten vuoksi tarvittavia kokemuksia, sillä he olivat olleet omissa viroissaan vähemmän kuin vuoden…

Kuka sen kaikki keksi?”

--------------------

Nyt sitten Suvorov lähtee kumoamaan tämän tarkoituksellisesti länteen syötetyn valheen hyvin perusteellisesti, askel askeleelta hyvin loogisesti. Hän näyttää korkeimman ”likvidoidun” johdon nimi nimeltä, etteivät komentajat todellisuudessa olleet kokeneita sotilaita vaan pääasiallisesti poliittisia komissaareja tai vankileirien johtajia – korkeissa sotilas-arvoissa, mutta ilman sotilasjohtajilta vaadittavaa koulutusta ja kokemusta. Näyttää toteen myös sen, ettei todellisuudessa puhdistuksissa suinkaan hävitetty 40 000 komentajaa, vaan hyvin paljon pienempi määrä – osa puhdistuksista oli niin luonnollisia, kuin eroaminen vanhuuden vuoksi palveluksesta (nämäkin oli laskettu tähän ”hävitettyjen” lukumäärään – kun vuonna 1937 Puna-armeijassa oli 206 000 upseeria, niin tällainen luonnollinen poistumakin on luonnollisesti suuri, lisäksi eronnut ja erotettu on tietysti terveydellisistä syistä, juopottelun vuoksi…).

Sivulla 49 Suvorov näyttää, että näistä ”likvidoiduista” – todellisuudessa eronneista ja erotetuista – astui takaisin palvelukseen 12 461 henkilöä (maailmanlaajuisen propakannan mukaan nämäkin oli teloitettuja) vuoden 1940 jälkipuoliskolla ja pääasiallisesti vuoden 1941 ensimmäisellä puoliskolla.

---------------------

Puhastus sivu 54:

”Lähdetäänpäs teloitettujen strategien luettelon kimppuun. Ensimmäinen asia joka pistää silmään on komissaarien ja juristien suuri määrä. Esimerkiksi II-luokan armeijankomentajaa vastasivat II-luokan armeijankomissaari ja armeijanjuristi. Ammuttujen luettelossa oli:

- II-luokan armeijankomentajia – 10;

- II-luokan armeijankomissaareja – 15;

- armeijan juristi – 1.

Yhteensä teloitettiin 26 henkilöä, jotka kantoivat neljää vinoneliötä (kenraalin tähti – jp). Heistä vain kymmenen oli komentajia. Vähemmän kuin 40%. Loput – enemmän kuin 60% ei ollut komentajia. Loput olivat ballastia. Heidän menettäminen ei vähentänyt Puna-armeijan taistelukykyä mitenkään. Pikemminkin nosti.

Toisilla tasoilla kuva oli samanlainen; tiheät parvet komissaareja. … Elikkä komissaarit tekivät ensin armeijassa oman työnsä – hävittivät opposition, nyt oli heidän vuoronsa. Oikealta jonossa – teloituskellariin juosten mars!

Julkisten komissaarien lisäksi oli salaisia komissaareja. Esimerkiksi armeijakunnan komentaja Maksim Mageri. Voisimme arvata, että koska hänellä  on armeijakunnan komentajan arvo, niin hän siis johtaisi joukkoja; mutta hän on Leningradin maanpuolustusalueen sotilasneuvoston jäsen. Siten komissaari, joka valvoo komentajaa, joka pitää komentajalle luentoja marksismi-leninismistä ja maailmanvallankumouksesta. Mager oli sisällissodassa 9. divisioonan 2. ratsurykmentin komissaarin apulainen, sitten komissaari, myös 11. ratsudivisioonan 3. prikaatin 65. ratsurykmentissä, 1. rangaistusprikaatissa. Sodan jälkeen hän jatkoi komissaarina – 2. ratsudivisioonassa, kolmannessa ratsuväenarmeijakunnassa jne. Hänen arvonsa on armeijakunnankomentaja, mutta hän ei ole milloinkaan johtanut armeijakuntaa. Ei edes divisioonaa. Armeijan taistelukyky sellaisen ”komentajan” menettämisestä ei vähene.” – jatkuu vastaavia esimerkkejä.

Vähän siitä, ettei komissaareista ollut mitään hyötyä (oli jopa haittaa, sillä työnsivät nokkansa operatiivisiin suunnitelmiin – jp lyhentänyt) mutta suuri osa heistä ei ollut koskaan puna-armeijassa, vaan olivat esimerkiksi GULAGin vanginvartijoiden johdon komissaareja (jp lyhentänyt). Nämä ei edes käyneet sotaharjoituksissa. Mutta kuuluivat näiden kuukuisien joukkojen komentajien joukkoon. 40 000 joukkoon.”

------

Jatketaanpas Suvorovin täysin aukotonta todistusketjua siitä, että puna-armeijassa juuri ennen Saksan hyökkäystä (vuosina –37…-38) tapahtuneet puhdistukset olivat kommunistista propagandaa ja todellisuudessa vain hyväksi puna-armeijan hyökkäyskyvylle länteen.

Pavel Dõbenko

Sivu 71: ”23.2.1938 juhli koko … Puna-armeijan 20. vuosipäivää. Kaksikymmentä vuotta ennen sitä 23.2.1918 saavutti Punakaartin yksiköt ensimmäiset voittonsa Pihkovan ja Narvan luona Saksan joukoista. Näistä ensimmäisistä voitoista tuli Puna-armeijan syntymäpäivä. … Jäi vain sanomatta hänen nimensä, joka ensimmäiset punayksiköt voittoihin vei…

Kuukausi ennen tätä juhlaa 24.1.1938 perustettiin ensimmäinen NL:n mitali ”20 vuotta RKKO:ta”. Mitalilla palkittiin niitä, jotka erityisesti loistivat taisteluissa, heitä, jotka maksoivat ensimmäiset voitot verellään. Palkittiin monia. Mutta metsäteollisuuden kansankomissaarin varamiestä II-luokan armeijankomentajaa Pavel Dõbenko ei saanut juhlamitalia. Mutta juuri hän vei punaisten joukot taisteluun Narvassa 23.2.1918.

Piakkoin tämä legendaarinen armeijankomentaja pidätettiin.

Häntä syytettiin vakoilusta Amerikan hyväksi, oikeudenkäynti kesti 17 minuuttia. Oikeuden päätös oli vakio. Heti teloitus.

Kohtalon ironia oli siinä, että metsäteollisuuden kansankomissaarin varamies, II-luokan armeijankomentaja Dõbenko  jäi pidätykseensä saakka Puna-armeijan vakinaisessa palveluksessa olevaksi. Hänen viimeinen virkansa oli Leningradin maanpuolustusalueen komentaja. Vihollisen tielle, joka on menossa Leningradiin jää Peipsi-järvi (Viron ja Venäjän rajalla suuri järvi – jp). Sen voi ohittaa vain pohjoisesta, Narvan kautta tai sitten etelästä Pihkovan kautta. Jos II-luokan armeijankomentaja Dõbenko ei olisi joutunut … Lefortovon kellariin, kun hän olisi jäänyt omaan virkaansa Leningradin maanpuolustusalueen  komentajana, hän olisi vuonna 1941 pysäyttänyt ja murskannut saksalaiset Pihkovan ja Narvan luona täsmälleen niin kuin hän teki sen vuonna 1918.

Pysähdymme tässä hetkeksi. Mietitään hieman. Mikä se Metsäteollisuuden kansankomissariaat oikeastaan on? Se on metsähakkuuministeriö. Valtio meillä on maailman suurin, metsää on enemmän kuin toisilla yhteensä, metsää hakattiin tuhansilla neliökilometreillä ja vietiin miljoonina kuutiometreinä. Jää ymmärtämättä vain se miksi pitää satojen tuhansien metsureiden iskutyötä johtaa sotilaspuvussa henkilö, jolla on korkea, II-luokan armeijankomentajan arvo? Ennen Pavel Dõbenkoa oli metsureiden ministerin varamiehen virassa GB II-luokan komissaari Lazar Kogan, GULAGin ensimmäinen johtaja, mutta Dõbenkon jälkeen GB III-luokan komissaari Solomon Milstein NSVL:n NKVD:n GUGB:stä. … Vietiin myös toveri Dõbenko. Legendaarinen Sisällissodan sankari, metsuriministerin varamies, II-luokan armeijankomentaja istuu. Istuu ja kirjoittaa. Kirjoittaa toveri Stalinille. Omassa kirjeessään hän todista loogisesti ja yksinkertaisesti, että häntä vastaan esitetyt syytteet on perusteettomat, että hän ei ole Amerikan vakooja. Sitä hän todistaa yksinkertaisen ja ymmärrettävän kaavan avulla, yhdellä lauseella: ”Koska minä en ymmärrä amerikan kieltä” (D. Volkonov ”Triumfi tragedia”, toinen osa, sivu 269). … Minua itseäni  syytetään siitä, että minä olisin kaikkien maailman vakoiluvirastojen agentti. Nyt minä saan ylpeydellä väittää, etten ole Argentiinan vakoilija, sillä en osaa argentiinan kieltä. Enkä ole Brasilian agentti koska en osaa brasiliankieltä. …

Toveri Dõbenkon ainoa lause avaa meille jotakin suuren strategilisen neron olemuksesta. Aiemmin hän johti Baltian laivastoa, hänen johdossaan oli myös sotalaivaston tiedustelu. Myöhemmin hän johti kokonaista riviä maanpuolustusalueita, ja joka kerta hänen alaisuudessaan oli voimakas riippumaton ulkomaisen agenttiverkon sisältämä vakoiluorganisaatio, jota Dõbenkon olisi pitänyt johtaa. ….

Pavel Dõbenko oli Baltian laivaston matruusi (alin arvo – jp). Aloitti palveluksen rangaistuslaivalla ”Dvinaa” (Krasnaja Zvezda, 26.21989). … Ensimmäisen maailmansodan aallonharjalla matruusi Dõbenko oli yksi sodanvastaisen liikkeen aloittajista linjalaivalla ”Imperator Pavel I”. Tämä kiinnostava yksityiskohta ilmenee myöhemminkin: meidän nerokkaat komentajat olivat peräisin pasifistien joukosta, jotka eivät halunneet sotia. … Venäjän imperiumi oli liian armelias. Se sen hävittikin. Pavel Dõbenkoa ei ammuttu, eikä hirtetty, vaan hänelle annettiin sotilaspuku ja hänet lähetettiin rintamalle. ”Sovetskaja Vojennaja Entsiklopedija” (kolmas osa, sivu 277) tiedon mukaan ei lopettanut toveri Dõbenko myöskään rintamalla omaa työtään ja jatkoi samaa – sodanvastaista agitointia. Sitten hänet vangittiin uudestaan. Sellaiselle olisi pitänyt panna kaulaan hirttoköysi, mutta ei. häntä ei hirtetty. Siten luhistui hallitus, Ja Dõbenko ryhtyi heti, katso, koko Baltian laivaston komentajaksi. Humalassa olevat matruusit hulluuntuivat … toimeenpantiin hirmuisia rikoksia laivaston upseereja ja heidän perheitään kohtaan. …. Upseereita tapettiin yksinkertaisesti siitä  syystä, että he olivat upseereita. Heidät työnnettiin avantoihin. … Meidän muististamme se on haihtunut tuuleen. Mutta laivastotukikohdat olivat siellä, jossa on parhaillaan Suomen alat. Toisen maailmansodan kuluessa antautuivat suuret ja voimakkaat valtiot ilman suurempaa vastarintaa totalitaaristen valtioiden painostukselle, mutta pieni Suomi osoitti yhtäkkiä sellaista yksimielisyyttä, joka hämmästytti jopa Stalinia. Sen takana oli venäläisten upseerien ruumiit, joita häpäistiin humalaisten vallankumouksellisten taholta. Suomi painoi mieleensä ne upseerit. Suomen kansa tiesi, että vapauttajat alkavat nylkemään nahkaa elossa olevilta ihmisiltä, hakkaamaan päähän nauloja, neniä, kieliä ja korvia leikkaamaan, puhkomaan lasten silmiä, tekemään kaikkea sitä mikä onnistui juopporatti Dõbenkolta. Siitä syystä, välittämättä tappioiden ja uhrien lukumäärälle, Suomi ei antautunut. Toveri Dõbenkoa muistetaan Suomessa vielä tänäänkin. Kävin siellä. Tarkistin.”

Sivu 77:

”Voittaneiden kommunistien ensimmäiseksi ja päävastustajaksi oli venäjän kansa. Ongelma oli siinä, että itsevaltaisuuden hajoamisen jälkeen muodostettiin Väliaikainen hallitus. Nimenomaan väliaikainen. Sitä ei tarvinnut kaataa. Se ei aikonut pitkää aikaa hallita Venäjää. Valtion kohtalo oli tarkoitus ratkaista yleiskansallisesti valittu perustava kokous: määräämään hallitsemistavan, sellaisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen, joka on enemmistön kansalaisista hyväksyttävissä. Venäjän kansat valitsivat omat edustajansa ja lähettivät heidät pääkaupunkiin tekemään sitä minkä enemmistö päättää. Mutta sitä Lenin ja Trotski eivät voineet luvata. Bolshevikit kaatoivat jo Väliaikaisen hallituksen. Nyt heidän tehtäväkseen tuli estää että kansa saisi ilmaista tahtonsa. Lenin ja Trotski tekevät yksinkertaisen päätöksen: hajottaa Perustava kokous ja ajaa työläisten mielenosoitukset hajalleen kivääritulella.

Huomattava venäläinen historioitsija J. Felstinski kirjoittaa: Bolshevikit yrittivät silloin löytää riskittömämpää keinoa kuin hajottaminen. Kansankomissaarien neuvoston istunnolla Stalin teki ehdotuksen Perustavan kokouksen koollekutsumisen lyhytaikaiseksi lykkäämiseksi”. Stalinin ehdotus oli: Ei ajaa hajalleen Perustavaa kokousta, vaan viivyttää sen avaamista. Kukapa meillä olisi kuunnellut järjen ääntä? … Felstinski jatkaa: ”Päätettiin valmistautua hajottamiseksi. Kansankomissaarien neuvosto antoi merenkulun kansankomissaarin P. Dõbenkon tehtäväksi koota marraskuun 27 päivään mennessä Petrogradiin 10 000 – 12 000 matruusia.” (Krusenije mirovoi revolutsii, sivu 192).

Dõbenko yhdessä Raskolnikovin kanssa toteutti kaiken mitä käskettiin: työläisten mielenosoitukset hajotettiin kivääritulella. Perustava kokous hajotettiin.

Tässä on oikea kohta esittää periaatteellinen kysymys: miksi matruusi Dõbenko osallistui vallankumoukseen?

Tälle kysymykselle minulla onnistui löytää vain kaksi mahdollista vastausta.

Ensimmäinen: että lahjoittaa kansalle vapautta ja onnea. Toinen: rynniä itse valtaan ja juopua siitä.

Ensimmäinen vaihtoehto ei mene läpi. Vähän siitä, että Dõbenko ei halunnut täyttää kansan tahtoa, hän ei edes halunnut kuulla sitä, kun he siitä alkoivat puhumaan. Hän kiirehti sulkemaan kansan suut konekivääritulella. Siten ensimmäinen vastaus ei mene läpi. Mutta mitä sitten jää jäljelle?

Ei olisi pahitteeksi, että esittäisimme saman kysymyksen myös toveri Leninille, Trotskille, Zinovjeville, Kameneville, Rõkoville ja lopuillekin, jotka ottivat vallan lokakuussa 1917: miksi te otitte vallan? Että kansalle onni tuoda? Mutta teitä ei ollut siihen kukaan valtuuttanut, kukaan ei teitä valinnut. Kansa valitsi Perustavan kokouksen. Sitä olisi pitänyt kuunnella…

Ja vielä – kansa tuli kaduille. Pietarissa pidettiin rauhallisia katumielenosoituksia Perustavan kokouksen tueksi. Mutta kommunistit laittoivat pisteen sille kokoukselle. Kansalle – konekivääreistä. Vallankumousta ei tehty aatelisia varten, eikä kartanonherroja, kauppiaita, teollisuuspamppuja, pappeja, omistajia varten, No ketä varten se sitten tehtiin? Proletariaattia varten! Ja Dõbenkon matruusit antoivat tuli-iskun konekivääreistä juuri proletariaattia päin.

… Kaikki on yksinkertaista: Leninin-Trotskin puoluetta ei valinnut kukaan, siten on sen puolueen valta ollut laiton. Laitonta valtaa voi säilyttää vain voiman avulla. Ainoastaan terrorilla. Ja terroria ei päästänyt valloilleen ei Stalin vuonna 1937, vaan matruusi Dõbenko vuonna 1917. Oikeammin kyllä Lenin, Trotski ja &.

Perustavan kokouksen hajottaminen ja työläisten mielenosoitusten ampuminen Pietarin kaduilla toi tullessaan seurauksia. Venäjä osallistui vielä Ensimmäiseen maailmansotaan, mutta uutta valtaa, joka ampui kansaa ei halunnut kukaan suojella. Saksalaiset hyökkäsivät Pietarin suuntaan. Heidän tielleen jäi Peipsijärvi. Siitä pääsee ympäri joko Narvan tai Pihkovan kautta.

Mutta Venäjällä ei ollut enää armeijaa. Kommunistit hävittivät sotaväen. Juuri sinä aikana oli Dõbenko esillä ja sai myös kuuluisaksi. Tilanteen saattoivat pelastaa vain Baltilaivaston matruusit. Mikäpäs siinä, merenkulun kansankomissaari toveri Dõbenko, ota sitten matruusit, vie heidät Pihkovan ja Narvan luo, pelasta vallankumous! Pysäytä saksalaiset!

Ja Dõbenko vei omat matruusinsa sinne. Juuri hänen tekonsa 23.2.1918 saivat kansalliseksi juhlapäiväksi – Puna-armeijan päivän viitaksi.

… Mutta todellisuudessa Dõbenko pakeni rintamalta ja hänestä oli pidätysmääräys! 26.2.1989 oli Krasnaja Zvezdassa artikkeli suuresta komentajasta Dõbenkosta, jossa oli parilla rivillä lausuttu: Narvan luota perääntymisen ja rintamalta karkaamisen vuoksi heitettiin Dõbenko puolueesta (palautettiin vasta vuonna 1922). … meidän puolustajat-vallankumoukselliset juoksivat Gatsinaan saakka – 120 km, siellä ottivat käyttöönsä junan ja pakenivat Samaraan saakka (Volgan takana).

… II-luokan armeijankomentajien joukossa oli Dõbenko kaikkein kuuluisin: hän kuului NL:n hallitukseen. Toisilla II-luokan armeijankomentajilla ei ollut niin hyvää kokemusta eikä niin hienoja voittoja. Mutta oli olemassa myös muita komentajia! Tuhatsevski, Jakir, Blücher! He jo taistelivat voitot! Taistelivat. Ennätämme vielä heihinkin. Mutta varoitan heti: nämä loput eivät olleet niin nerokkaita, kuin oli Dõbenko. Se mitä Dõbenko teki antoi perusteen juhlia jo 80 vuotta. Mutta Tuhatsevskin, Jakirin, Blücherin, Uborevitshin, Putnan, Vãcietisen voitot eivät olleet niin loistavia. Heidän voittojaan emme juhli. Ei ole mitä juhlia.”

Jakir, Buharin Rõkov

Sivu 144:

”Puhutaan, että Jakir nousi Stalinin terroria vastaan ja maksoi siitä päällään. Tosiaan, myös niin kerrotaan. Mutta asia on täysin päinvastoin. Kenraalieversti D. Volkogonin onnistui lukea Stalinin dokumentteja. (Katso ”Triumf i tragedija”, 1. kirja, 2. osa, sivu 213). Asia oli seuraavasti. Oli vuosi 1937, käynnissä Keskuskomitean helmi-maaliskuun täysi-istunto. Sama täysi-istunto, josta alkoi virallinen puoluejohdon, armeijan ja NKVD:n puhdistus. Puhui sisäasioiden kansankomissaari toveri Jezov ja teki ehdotuksen entisten Politbyroon jäsenten Buharinin ja Rõkovin erottamisesta Keskuskomiteasta ja puolueesta, heidät tuomita ja teloittaa.

Tässä täytyy uudelleen korostaa: ehdotuksen teki Jezov. Stalin oli paikalla, mutta häntä asia ei näyttänyt koskevan. Stalin oli kuin olisi ollut tästä asiasta korkeammalla, hän siihen ei sekaantunut. On tehty ehdotus Buharin ja Rõkov teloittaa – no, neuvotelkaa toverit.

Kuka oli Rõkov? Lenin oli ensimmäisenä Neuvostoliiton hallituksen johdossa, Rõkov toisena.

Kuka oli Buharin? Leninin määritelmän mukaan puolueen suosikki.

Niin – nimettyjen toverien henkilöstöasia. Ja ehdotus: ei vakava varoitus henkilökorttiin, vaan teloitus. Kuka on puolesta? Äänestäkää toverit.

Mutta yksittäiset toverit alkoivat epäröimään. Eikä heitä ollutkaan vähän. Ei he Rõkovin vuoksi epäröineet, joka oli korvannut Leninin, vaan oman nahkansa vuoksi: tänään lähtee kirveen alle puolueen lemmikki ja hallituksen päämies, kuka huomenna.

Epäröijien joukossa oli heitäkin, ketkä muuten tukivat Stalinia aina ja kaikessa: Skirjatov ja Hrutshov. Äänestäminen oli nimellinen. Jokainen merkkasi ylös oman mielipiteensä. Yhdet kuten käskettiin: heittää ulos puolueesta, oikeuteen ja teloittaa. Epäröijät olivat varovaisempia: heittää ulos puolueesta ja oikeuteen. Senjälkeen – kyllä meidän neuvosto-oikeus päättää. Toveri Stalin ei sekaantunut, mutta seurasi tapahtuvaa huolellisesti. Ilmeni salainen, mutta kuitenkin vastaanpano. Johtajat ei kiirehtineet entisten tovereittensa luovuttamisessa. Ettei tapahtuisi mitään pahaa.

Mitä pitäisi Stalinin tehdä?

Yhdeltä puolen ei halua Stalin menettää niiden tukea, jotka puoltavat terroria, toiselta puolen – Stalin ei lähde täysillä epäröijien vastustusta murtamaan. Stalinin päätös oli muinaisten tietäjien veroinen: älkäämme toverit kiirehtikö. Lähetämme kansio takaisin NKVD:n teemme täydentävän tutkimuksen. Kyllä NKVD:ssä (KGB:n edeltäjä –jp) asia selvitetään. Päätämme sitten.

Ja kaikki olivat siihen tyytyväisiä.

Hyvä, miettivät terrorin puolustajat, NKVD pärjää kyllä, kyllä me sitten Buharinin ja Rõkovin teloitamme. Hyvä, miettivät varovaiset, Buharinia ja Rõkovia ei teloiteta. Ainakaan heti.

… Mutta Keskuskomiteassa oli myös äärimmäisyysaineksia. Heitä oli kaksi. Valtion pääkommnoor (kommunistisen nuorisoliikkeen johtaja – jp) Kossarev ja Kiovan Maanpuolustusalueen johtaja I-luokan armeijankomentaja Jakir.

Stalinin mielipide: antaa NKVD:n selvittää.

Kossarevin ja Jakirin mielipide: heittää ulos Keskuskomiteasta ja puolueesta, oikeuteen ja teloittaa.

Tosiaan kiinnostavaa: Jakir ja Kossarev vaativat sekä oikeuden istuntoa, että teloitusta. Toisin sanoen he tekivät ehdotuksen tuomita ihminen syylliseksi ennen oikeuden istuntoa, tietäen etukäteen, että oikeus – se on vain tapa ennestään varmaksi määrätyn murhan juridiseen vormuun pukemisessa. Se ei Jakiria eikä myöskään Kossarevia säikäyttänyt. He tiesivät, että oikeus tekee sellaisen päätöksen kuin käsketään. Ja se oli heille mieleen. Kohtalo kosti pyöveleille.

Buharin ja Rõkov saivat omat kuolemantuomionsa. Mutta vasta vuotta myöhemmin – 13.3.1938. Jakirin henkilökohtainen rautatievaunu irrotettiin Brjanskissa 28.5.1937 – pari kuukautta siitä, kun Jakir vaati Buharinin ja Rõkovin teloitusta. Jakir jäi pyövelin luodin eteen lähes vuoden ennen heitä kenen kuolemaa hän vaati.

Stalinin käyttäytymistä tässä tapauksessa täytyy arvioida erikseen. Stalinin tavoitteena oli hävittää omat poliittiset vastustajansa. Tässä tapauksessa heitä olivat Buharin ja Rõkov. Heitä, jotka ilmaisivat vastustusta (vaikkakin hyvin varovaista), Stalin ei teloittanut. Erittäin verenhimoiset (Kossarevin ja Jakirin) Stalin ampui ensimmäisenä.

STALIN TOSIAANKIN PUHDISTI KORKEIMMAN JOHDON VERESTÄ JUOPUNEISTA HULLUISTA.”

Tuhatsevskikultti

Seuraavaksi käsitellään ”nero strategi” Tuhatsevski: Puhastus sivu 152:

”Kuka kuulutti ensimmäisenä Tuhatsevskin neroksi strategiksi? Hrutshov. Mutta miksi?

Siitä syystä, että Hrutshov pilasi uudismaat. Siitä syystä, että vei Neuvostoliiton sinne saakka, että huuda apua. … Rauhan aikana Hrutshov johti valtavaa valtiota niin, että katosi leipävilja, mitä oli satoja vuosia viety. Propaganda kuulutti, että Hrutshovin aikana alkoi liberalisointi. Hrutshov lahjoitti suunnilleen viidelle kirjailijalle ja runoilijalle huvilat ja nämä alkoivat suureen ääneen kuuluttamaan, että ”me olemme XX kongressin lapset! On tullut ”suojasää”. Kukaan ei ole koskaan esittänyt minkäänlaisia liberalisoinnin tunnuksia. Mutta Hrutshovin aikana tehtiin kammottavia asioita: meidän panssarivaunut murskasivat (listivät) ihmisiä Itä-Saksassa, Puolassa, Unkarissa, sotilaat – vapauttajat ampuivat kansan mielenosoituksia Novotserkasskissa. Valoisamman tulevaisuuden nimissä. Mutta meille karjuivat ”XX kongressin lapset”, että heidän elämänsä muuttui paremmaksi, että heillä oli mukavampi elää. Fanaattinen kommunisti Hrutshov oli valmis hävittämään koko maailman, hän vei planeetan ydinhävityksen kynnykselle. Meidät pelasti Oleg Penkovski, GRU:n urhoollinen eversti, joka uhrasi oman elämänsä, että lopettaa Hrutshovin mieletön himo. … Häntä pidetään petturiksi: ei luvannut Nikita Sergejevtshin aloittaa kolmatta maailmansotaa. Millainen olisi elämä kolmannen maailmansodan jälkeen! Ilman kapitalisteja!

Tietysti uljas. Mutta kuka olisi meidät sitten ruokkinut?

Me voimme puhua Stalinista mitä tahansa, mutta joka tapauksessa Stalin ei halunnut viedä maailmaa häviön partaalle. Sinne kerkesi vain meidän rakas, meidän rauhaarakastava ja liberaalinen Nikita Sergejevitsh (Hrutshov – jp). Ihmiskunnan historiassa ei ole ollut ketään kammottavampaa kuin Hrutshov ja hänen kurkkua myöten täyteen syötetyt ”XX kongressin lapset” – tylsämieliset, raa’at ja inhottavat. Paitsi välillä Lenin yhdessä Marxin ja Hitler yhdessä Pol Potin kanssa.

Vuonna 1961 kuulutti Hrutshov juhlallisesti, että ”nykyinen neuvostoihmisten sukupolvi alkaa elämään kommunistisessa yhteiskunnassa”, että jokainen saa kaikkea tarpeitaan vastaavasti. … Sitä saattoi luvata vain idiootti. Kyse on siitä, että meidän halumme ja tarpeemme ovat aina edellä mahdollisuuksia. … Hrutshov lupasi kiisselijokia, mutta kansa seisoi jonoissa ostaakseen tikkuja ja suolaa. … Valtakunnasta hävisi leipä. Eikä kevätpuolella, vaan jo syksyllä, heti viljankorjuun jälkeen. Siitä syystä puhkesi paniikki. Leipäpalan vuoksi jo tapeltiin.

Mitä tyhjemmiksi muuttuivat kauppojen tiskit, sitä kovemmin huusivat Hrutshovin kirkujat, Stalinia paljastaen. Mitä enemmän laitettiin herneitä leipäviljan jatkoksi, sitä enemmän piti Hrutshovin johdattaa kansan vihaa itsestään syrjään. Ihan sama mihin. Ja hän puhui, miten kurjasti elävät neekerit Amerikassa. Siitä ei ollut apua. Hän puhui, kuinka kurjasti elää neekerit Afrikassa. Siitäkään ei ollut apua. No, sitten tuli Hrutshoville mieleen luoda sankari – pyhimys. Kaadetun johtajan tilalle piti asettaa toinen. Piti luoda uusi kultti. Mutta kukaan ei sopinut idolin rooliin. Mutta onko väliä, kenestä vuolla idoli? Idolin voi tekaista kenestä hyvänsä. Ja harkitsematta (hän ei harkinnut milloinkaan) hän tönäisi omalla voimakkaalla sormellaan ensimmäistä eteen sattunutta rintakuvaa: syntyköön Tuhatsevskikultti. Ja siitä se alkoi. Alettiin ruuvaamaan marmoritauluja seiniin.

Legendasta tuli sujuva: Stalin hävitti Tuhatsevskin – kaikkien aikojen ja kansojen suurimman strategin, hävitti armeijan komentajat, ja siksi sota meni niin kuin meni, kadotettiin niin paljon ihmisiä kaatuneina ja menetettiin niin paljon rikkauksia, siitä aiheutui ne hävitykset, jota me mitenkään emme pysty korjaamaan, ja siitä syystä meillä ei ole lihaa, voita eikä leipää…

Tuhatsevski-hysteria peitti alleen niin valtion kuin koko maailman. Suuresta nerosta kirjoitettiin kirjoja korikaupalla, artikkeleita – kaikissa lehdissä, joka raosta tuli esille veteraaneja-Tuhatsevskilaisia pakinoimaan muisteluitaan. Sitten käskettiin Tuhatsevskille rakentaa patsas. …

Hrutshov kaadettiin oikeaan aikaan. Hrutshovin aloitteen budjettia leikattiin. Muuten ratsastaisikin tuo nerokas strategi Maneezi aukiolla.

Patsasta ei ole, mutta legenda jäi jäljelle: leivänpuute on seurausta sodasta, ja onneton sota taas siitä syystä, että puuttui suurin ja nerokkain strategi Tuhatsevski. Ja tässä legendassa on kaikki sidoksissa toisiinsa, yhdestä seuraa toinen. Mutta jos korttitalosta tempaisee yhden kortin, sortuu koko korttitalo. Kortti on helppo tempaista: Tuhatsevski ei ollut strategi.

Ensimmäinen joka kuulutti, että Tuhatsevski on nero, oli Hrutshov. Jo sen pitäisi riittää epäilyksen aiheeksi. Hrutshov saattoi sanoa mitä tahansa. Hän sanoistaan ei vastannut. Eikä teoistaan. Hänestä oli pikkuasia rähinöidä YK:n yleiskokouksessa…

Meidän tulee olla erittäin varovaisia varsinkin kun Hrutshov puhuu strategiasta.

Kaksi suurinta sotilaallista katastrofia olivat NL:n joukkojen motittaminen vuoden 1941 syyskuussa Kiovan luona ja joukkojen motittaminen vuoden 1942 toukokuussa Harkovin ympäristössä. Ensimmäisen katastrofin välittömät syylliset olivat: Jerjomenko ja Hrutshov. Toisen katastrofin syylliset Timoshenko, Hrutshov ja Bagramjan. Viidestä pääsyyllisestä olivat neljä syyllisiä yhden kerran, mutta Hrutshov kahdesti. Kukaan toinen ei ole tehnyt sellaisia strategisia virhearvioita. Kukaan muu koko maailmassa ei ole antanut turhaan hävittää niin paljon hyökkäysvaunuja, tykkejä, lentokoneita ja taisteluampumatarvikkeita, kuin Hrutshov. Älkäämme uskoko Hrutshovia kun hän näyttää jotakuta sormellaan kehuen strategiksi.”

Punamilitaristi Tuhatsevski

Nyt on sivutolkulla kerrottu siitä, kuinka Tuhatsevski (”pääesikunnan” päällikkönä) teki typeriä ehdotuksia Stalinille ja Stalin torjui ne.

Sivu 159: Tuhatsevski oli tosiaan ainoalaatuinen. Meidän marsalkkojamme on syytetty kaikenlaisesta: lahjattomuudesta, juopottelusta, moraalisesta ja sosiaalisesta rappiosta, ahneudesta, varkaudesta, lahjottavuudesta. Marsalkkoja on syytetty bonapartismista, maanpetturuudesta, vakoilusta, … oikeistolaisuudesta, vasemmistolaisuudesta… Neuvostoliiton marsalkkaa Lavrenti Beriaa on syytetty kaiken muun lisäksi alaikäisen raiskaamisesta… Mutta meidän marsalkka sai tosiaan ainoalaatuisen syytöksen: ”punamilitarismi”!

Olkoon muuten miten hyvänsä, mutta aseita varten emme ole koskaan säästäneet ei rahaa, ei aikaa eikä ihmishenkiä. Aseiden nimissä me rappeutimme valtiomme ja veimme sen kehitysmaaksi. Aseiden nimissä me saastutimme Siperian joet valtavilla määrillä radioaktiivisia jätteitä. … Aseiden nimissä veimme valtiomme kuoleman rajamaille, elämme keskimäärin yhtä vanhoiksi kuin Ylä-Voltassa ja Sudanissa. … Aseiden nimissä näimme nälkää ja kuljimme ryysyissä. Aseiden nimissä myimme museomme tyhjiksi ja ryöstimme kirkkomme. Aseiden nimissä hävitimme valtavan kultavarantomme. Aseiden nimissä pakotimme parhaimmat insinöörimme suunnittelemaan vain sotavarustusta. Ja nyt selvisi, että oli ihmisiä, jotka protestoivat sitä mielettömyyttä ”punamilitarismia” vastaan. … Että meidän valtiossamme saattoi saada syytöksen punamilitarismissa, piti tosiaan pystyä johonkin aivan loistavaan. Ja kuka Tuhatsevskia syytti punamilitarismista? Toveri Stalin syytti. Ehkä toveri Stalin oli pasifisti? Ehkä toveri Stalin tahtoi rauhaa ja ystävyyttä kansojen välille? Kiinnostavaa! Toverit kenraalit ja marsalkat, toverit Kremlin ideologit ja historioitsijat, tässä on jotakin haudattuna. Miksi kukaan teidän joukostanne ei kiinnittänyt huomiota tällaiseen pikkuasiaan?”

----------

Tämä meidän salapoliisimme Suvorov kirjoittaa niin hirveän pitkälti ja lavealti, että minä jätän pitkät pätkät välistä pois, vaikka tämä poisjätetty kuuluukin siihen pitkään loogiseen todisteketjuun ja otan esimerkin sivulta 194. Tässä näytetään esimerkki siitä mitä punamilitaristi Tuhatsevski halusi ainoastaan vuonna 1928 – 50 000 – 100 000 panssarivaunua. (VIZ, 1989, numero 7, sivu 49).

”Vertailkaamme, arvioikaamme. Vuonna 1928 ei ollut mitään Hitleriä vallassa. Saksalla ei ollut ensimäistäkään panssarivaunua. Koko Saksan armeija muodostui sadastatuhannesta sotilaasta, aliupseerista, upseerista ja kenraalista ja nämä olivat jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Tuhatsevski halusi saada yhden panssarivaunun jokaista Saksan sotilasta kohti. … Vuoden 1939 syyskuun ensimmäisenä päivänä Saksa aloitti sodan 2977 panssarivaunulla. Ja Tuhatsevski halusi rakentaa 50 000 – 100 000 panssarivaunua yhtenä ainoana vuotena. … Saksassa valmistettiin kaiken kaikkiaan ennen sotaa ja sodan aikana yhteensä 24 241 panssarivaunua. Japanissa valmistettiin koko sodan aikana 3648 panssarivaunua. … Meidät opetettiin tietämään kaava saksan fasistit ja japanin militaristit. Tosiaankin, kun ne tuottivat niin valtavasti panssarivaunuja 24 241 ja 3 648, on se päivänselvää, että kyseessä on fasismi ja militarismi. Mutta herää kysymys: Mikä sitten oli Tuhatsevski näiden fasistien ja militaristien rinnalla, jotka pyrkivät maailman johtajiksi.

Maailman panssarivaunutuotanto huipentui, ei ainoastaan sota-aikana vaan kaiken kaikkiaan koko historiassa vuonna 1944. Siihen mennessä oli kaikkien maiden sotatarviketuotanto pantu maksimiinsa. Sinä huippuvuonnakaan ei koko maailman panssarivaunutuotanto yhteensä ollut sataa tuhatta panssarivaunua.

Mutta Tuhatsevski halusi ainoastaan Neuvostoliitossa valmistaa vain yhden vuoden kuluessa enemmän panssarivaunuja kuin koko maailman talous mahdollisti sodan huippuvuonna. Katso millaiset ambitiot oli meidän strategilla vuonna 1927. ENNEN NEUVOSTOLIITON TEOLLISTAMISEN ALKUA. 100 000 panssarivaunua NL ei pystynyt valmistamaan rauhanaikana. Ei myöskään 50 000. Siihen ei pystynyt mikään valtio.

Vasta sodan jälkeen oli neuvostoliitolla, mittaamattoman voimakkaalla raskaan teollisuuden kolossilla 50 000 panssarivaunua. Ja vähän ylikin. Mutta niitä panssarivaunuja ei tehty vuodessa, vaan ne kerääntyivät kymmeninä vuosina. Esim. Neuvostoliiton panssarivaunuteollisuuden ylpeys JS-8 (myös nimellä T-10). Suunnittelu aloitettiin helmikuussa 1949. T-10 otettiin sotavarustukseen vuonna 1953. Poistettiin varustuksesta vuonna 1993. (Karpenko A. V. ”Obozrenie otetsestvennoi bronetankovoi tehniki. 1905 – 1995” Spb., 1996, sivu 425). Panssari oli käytössä 40 vuotta. Sen panssarivaunun pitkää ikää kuvaa kaksi ominaisuutta. Ensiksi. T-10 oli maailman paras raskas panssarivaunu. Toiseksi, käytännössä koko elämänsä aikana seisovat meidän panssarimme pitkiä aikoja säilöttyinä. kuusikymmenluvulla valmistivat tehtaat lisää siihen, mitä oli valmistettu edellisinä vuosikymmeninä. Kahdeksankymmenluvulla tuli niitä vieläkin lisää. Liikekannallepanossa on ensimmäisellä aallolla käytettävissään kaikkein uusin tekniikka, mutta sitten taistelevat osapuolet heikentyvät tai on jo toistensa talouden rappeuttaneet, alamme me lähettämään joukkoja – uusia divisioonia, armeijakuntia ja armeijoita – jotka on aseistettu panssarivaunuilla 10, 20, 30 vuotta. ---- (Huom! Tämä on syytä muistaa myös Suomen armeijan johdolla, varastoikaamme T-72:t ja T-55M:t. Niitä ei saa hävittää – jp) ----

Mutta myös tällainen varovainen ja vaihe-vaiheelta tapahtunut varustaminen hävitti meidät taloudellisesti. Suuri teollisuusvaltio romahti. … Mutta nerokas Tuhatsevski suositteli Stalinille, ei hidasta, vuosikymmenien kuluessa kasvavaa panssarijoukkojen tehoa, vaan tuottaa yhden vuoden kuluessa 50 000 – 100 000 panssarivaunua. Sellaisen toiminnan tulos on helppo ennustaa silmänräpäyksessä: Neuvostoliiton jalat olisivat heikenneet silmänräpäyksessä.

Entä miten niitä olisi voinut valmistaa? Siihen aikaan meillä ei ollut panssarivaunutehtaita. Jos olisi ollutkin, meidän olisi pitänyt lopettaa kaikki tuotanto kaikessa raskaassa teollisuudessa – sorvit, autot, laivat, veturit, vaunut, traktorit.. kaikki olisi pitänyt muuttaa panssarivaunutehtaiksi. …” - jälleen pitää lyhentää Suvorovia. Suvorov todistaa vääjäämättömästi, että Stalin toimi erittäin tehokkaasti pitkän tähtäimen suunnitelman mukaan. Rakensi ensin teollisen potentiaalin, joka mahdollisti varsinaisen sotavarustetuotannon ja käynnisti vasta sitten valtavan sotavarustetuotannon – Tuhatsevski oli yksinkertaisesti idiootti, joka vaati kuuta taivaalta.

Sivu 218: Tuhatsevskin puolustajat vieläkin väittävät, että Tuhatsevskin ehdotukset olivat joka tapauksessa oikeat, mutta numeroita on vaja tarkentaa. Mutta jos numeroita tarkennetaan ei jäljelle jää mitään. Miten tarkentaa? Sadasta tuhannesta panssarivaunusta me ei puhukaan, se on typeryys. 50 000, samoin typeryys. Mutta miten paljon sitten. … Kaksi kertaa vähemmän – 25 000?

Lähes niin paljon Neuvostoliitolla oli kun Saksa hyökkäsi. Ero Tuhatsevskin taholta tarjottuun oli se, että enemmän kuin 20 000 valmistettiin, ei hetkessä, vaan vaihe-vaiheelta. Voimaa antavien panssareiden määrä kasvoi ja myös niiden laatu kasvoi. Vanhat mallit vaihdettiin uusiin, käytössä havaitut puutteet korjattiin seuraaviin malleihin. Ennen sotaa luotiin Neuvostoliitossa todella ainoalaatuiset suunnittelutoimistot ja tuotantokoneisto, suunniteltiin maailman parhaat panssarivaunumallit, panssarivaunumoottorit, maailman parhaat telaketjut, maailman voimakkain panssarivaunuaseistus, organisoitiin maailman parhaitten uivien panssarivaunujen tuotanto, ainoana maailmassa raskaiden panssarivaunujen tuotanto, samoin panssarivaunujen dieselmoottoreiden tuotanto. Se kaikki ei ollut esteeksi mahtavan lentokonetuotannon, kenttätykkituotannon kehittämisessä. Mikään edellä mainitusta ei ollut vastustamassa rautateitten modernisoimisessa, tehokkaan polttoaine, energia, metallurgiateollisuuden luomisessa – johon kuului kaikki, mikä mahdollisti sodan lopettamisen Berliinissä.

Koska panssarivaunuja tuotettiin vaiheittain, lähdimme sotaan panssarivaunukalustolla, jossa kolme neljännestä muodostivat alle viisi vuotta vanhat vaunut. Toisin sanoen meidän panssarivaunukalustomme oli kaikkein modernein.”

Tuhatsevski oli kyvytön ilmaisemaan itseään selvästi

Nyt käydään lävitse Tuhatsevskin kyvyttömyyttä ilmaista itseään selkeästi – mikä on komentajalle äärimmäisen tärkeä asia.

Puhastus sivu 160:

”Ihmisen ensimmäinen erehdys on: jokaiselle tuntuu, että hän puhuu selkeää kieltä. Mutta suurin osa ihmisten välisistä konflikteista syntyy juuri siitä, ettei ymmärretä sitä, mitä toinen sanoo. Me tarkoitamme yhtä, mutta meidät ymmärretään toisin. Alhaiset oppimistulokset koulussa ovat seurausta, ei suinkaan oppilaiden heikoista henkisistä kyvyistä, vaan ennen kaikkea siitä, ettei opettajat osaa esittää opetettavaa aihetta vapaasti, yksinkertaisesti, selkeästi, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti.

Stalin oli yksi vähäisistä, joka pystyi erittäin selvästi ja äärimmäisen ymmärrettävästi ilmaista omat ajatuksensa. Sitä Stalinin ominaisuutta korostavat kaikki. USA:n presidentin henkilökohtainen neuvonantaja Harry Hopkins tapasi Stalinin sodan raskaimpina päivinä, heinäkuussa 1941. Hän todistaa: ”Stalin ei toistanut itseään koskaan. Hän puhui osuvasti ja kiertelemättä… Tuntui, kuin puhuisit hyvin tasapainoisen koneen kanssa… Hänen vastauksensa olivat selkeät, lyhyet, ja suorat… hänen vastaukset tulivat nopeasti, yhdellä tavalla ymmärrettävästi, niitä esitettiin niin kuin ne olisi sanoitettu jo vuosia sitten.” Robert Conquest huomasi, että Stalinin vahvuus oli hänen argumenttiensa absoluuttisessa selkeydessä. Winston Churchill: ”Stalinille oli ominaista suuri huumorimieli ja sarkasmin tunteminen, mutta myös kyky ilmaista ajatuksiaan täsmällisesti. Artikkelit ja puheensa hän kirjoitti itse, ja niistä henkisi valtavaa voimaa.” Neuvostoliiton marsalkka G. Zukov: ”Olen aina arvostanut – eikä sitä ollut mahdollista olla arvostamatta – lyhyys, johon hän pystyi sanoittamaan ajatuksensa ja selvittämään tehtävät lisäämättä yhtään ylimääräistä sanaa. Sitä samaa lyhyyttä hän arvosti omalta puoleltaan toisilta, vaatien sisällökkäitä, lyhyitä raportteja. Hän ei sietänyt ylimääräisiä sanoja ja vaati sellaisessa tapauksessa menemään heti asiaan.” (VIZ, 1987, nro. 9, sivu 55).

Monet kirjoittivat Stalinista – marsalkat A. Vassiljevski, I. Konev, K. Rokossovski, M. Zahharov, A. Jerjomenko, J. Savitski, … Ja kaikkien kirjoitukset ovat samanlaisia: arvostettu, ilmiömäinen muisti, analyysi- ja yleistyskyky, jota ei ylittänyt kukaan hänen ajallaan, tahdonvoima, joka oli ilmeisesti rajaton, ja tärkein – osasi lyhyesti, selkeästi, ja kaikille ymmärrettävästi ilmaista ajatuksiaan.

Tätä selkeyttä Stalin vaati myös alaisiltaan. Hänen mielestään, jos ihminen ei pysty puhumaan yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi, sitten hänen päässään on sekasorto. Sodassa vaaditaan erityistä ajatusten ja puheen selkeyttä. Kuvitellaanpa: komentaja tarkoitti yhtä, mutta alainen ymmärsi toisin… Tästä voisi tuoda paljon esimerkkejä.

Stalin valmistautui sotaan. Siitä syystä hän valitsi sellaiset komentajat, jota ajattelivat selkeästi ja myös puhuivat sekä kirjoittivat. Vuosi 1937 – se oli aika, jolloin Stalin valmisti miehistöään sotaan. Typerykset piti syrjäyttää, terävä-älyisiä ylentää. Stalin pärjäsi siinä tehtävässä. Stalin panosti oikeisiin ihmisiin. Esimerkki – Neuvostoliiton marsalkka R. Malinovski. Hänen mielestään päiväkäsky piti kirjoittaa lyhyinä lauseina, ymmärrettävästi ja yksinkertaisesti, että lukija ymmärtäisi sen varmasti, sittenkin, kun hän ei haluaisi sitä ymmärtää.

Mutta Neuvostoliiton marsalkka M. Tuhatsevski ei selvästikään sopinut tähän muottiin. Stalinin intellektuaalinen taso, hänen selkeä ja täsmällinen ajatuskyky olivat niin paljon ylitse Tuhatsevskin tasosta, ettei heidän yhteistyönsä ollut mahdollista. Tämä on henkisen ja psykoloogisen yhteensopimattomuuden klassinen tapaus.

Tuhatsevski loisti mielellään oppineisuudellaan, hän käytti mielellään epämääräisiä sanoja: polemostrateegia! Tuhatsevskin mielestä on strategia yksi sana, mutta polemostrateegia – ihan jotakin muuta. Kuulostaa hienolta ja salaperäiseltä. Kukaan ei tiennyt tämän Tuhatsevskin keksimän sanan tarkoitusta, siitä syystä jotkut pitivätkin Tuhatsevskia nerona: katsokaa, keksi hienon termin! Kuinka suurenmoista, mitä siitä, ettei ymmärrä!

On vielä yksi käsite: dekavilkat. Tuhatsevski todisti hänelle ominaisella intohimolla, että XX vuosisadan sodissa on dekavilkoilla valtava merkitys. Kuka uskaltaisi alkaa väittelemään neron kanssa? Minä henkilökohtaisesti en väittele. Hyväksyn. Kun kerran Tuhatsevski jo kerran sanoi, että dekavilkoja on tarpeen kehittää edelleen, tarkoittaa, syntyköön edelleen.

Mutta yksi pieni epäilys jää kaivamaan: sillä minä en tiedä mikä väline dekavilka on. Katsomatta ”Neuvostoliiton sotasanastosta”, olen valmis lyömään vetoa, ettei sitä termiä löydy. Mutta sanastoja minä en selaile jo periaatteesta: mielestäni komentajan täytyy puhua niin, että sitä ymmärtää jokainen. Typeryskin. Lisäksi minusta tuntuu, ettei niitä dekavilkoja, joiden kehittämisen puolesta Tuhatsevski taisteli, onnistu löytämään kaikista sanakirjoista.

Tai sitten: ”kasvaa rautateiden fakultatiiv”, Onko se hyvä vai huono? Jos fakultatiiv kasvaa pitäisikö siitä olla iloinen vai surullinen?

Eniten melua syntyi Tuhatsevskin kirjasta: ”Sodan uudet kysymykset” (”Nõvõe voprosõ voinõ”). Parhaat palat koottiin kokoomateokseen ”Taktiikka ja Strategia neuvostojen sotilasteoksissa, jonka julkaisi ”VIZ” (1962, numero 2). Sieltä löytyy sellaisia termejä kuin: ”ulkoisesti tihenevä suoja-esirippu”. Mikä se on? Tiheneekö se esirippu vai eikö?

Siellä on myös: ”voimien jakaantumisen harmonia”. Myönnän rehellisesti: minä en ymmärrä sitä. Viisaammat ihmiset, selvittäkää minulle, mikä ”haitari” se sellainen on?

Mutta Tuhatsevski säälimättä meidän hölmöjä päitä, takoo sinne käsittämättömiä käsitteitä: ”aviomotomehhtaistelu syvällä vihollisen selustassa”. On olemassa yksi laji sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat hyvillään termeistä, joita kukaan ei ymmärrä. Nämä nyökkäilevät – upeasti sanottu. Minä en halua teeskennellä sivistynyttä. Tunnustan: minä en sitä ymmärrä. Lisäksi vielä syvällä vihollisen selustassa.

Siinä on joitakin esimerkkejä loistavan Neuvostoliiton sotilasteoreetikon kahdesta kirjasta. Sieltä löytyy näitä käsitteitä hyvin tiheästi. Sivistys tulee esille.

Tuhatsevskin fraasit on ymmärrettävissä kolmella eri tavalla: voi ymmärtää niin, voi ymmärtää toisella tavalla, ja vielä voi olla joku kolmaskin merkitys. Ja niitä voi olla ymmärtämättä. Tuon esille tuhansista esimerkeistä yhden. Kaksikymmenluvulla puhkesi Puna-armeijan korkeimmassa johdossa väittely. Yhdet todistivat, että strategian lait ovat ikuiset kaikkia armeijoita ja valtioita varten, ne vain hioutuvat hieman olojen ja ajan paineen alla. Toiset taas todistivat yhtä raivokkaasti, että Sisällissodassa ilmeni strategian täysin uusi laji, jota aiemmin ei ole esiintynyt. Tämä keskinäinen väittely kävi todellisuudessa korkeimmista viroista, suojaverhoksi käytettiin kaunista termiä - keskustelu. Keskustelu strategian ikuisista laeista, kuten monet muutkaan sellaiset eivät sisältäneet käytännössä mitään arvokasta. … Viisaat ihmiset eivät alennu tällaiseen väittelyyn: siitä ei ole mitään hyötyä. Mutta Tuhatsevski alentui. Kiinnostavaa, mitä hän oikein luuli: onko strategian lait ikuiset vai syntyikö meillä Sisällissodassa täysin uusi, ainoalaatuinen, strategia, jota ei voi vertailla minkään toisen kanssa? Tässä on Tuhatsevskin käsitys asiasta: ”Kieltämättä strategian ikuisia jähmettymiä, päinvastoin, analysoiden Sisällissodan olemusta, me haluamme, noudattaen niistä ikuisista tosiasioista, osoittaa Sisällissodan strategian uusille tekijöille, joita ei aiemmin ole huomioitu.” (Tuhatsevski M. N. ”Izbrannoje proizvedenija.” M.: Vojenizdat, 1964, ensimmäinen sidos, sivu 32).

Ymmärrä niin kuin haluat. Tällaisessa kysymyksessä olisi voinut Tuhatsevski välttää sanasotaa. Mutta kun kerran alkoi väittelemään, olisi pitänyt selvittää yksinkertaisesti ja selvästi: tämä näkemys on minusta oikea, tämä väärä. Ja selvittää miksi hän on sitä mieltä. Mutta Tuhatsevskin fraasia voi jokainen tulkita niin kuin haluaa.

Tuhatsevskin suuruus olikin juuri siinä, että hänen kirjoistaan voi jokainen löytää sitä, mitä haluaa, tulkita ideoita juuri niin kuin haluaa, niin kuin tämän päivän vaatimukset vaativat. Huomenna voi todistaa, että Tuhatsevski tarkoitti jotakin aivan muuta.

Teoria sieti tämän. Niin pian kun Tuhatsevski yritti samassa kielessä seurustella omien alaistensa kanssa taistelukentällä, joutuivat divisioonat, armeijakunnat ja armeijat, mutta välillä myös koko rintama ylitsepääsemättömään tilanteeseen.

Lisäksi tietoisesti käsittämättömille termeille ja pitkien fraasien käytölle, joiden tarkoitusta voi jokainen ymmärtää niin kuin halusi, oli Tuhatsevskillä vielä yksi heikkous – hän ei ymmärtänyt numeroiden tarkoitusta.

Tuhatsevski järkyttää numeroarvoilla

Sivu 166:

”Tuhatsevski halusi aina järkyttää (herättää) lukijansa ja kuulijansa huomion valtavilla numeroarvoilla. Hrutshovin aikana julkaistiin Tuhatsevskin kultin rummuttamisen kuluessa kaksi sidosta hänen parhaita teoksiaan. Ymmärrettävästi ne asetettiin johtajien huoneisiin näkyvälle paikalle, mutta epäilen, lukiko niitä teoksia kukaan koskaan.

Jos se on parasta mitä Tuhatsevski kirjoitti, miltä sitten näyttää se huonompi osa? Meidän ei tarvitse kaivautua eteviin tieteellisiin teorioihin, eikä termeihin. Kiinnittäkäämme huomiota yksinkertaisesti numeroarvoihin: ”Monimiljoonaiset armeijat toivat lavalle rintamat, joiden pituus ulottui satoihin tuhansiin kilometreihin.” Tässä Tuhatsevski kuvasi Ensimmäistä maailmansotaa. Satojen tuhansien kilometrien rintamat? Eikö se ole typeryyttä? Ranska, Iso-Britannia, Australia, Uusi Seelanti, Kanada ja myöhemmin myös Amerikka sotivat Saksaa vastaan. Länsirintama kulki Pohjanmeren rannikolta Sveitsin rajalle. Se ei ole suoraan yli viidensadan kilometrin. Vaikka rintama ei kulje koskaan suoraan, niin emme kaikki mutkat huomioiden saa aikaan tuhatta kilometriä. Ja kaikki miljoonat miehet Ranskan, Iso-Britannian … joukot oli paikoitettu näille kilometreille. Entä jos rintama olisi ollut satoja tuhansia kilometrejä pitkä, kuinka monta miljoonaa sotilasta olisi sitten tarvittu?

Itärintama kulki Itämerestä Mustaan mereen. Se on lyhyempi kuin kaksi tuhatta kilometriä, kaiken kaikkiaan oletamme, että se olisi peräti kolme tuhatta kilometriä. Missä sitten ovat rintamat pituudeltaan satoja tuhansia kilometrejä? …. Ja tällaisia asioita painetaan kymmeniä vuosia ei ainoastaan Tuhatsevskin parhaissa teoksissa, vaan myös kokoomateoksissa, jotka heijastavat meidän strategisen ajattelun korkeimpia saavutuksia. Esimerkiksi ”Strategian ja operatiivisen taidon kysymyksiä Neuvostoliiton sotilasteoksissa (1917-1940)”. Sivulla 117 on katkelma Tuhatsevskin artikkelista rintamista, joiden pituus on satoja tuhansia kilometrejä.

Mistä me keskustelemme? Siitä, että vuonna 1927 kirjoitti Tuhatsevski kirjeen Stalinille ja suositteli armeijareformia. … Tässä se onkin! Nerokkaalla Tuhatsevskilla on kaikki suurenmoista, hän nostaa esille kysymyksiä oikein ja oikealla ajalla… Mutta numeroarvot, mitä hän esitti Stalinille eivät olleet mistään kotoisin. … Pääesikunta on armeijan aivot. Valtiossa ei saisi olla täsmällisempää  henkilöä kuin on Pääesikunnan päällikkö. Hänen täsmällisyytensä ilmenee juuri numeroarvoina. … Mutta Tuhatsevski teki esityksen Puna-armeijan uudelleenorganisoinnista, mutta numeroarvot… Ymmärsikö Tuhatsevski itse, että numeroarvoja tulee tarkentaa? Jos ymmärsi, niin oli vastuuntunnotonta esittää suunnitelma. … vastuuntunnoton Pääesikunnan päällikkö tulee erottaa. Sellaisia ei tarvita. Mutta voi myös olla, ettei hän ymmärtänyt, että numeroita tarvitsee tarkentaa. Jos asia on niin, niin hän oli typerä. Myös siinä tapauksessa hänet tulee heti erottaa. … Typerä Pääesikunnan päällikkö on kuten – vastuuntunnoton operaattori Tshernobylin ydinvoimalan ohjaamossa. …

Politrukki Tuhatsevski.

13. Luku, sivu 169

Tuhatsevskin neroutta todistaa kaksi asiaa: Ensimmäinen, hän ehdotti armeijan uudelleenorganisointia ja toisella lailla aseistamista. Toinen: Vuosia ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon suuri ajattelija ennusti tapahtumien sellaista kulkua ja varoitti. …

Siitä, että Tuhatsevski ennusti ja varoitti, kertovat tuhannet asiantuntijat, asiantuntijoiden perässä sitä kertaavat miljoonat. …  Joitakin ulkomaisia Lännen tutkijaa voi jopa ymmärtää: kirjoittaa meidän valtiosta, mutta venäjää ei osaa, alkuperäislähteistä ei voi tarkistaa, heidän on käsketty kerrata, mitä Tuhatsevski ennusti ja varoitti, niinpä he kertaavat. …

Mutta yksi toisensa jälkeen ilmestyvät ja jatkavat ilmestymistään artikkelit siitä, että Tuhatsevski ennusti ja varoitti. Niinpä lukijoita säikäytti vuoden 1995 lehdessä ”Tiedustelun ja vastavakoilun uutiset” (nro 40-41) Vladimir Kukushkinin valtava artikkeli siitä, kuinka viekas Hitlerin vakoiluorganisaatio petti typerää Stalinia ja teloitti Stalinin käsin Puna-armeijan komentajat.   … ”Tuhatsevskin valinta pääuhriksi oli kaikin puolin perusteltua. Hän oli yksi Neuvostoliiton kuuluisimpia joukkojen komentajia ja oman aikansa loistavimpia sotateoreetikkoja, hän ei ollut milloinkaan peittänyt huoltaan Saksan uhkasta”. Oman teesinsä tukemiseksi Kukushkin viittasi Neuvostoliiton marsalkan G. Zukovin kirjoitukseen: ”Jo 30. luvulla varoitti M. Tuhatsevski, että päävihollisemme on Saksa, joka valmistautuu suureen sotaan ja epäilemättä ensisijassa Neuvostoliittoa vastaan.”

Eteenpäin ei kannata lukea. Taitamme lehden kunnolla kasaan – tiedustelu- ja vastavakoilu-uutisineen ja viskaamme sen roskikseen. Istumme hieman hiljaa ja mietimme.

Sillä on, mitä miettiä. Toveri Kukushkinin käskettiin ylistää suurta strategia Tuhatsevskia. Tuhansien toisten käskettiin tehdä sitä samaa. Ja he yrittävät. Mutta miksi Kukushkin viittaa, kuten tuhannet ennen häntä, jonkun Zukovin mielipiteeseen? Kun Kukushkin sai käskyn ylistää Tuhatsevskia sekä hänen nerokkaita ennustuksia ja varoituksia, tulisi ne varoitukset julkaista. Mitä asiaan kuuluu jonkun sivullisen enon mielipide, olkoonpa tämä vaikka kolminkertainen nero? Useiden tutkijoiden lähestymistapa on yllättävä: Oma mielipide puuttuu, mutta kerrataan vierasta – katsokaa, marsalkka Zukov sanoi… Minua kiinnosta, miksi joudumme yhden marsalkan ennustuksia ja varoituksia lukemaan toisen marsalkan juttuina?

Vuonna 1964, juuri ennen Hrutshovin kaatumista… muutama kuukausi ennen kuin hänet heitettiin alas, sinä hetkenä, kun Tuhatsevski-hysteria karkasi säädyllisyyden raameista, kokosivat opetetut toverit Tuhatsevskin kaikkein loistavimmat teokset. …

Ottakaamme sitten kaikille saatavilla oleva teos ja lukekaamme itse Tuhatsevskin varoitukset. Oppikaamme ilmaisemaan oma mielipiteemme, älkäämme kerratko vierasta. Sillä Neuvostoliiton marsalkka G. Zukov saattoi myös erehtyä arviossaan. Saattoi olla niinkin,. ettei marsalkka Zukov lukenut eläessään Tuhatsevskia, eikä siten tiennyt hänestä mitään. Kaikki kertovat, että Tuhatsevski ennusti ja varoitti, saattoi siis tapahtua, että myös Zukov kertasi, mitä kaikki kertoivat. Se ei ole mahdotonta, eihän?

Tuhatsevski ennusti ja varoitti

Sivu 172:

Mutta kuka sanoi ensimmäisenä, että Tuhatsevski ennusti ja varoitti? Ensimmäisenä sen kertoi toinen Neuvostoliiton marsalkka – Sergei Birjuzov. Hän kirjoitti esipuheen Tuhatsevskin kaksiosaiselle kokoomateokselle. Samoin hän julkaisi ”VIZ”issä (1964, numero 2) artikkelin ja tiedotti meille seuraavaa: ”Mihhail Nikolajevits Tuhatsevski kutsui neuvostokansaa ja sotilaita olemaan valmiina. … Paljon ennen suurta Isämaallista sotaa kiinnitti hän huomiota saksan fasismin agressiivisuuteen ja sotavalmisteluihin NSVL:ää vastaan.”

Vuonna 1964 se artikkeli aiheutti yhdessä kaksiosaisen kokoomateoksen kanssa paljon kohua. … Minä olin siihen aikaan nuori kadetti. Selvä, ettemme mekään säästyneet seminaarilta, ilman suuren sotilasneron teoksien käsittelyltä. Minun piti mennä komennuskuntaan pari päivää ennen seminaaria. Jouduin istumaan koko yön valveilla. Arvelinkin lukevani nämä teokset lävitse. Kuitenkaan ei saa nukkua, ja tiedoista voisi olla myöhemmin hyötyä. …

Lainasin kirjastosta ne kirjat ja aloin lukemaan. Selvisi nopeasti, että tätä minun ei ainakaan tarvitse oppia. Kaikki mitä kirjassa oli, oli meille jo aikoja sitten selvää. Ilman Tuhatsevskia. … Ja minä olin luottanut Tuhatsevskin kirjoista löytää jotakin shakkioppaan tapaista, kuin Sun Tzu: tässä on tavallinen sotatilanne, komentajan toimintavaihtoehdot on tällaiset, tämä on huono vaihtoehto, tuo – hieman parempi, mutta tämä erinomainen. Ja vielä yksi tilanne…

Mutta Tuhatsevskilla ei ole mitään tilanteita, mitään vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Tuhatsevskilla on samoin kuin Trotskilla, julistuksia, vetoomuksia, julistuksia ja vetoomuksia. Vihollisten kanssa tulee taistella! Heidän kanssaan täytyy osata taistella! Vihollisia täytyy voittaa! Heidät täytyy aina voittaa!

Kuvitelkaamme, että shakin maailmanmestari, esimerkiksi Garri Kasparov, kirjoittaisi kirjan miten pelata shakkia, mutta mahdollisuuksien analysoinnin ja mahdollisten ratkaisujen sijasta täyttäisi kirjansa julistuksilla: Shakkia täytyy pelata! Pitää pelata hyvin! Mutta voidakseen pelata hyvin täytyy harjoitella! Joka päivä! Jos sinä et harjoittele, häviät! Voimmeko kuvitella, että hyvä shakinpelaaja kirjoittaisi sellaisen kirjan? Emme.

Mutta Tuhatsevskin kirjat oli kirjoitettu juuri tällaisella tyylillä. Näitä kirjoja ei ollut kirjoitettu komentajan, vaan politrukin käsin. Tässä tulee suuren sotatieteilijän nerokkaan strategin strategisen ajattelun näytteitä: ”Neuvostoliiton teollistaminen, kylän sosialistinen muutos ja meidän maalla tehtävä suurisukuinen kulttuurityö antavat käyttöömme yhä kulttuurisemman ja kulttuurisemman ja luokkatietoisemman sotilaan, samoin myös yhä suuremman määrän teknisiä taisteluvälineitä. Puna-armeijalaisen täytyy aktiivisesti osallistua viisivuotissuunnitelman täyttämiseen, kylän sosialistiseen muutokseen ja sen tekniikan omaksumiseen, millä vuosi vuodelta yhä enemmän varustetaan Puna-armeijaa. Puna-armeija on suurin voima, joka varmistaa sosialismin rakentamisen.”

Kuinka on? Se on Tuhatsevski (Toinen nide, sivu 166). Ja tässä lisää: ”Puolueen päälinja varmistaa valtion puolustusvoiman kasvattamista” , ” Manööverit – se on korkein aste joukkojen karkaisemisessa sotaharjoituksissa taktisessa ja poliittisen opetuksen suunnitelmassa, selonteko saavutuksista opetustyössä. Vuosittaisen opetus-kasvatustyön kruunuksi ovat manööverit ja siitä syystä ne jäävät kaikkein avarammaksi tantereeksi sosialistisessa kilpailussa joukko-osastojen välillä, taisteluvalmistelujen kontrollilukujen arvioinnin paikaksi.” , ”Kansainvälinen proletariaatti puolustaa Neuvostoliittoa” …” (ja niin edelleen, en jaksa punapropagandaa kääntää enempää – jp).

Suvorov kääntää hirveän määrän Tuhatsevskin kommunistista propagandaa ja kiihotusta.

Sivu 175: ”Tuhatsevskin kahdessa niteessä ei ollut yhtään suositusta siitä, kuinka pitäisi suorittaa läpimurto vihollisen rintamasta. Siitäkin edestä ohjeita poliittisen työn organisoimiseksi…. ….

Komentaja Tuhatsevskilla ei ollut korkeakoulusivistystä, myöskin taistelukokemuksia puuttui. Ensimmäisessä maailmansodassa Tuhatsevski soti puoli vuotta. Mutta Sisällissota ei ollut oikea sota, vaan rankaisuoperaatioita talonpoikia vastaan. Pääsääntöiset taktiset otteet: kylien polttaminen, pieksäminen kiväärien puhdistuspuikoilla ja massamaiset teloitukset. Ei ainoastaan Sisällissodan, vaan minkä tahansa sodan tärkeimmän tehtävän kertoi Tuhatsevski selkeästi: ”Pitää kurissa Rautaisella kädellä paikalliset vihamieliset luokat.” (1. nide, sivu 58). Tuhatsevskin taistelukäskyt eivät suinkaan anna ohjeita siitä, kuinka epätavallisella operaatiolla vihollinen ohittaa ja antaa lyönti selustaan tai sivulta, vaan kuinka paljon ottaa panttivankeja ja milloin heidät tulee teloittaa. …

Esimerkki vuonna 1991 julkisuuteen päässeestä päiväkäskystä, joka ei ollut näissä kirjoissa ja pääsi julkisuuteen, koska neuvostovoima hetkeksi heikentyi: ”Ensimmäisen taistelualueen kokemukset näyttävät seuraavan puhdistustavan suurta sopivuutta tiettyjen alueiden nopeaksi puhdistamiseksi bandiiteista. Määrätään varmaksi erittäin bandiittisesti suhtautuvat kunnat, ja sinne lähtevät maakunnan poliittisen komitean, erikoisosaston, sotaoikeuden ja johdon edustajat yhdessä joukko-osastojen kanssa, jotka on tarkoitettu puhdistusten suorittamiseksi. Saavuttuaan paikalle saarretaan kunta, otetaan 60-100 tunnetuinta henkilöä panttivangeiksi ja kuulutetaan piiritystila. Kuntaan tulo ja poistuminen sieltä estetään. Sen jälkeen kootaan koko kunnan asukkaat kokoon ja luetaan heille päiväkäskyt 130 ja 171, sekä sitä kuntaa koskeva päätös. Asukkaille annetaan kaksi tuntia aikaa bandiittien ja aseiden luovuttamiseksi ja myös bandiittien perheiden näyttämiseksi, asukkaille annetaan tiedoksi, että jos he kieltäytyvät mainittuja tietoja antamasta teloitetaan panttivangit kahden tunnin kuluttua. Jos asukkaat eivät ole luovuttaneet bandiitteja ja aseita kahden tunnin kuluessa, niin kiinniotetut panttivangit ammutaan asukkaiden silmien alla ja sen jälkeen otetaan uudet panttivangit… (En viitsi kääntää enempää, tuli varmaan selväksi – jp).

Näin Tuhatsevski kuitenkin antoi joukoille ohjeita, miten pitää toimia. …

Muuten, panttivankien ottaminen on kielletty vuoden 1907 Haagin sopimuksessa. Panttivankien ottaminen on raskas sotarikos.”

Hyviä komentajia - Apanassenko

Suvorov tuo kirjassaan Puhastus esille useita erittäin päteviä sotilaskomentajia – ja rintamakomentajia, näytteeksi siitä, ettei hyvistä komentajista ollut suinkaan suurta puutetta.

Tuodaanpas tässä tätäkin puolta asiasta esille. Käännän sivulta 272:

”Hämmästyttävää: ennen puhdistuksia oli Puna-armeija Kauko-Idässä taistelukyvytön. Riitti, kun puhdistettiin jaloista pari …”tukevaa komentajaa, joilla oli analyyttinen äly”, ja määrättiin tilalle 1. Ratsuväkiarmeijalainen,  ja joukoille tuli heti mahdollisuus päästä ulos linnakkeistaan myös sateen jälkeen, toisin sanoen tuli mahdollisuus sotia. Heti tuli mahdollisuus myös liikuttaa strategisia reservejä sinne jossa niitä voitaisiin tarvita, toisin sanoen tuli mahdollisuus soveltaa taktiikan, operatiivitaidon ja strategian sääntöjä, ei ainoastaan tuvassa, vaan myös mahdollisilla taistelukentillä.” (aiemmin Kauko-Idän linnakkeisiin ei ollut kunnollisia teitä, vaan ne muuttuivat sateella kulkukelvottomiksi – puhdistuksen jälkeinen komentaja rakennutti heti strategisia teitä, jättäen kaiken muun toistaiseksi – jp).

Kenraalimajuri Grigorenko jatkaa kertomustaan Kauko-Idän rintaman komentajasta. Tässä vielä yksi katkelma hänen kirjastaan: ”Sodan puhkeaminen nosti Apanassenkon olemuksen erittäin hyvin esille. En osaakaan sanoa täsmälleen monentenako sotapäivänä, mutta epäilemättä heti sen alussa, tuli käsky lähettää Länteen koko aseistuksen ja ampumatarvikkeiden liikekannallepanovarastot. Smorodinov, joka oli pitkän aikaa työskennellyt rintaman johtavana liikekannallepanoupseerina, nousi vastustamaan: ” kuka se typerys on, joka ottaa aseet pois yhdeltä rintamalta toisen hyväksi? Me emme ole selustassa oleva maanpuolustusalue, meidän pitää ehkä itsekin aloittaa taistelut. Täytyy mennä Apanassenkon luo. ”Siellä” kuunnellaan vain häntä.”.

Niin pian kun Apanassenko ymmärsi mistä on kysymys, hän ei enää kuunnellut selityksiä. Hänen kasvonsa muuttuivat verenpunaiseksi ja hän karjui: ”Mitä tämä on! Siellä on tuho. Ymmärrättekö, TUHO! Mekö alkaisimme siinä vastustamaan yksityisten materiaalien vuoksi? Aloittakaa välittömästi lastaus! Te, ”hän kääntyi huoltopäällikön puoleen, ”vastaatte päällänne nopeasta lastauksesta. Mobilisoikaa koko rautateiden kalusto ja lähettäkää pikajunan vauhdilla menemään meidän rintamaltamme. Lastatkaa päivisin ja öisin. Joka aallon lähettämisestä tiedottaa Keskukselle ja minulle henkilökohtaisesti…”

… Tuli käsky lähettää Moskovaan kahdeksan täydellisesti varustettua ja aseistettua divisioonaa. Lähettämisen nopeus oli niin suuri, että lastauspaikkoihin mentiin leireistä hälytystilassa. Siitä syystä myöhästyi osa ihmisistä, jotka olivat kauempana, joistakin joukoista puuttui aseita tai tekniikkaa. Mutta Moskova vaati täysiä divisioonia, ja Apanassenko ei ollut sellainen, joka voisi jättää käskyn täyttämättä. Tästä syystä perustettiin kontrolli-täydennysasema – Itä-Kuibõsevkaan – 2. armeijan esikunnan paikassa. Sillä asemalla luotiin kaikkien aselajien, ajoneuvojen, vetäjien, sotilaiden ja upseerien reservi. Lähetettävien divisioonien ja rykmenttien komentajat tarkastivat aaltojen johtajien ja siihen tarkoitukseen asetettujen upseerien avulla, jokaisen aallon puutteet. Sähkeinä lähetettiin tieto puutteista 2. armeijaan, sieltä suunnattiin kaikki tarpeellinen aaltoon. Kontrolli-lähetysasemalta piti jokaisen aallon lähteä ja tosiasiallisesti myös lähti täysin määrävahvuisena…

…Kysymättä keneltäkään lupaa, alkoi Apanassenko muodostamaan lähteneiden divisioonien tilalle uusia divisioonia. Kuulutettiin yleinen liikekannallepano kaikille ikäluokille 55. ikävuoteen saakka. Mutta se ei riittänyt. Apanassenko antoi syyttäjille käskyn tarkistaa kaikkien vankileireillä olevien kansiot ja vapauttaa kaikki, ketä mahdollista ja lähettää sotaväkeen…

Menossa oli kahdeksan divisioonan supernopea lähettäminen Moskovan pelastamiseksi. Sitten käskettiin lähettää vielä neljä, sitten vielä yksittäin, kaksittain vielä kuusi. Yhteensä 18 divisioonaa 19 olemassa olevasta, jotka kuuluivat rintaman vahvuuteen. Lähettämättä jäi vain yksi 40. divisioona, ja sekin luultavasti vain siksi, että sen vetäminen Posjestista olisi ollut hyvin hankalaa. Jokaisen rintamalle lähetetyn divisioonan tilalle käski Apanassenko mobilisoida uuden. Näiden mobilisoitujen joukkojen vuoksi pitäisi Apanassenkolle pystyttää patsas. Sillä kaikki nämä joukkojen liikekannallepanot teki Apanassenko omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan, samalla kun joukko hänen lähimpiä alaisiaan suhtautui siihen vastenmielisesti, ja Keskus ei välittänyt siitä mitään tai sitten suhtautui tähän ironisesti. Keskus tiesi näistä joukkojen perustamisista, mutta luuli, että oli mahdotonta luoda Kauko-Idässä mitään ilman Keskuksen apua: ei ole ihmisiä, aseita, kuljetusvälineitä ja yleensä mitään. Siksi näytti Keskus, joka oli tietoinen kaikista puutteista Kauko-Idän rintamassa, ettei sitä olisi siitä informoitu. Antaa heidän leikkiä mobilisaatiota. Mutta Apanassenko löysi kaiken tarpeellisen… Yhteenvedoksi, riippumatta valtaville vaikeuksille, luotiin luovutettujen divisioonien tilalle uudet juuri luodut divisioonat. Niitä tuli loppujen lopuksi jopa kaksi-kolme enemmän kuin aiemmin oli. Kun uudet divisioonat olivat tulleet todella valmiiksi, ”heräsi” myös Pääesikunta. Luodut divisioonat vahvistettiin ja niille annettiin numerot. Samalla Keskus uskoi luotujen divisioonien laatuun niin paljon, että otti vakinaiseen armeijaan vielä neljä juuriluotua divisioonaa.

Siten lähetti Kauko-Itä vuoden 1941 heinäkuusta vuoden 1942 tammikuuhun vakinaiseen armeijaan 22 divisioonaa ja joitakin kymmeniä marssikomppanioita. Nyt tiedämme, että sodan ensimmäisenä vuotena kävi saksalaisten ja japanilaisten välillä todellinen köydenveto. Saksan tiedustelupalvelu vahvisti, että Neuvostoliiton sodanjohto vei japanilaisten nenän alta menemään divisioonia ja lähettää niitä länteen. Japanin tiedustelupalvelu oli varma siitä, että yksikään Neuvostoliiton divisioona ei ole jättänyt sijoituspaikkaansa. On täysin mahdotonta kuvitella mitä olisi tapahtunut Kauko-Idässä, jos siellä olisi ollut rintaman komentajana käskyjen tunnollinen täyttäjä. Hän olisi lähettänyt matkaan kaikki joukot, niin kuin sitä vaati Moskova, mutta ei olisi perustanut tilalle uusia joukkoja, sillä omavaltaiset joukkojen perustamiset oli kategorisesti kielletty. Yhden jäljellejääneen divisioonan, kahden armeijanesikunnan ja yhden rintamanesikunnan avulla, vaikka yhdessä rajavartiostojen kanssa, emme olisi pystyneet torjumaan ja puolustamaan, eikä edes kontrolloimaan Kauko-Idän valtavan pitkää rajaa. Mutta Apanassenko näytti valtiomiesmäistä ajattelua ja miehisyyttä.”

Kaikki ovat sitä mieltä, että Moskovan pelastivat Siperian divisioonat. Ne olivat voimakkaita, hyvin koulutettuja, täysin määrävahvuiset, ne tulivat jostakin kaukaa, myöten Siperian rautatietä, ja siksi niitä alettiinkin nimittämään Siperian divisiooniksi. Mutta ne eivät olleet Siperian, vaan Kauko-Idän divisioonat. Kuuluisimmat niistä olivat 32. ja 78.

32. eversti V. Polosuhhinin divisioona (myöhemmin 29. kaartindivisioona), tuli Hassanin järven luota, purettiin tulen alla ja lähti suoraan taisteluihin Borodinon aukiolla. Jos Apanassenko olisi hetkenkin viivytellyt lastauksen kanssa…

78. (myöhemmin 9. kaartindivisioona) divisioona eversti A. Belodorodovin (josta tuli myöhemmin armeijankenraali) johdolla, tuli Ussuri-joelta ja lähti taisteluihin Istran puolustuksessa.

Ylimääräinen olki murtaa kamelin selkärangan. Koko sotatiede tähtää siihen, että se oljenkorsi olisi tarvittaessa olemassa ja sen voisi tarpeelliseen selkään heittää. Apanassenko ojensi ne oljenkorret Stalinille ja kaikkein tarpeellisimpana hetkenä.

Ja vielä yksi kertomus, ja vielä samasta, kenraali Apanassenkosta. Ja vielä samasta ajankohdasta – vuoden 1941 syksystä. Ja vielä samalla teemalla – Kauko-Idän joukkojen lähettämisestä pelastamaan pääkaupunkia.

Todistajana J. Borkov, joka oli puoluesihteeri sota-aikana Habarovskissa: ”Stalin soitti minulle salaisella puhelimella. Tervehti ja sanoi: Meillä on erittäin vaikea tilanne Smolenskin ja Vjazman välissä… Hitler valmistautuu hyökkäykseen Moskovaan, eikä meillä ole tarpeeksi joukkoja, että pelastaa pääkaupunki… Pyydän Sinua hartaasti, lennä suoraan Moskovaan ja ota mukaasi Apanassenko, perustele hänelle, että hän olisi suostuvaisempi, ettei hän olisi niin uppiniskainen, tiedän hänen itsepäisyytensä.”

Olin työskennellyt Kauko-Idässä vuosia, mutta Stalin ei ollut minulle kertaakaan soittanut. Tästä syystä olin erittäin yllättynyt, kun kuulin puhelimesta hänen äänensä… me olimme aikoja sitten oppineet, että hänen sanansa oli meille laki, hän ei ollut koskaan keneltäkään mitään pyytänyt, vaan käskenyt ja vaatinut. Siitä syystä minua yllätti sävy, minua ei informoitu, vaan minulle esitettiin tilanne lännessä. Siksi, kun Stalin sanoi poikkeuksellisen ”perustele hänelle, ettei hän olisi niin uppiniskainen”, niin tämä lause suorastaan järkytti minua… Lopuksi hän kertasi: Lentäkää heti suoraan kaikkein nopeimmalla taistelukoneella…”

Me ennätimme Moskovaan joko ensimmäisenä tai toisena lokakuuta keskiyön hujakoilla. Lentokentällä oltiin meitä vastassa. Istuimme autossa ja meidät vietiin suoraan Kremliin. Johdatettiin vastaanottohuoneeseen. Meitä saattava kenraali meni huoneeseen kertomaan tulostamme, hän tuli heti takaisin, avasi oven selälleen ja sanoi: ”Toveri Stalin pyytää teitä sisään.”

Kabinetin isäntä tervehti meitä lämpimästi kädestä, onnitteli onnistuneesta lennosta ja pyysi istumaan pitkän pöydän taakse, joka oli katettu vihreällä liinalla. Hän ei itse istunut aluksi, vaan käveli hiljaisena ympyrää, pysähtyi meidän vastapäätä ja alkoi puhumaan: ”Meidän joukkomme käyvät länsirintamalla hyvin kuluttavia puolustustaisteluita, mutta Ukrainassa on täydellinen tuho… Ukrainalaiset eivät taistele kunnolla, monet heistä antautuvat vangeiksi, asukkaat ovat riemuissaan saksalaisten tulosta.”

Sitten seurasi lyhyt tauko, joitakin askeleita pitkin kabinettia edestakaisin. Stalin pysähtyi jälleen meitä vastapäätä ja jatkoi: ”Hitler aloitti valtavan hyökkäyksen Moskovaan. Minun on pakko ottaa joukkoja Kauko-Idästä. Pyydän teitä ymmärtämään sitä ja tuntemaan itsenne meidän asemassa.”

Minulla juoksi kylmäväreet pitkin selkärankaa, otsalle nousi kylmä hiki siitä järkyttävästä totuudesta, josta meille kertoi valtakunnan ja puolueen johtaja… Stalin ei yrittänyt saada tietoonsa meidän käsitystämme asiasta, hän latoi omat paperinsa pöytään ja, osoittaen sormellaan tietoja meidän rintaman käytössä olevista joukoista, alkoi luettelemaan panssari- ja mekanisoituja divisioonia, tykistörykmenttejä ja toisten erittäin tärkeitä joukko-osastoja, jotka Apanassenkon piti heti lähettää Moskovaan. Stalin saneli, Apanassenko kirjoitti huolellisesti ylös, sitten kirjoitti siinä samalla kabinetissa Isännän läsnä ollessa, joka itse imi piippuaan, alle päiväkäskylle ja lähetti salattuna omalle esikuntapäällikölleen, että se täytettäisiin välittömästi.

Kaikki viittasi, että meidän lyhyt ja asiallinen ja työläs tapaaminen lähenee loppuaan. Pöytään ilmaantui vahva tee. Stalinia kiinnosti miten me siellä Kauko-Idässä elämme. Minä vastasin. Sitten tuli yht’äkkiä kysymys Apanassenkolle: ”Mutta kuinka paljon Sinulla on panssarintorjuntatykkejä?” Kenraali vastasi silmänräpäyksessä. Minä en voi muistaa tarkkaa arvoa, mutta joka tapauksessa jotain hyvin vähäistä verrattuna siihen, mitä silloin oli Puna-armeijassa käytössä. ”Lastaa myös ne.” Stalin antoi selvän, hiljaisen käskyn. Mutta nyt lensi Apanassenkon edessä oleva teelasi pitkin pöytää vasemmalle, kenraalin alla oleva tuoli hyppäsi kuin itsestään taakse. Apanassenko työnsi itsensä kauemmas pöydästä ja alkoi karjumaan: ”Mikä Sinulle tuli? Mitä Sinä teet!! Mene ”per*eeseen”… Jos japsit hyökkäävät, millä minä sitten Kauko-Itää puolustan? Näillä revääreilläkö?!” Taputtaen omia kylkiään. ”Erota minut, ammu minut, mutta tykkejä minä en anna!”

Jäin sanattomaksi – tämä on loppu. Kutsuu heti Berijan paikalle ja kuolemme molemmat.” Mutta vielä kerran minua järkytti Stalinin käyttäytyminen: ”Rauhoitu, rauhoitu toveri Apanassenko! Kannattaako niitä tykkejä niin sydämen päälle ottaa? Jätä ne sitten itsellesi.”

Hyvästellessään, pyysi Apanassenko käskeä itsensä rintamalle.

”Ei, ei,” vastasi ylipäällikkö hyväntahtoisesti. ”puolueemme tarvitsee tällaisia urhoollisia ja kokeneita kuin Sinä Kauko-Idässä.”

Tämän jutun kirjoitti ja lähetti minulle sosialistisen työn sankari Fjodor Morgun, joka oli enemmän kuin 15 vuotta NLKP Poltavan oblastikomitean ensimmäinen sihteeri, sen jälkeen NL:n valtiollisen luonnonkomitean esimies. Tämä keskustelu on nyt julkaistu hänen kirjassaan ”Paljon ennen salutia” (Poltaava, 1994, sivu 67-71).

Tähän täytyy lisätä, että se tapahtui vuoden 1941 lokakuussa. Ennen sitä kun Japani aloitti sotatoimet USA:ta vastaan. Tänä aikana Japanilta saattoi odottaa mitä tahansa. Vuoden 1941 syksy oli meille hyvin uhkaava aika Kauko-Idässä.

Kahtena kaikkein raskaimpana vuotena – 1941 ja 1942 johti Kauko-Idän rintamaa armeijankenraali Apanassenko. En henkilökohtaisesti epäile hetkeäkään, etteikö Japanin hyökätessä meidän Kauko-Itään, olisi Japanin kenraalit saaneet arvoisensa vastustajan kenraali Apanassenkosta. vieläpä vähäisten joukkojen, puutteellisen kaluston ja vähäisten ampumatarvikkeiden kanssa olisi Apanassenko tehnyt valloittajan elämän vähemmän miellyttäväksi…

Kenraali Apanassenko onnistui pääsemään vakinaiseen armeijaan vasta vuonna 1943. Ratkaisevan tärkeälle rintamalle. Kurskin kaareen. Hän haavoittui kuolettavasti taisteluissa Belgorodin lähistöllä Kurskin suurtaistelussa.

Ja nyt kertovat marksilaiset-hitleriläiset agitaattorit meille, että Stalin hävitti parhaista parhaat, että hänen läheisyyteensä jäivät vain lukutaidottomat narrit, aloitekyvyttömät pölkkypäät ja mielistelevät perseennuolijat. Kuvitelkaamme tilannetta, että: vuonna 1937 pidätettäisiin Apanassenko, tuomittaisiin kuolemaan ja hän odottaisi kohtaloaan tyrmässä. Tiedämme hänestä suhteellisen vähän, mutta voimmeko kuvitella, että tämä härkä olisi kirjoittanut Stalinille kirjeitä rakkaudesta (Staliniin)? Suunnilleen sellaisia: ”Minä kuolen huulillani sanat rakkaudesta Teitä kohtaan.” (niin kuin Tuhatsevski kirjoitti – jp). Piru vieköön, ei varmasti! Jos hänet olisi viety kuolemaantuomittujen tyrmään, hän olisi kironnut Stalinin osoitteella, niin kuin kerran tekikin; hän olisi hampaillaan vääntänyt kaltereita ja lukkoja. En osaa sanoa, olisiko hän purrut kurkun poikki muutamilta teloittajiltaan, mutta missään tapauksessa hän ei olisi nuollut heidän saappaitaan.”

Kenraalien muistelmista

Heti Sodan jälkeen aiheuttivat Saksan kenraalit varsinaisen kirjatulvan omine muistelmineen. Viisikymmenluvun lopussa tulvivat ne muistelmat laineina myös meidän valtioomme: Westpahl, Blumentritt, Zeitzler, Zimmermann, Manteuffel, Guderian, Hodt, Rendulich, Tippelskirch, Kesselring, Schneider, Mellenthin.

Myönnän, että Saksan kenraalien muistelmat miellyttivät minua huomattavasti enemmän kuin Neuvostoliiton komentajien kirjat. Neuvostokenraali muisteli sitä, kuinka sotamies Ivanov pysäytti viimeisellä kranaatillaan panssarivaunun, kuinka kersantti Petrov hävitti viimeisellä tykinammuksellaan hyökkäävät hitleriläiset, kuinka politrukki Sidorov vei sotilaita rynnäkköön rumputulessa, miten luutnantti Semjonov suuntasi palavan lentokoneensa panssareiden kokoontumiskohtaan… Ja meidän kenraalimme kertoivat siitä, mitä sanoi sotamies Ivanov kuollessaan: hän pyysi, että hänet otettaisiin puolueeseen. Kersantti Petrov pyysi sitä samaa. Ja kaikki toisetkin.

Mutta saksalaisilla ei kukaan jostakin syystä loistanut sankaruudellaan. Sankaritekoja ei tehty. Heistä oli sota ja sotiminen oli työtä. Ja he kirjoittivat sodasta ammattilaisten näkökannalta: minulla on joukkoja niin paljon, vihollisella oletettavasti niin paljon… minun tehtäväni on seuraava… Tehtävän suorittamista vastaan oli seuraavat tekijät, mutta helpottavia tekijöitä oli seuraavat. Tässä tilanteessa voisi kysymykseen tulla kolme päätöstä, minä valitsin toisen… Sillä perusteella. Ja lopputuloksena oli…

Saksan kenraalien muistelmat ovat kuten kokoelma jännittäviä opettavaisia ristisanatehtäviä. Jokainen kirjoitti omalla tyylillään, mutta kaikki kirjoittivat mukaansatempaavasti. Mutta meidän kenraaliemme muistelmat olivat kuin ne olisi juuri saman kirjoittajaryhmän toimesta meidän poliittisessa Päähallituksessamme tehtyjä, vaihtuivat vain divisioonien ja rykmenttien numerot, paikka ja henkilötiedot. Meidän sotilaillamme oli aina puute patruunoista, tykinammuksista, kranaateista, ja kaikki kenraalimme muistelevat, kuinka meidän pojat hyökkäävät panssarivaunua vastaan kirveen kanssa, ampuvat lentokoneen alas kiväärillä ja lyövät hangolla vihollisen miehistönkuljetusvaunun polttoainetankin puhki. Meillä tahtoo kaikki aina perääntyä käsikähmään, niin kuin mitään sotatiedettä ei olisi olemassakaan, niin kuin ei taktiikkaakaan.

Meidän muistelmistamme peilautuu miehisyyden koulu.

Mutta saksalaisten muistelmista ajatuskoulu.

Hyvin pian aloin kuitenkin epäilemään: Nämä herrat Saksan kenraalit ovat jotenkin liian älykkäitä, mutta heidän kynänsä mukaan Hitleriä on kuvattu täydellisenä idioottina. Jos se kerran oli niin, niin miksi nämä älykkäät miehet antoivat idiootin komentaa itseään?

Ensimmäistä kertaa minulle tuli sellainen ajatus mieleen, kun luin kenraalieversti Kurt Zeitzleriä. Hän oli Saksan Pääesikunnan päällikkö Stalingradin taistelun aikana. Hän kuvaa Hitleriä kuin täydellistä kretiiniä: Minun alustukseni ensimmäinen osa oli sanoitettu sellaiseen muotoon, joka oli ymmärrettävissä henkilölle, joka ei ole pätevä sotilaallisissa asioissa. (”Rokovõje resenija”, M. Vojenizdat, 1958, sivu 159.) Pääesikunnan päällikkö kokosi omaa esitystään Ylipäällikköään varten juuri niin kuin ihmiselle kadulta, joka ei erota armeijakuntaa ja prikaatia toisistaan. Toisin sanoen, kenraalieversti Zeitzler teki Hitlerille esityksiä, kuten idiootille. Että se olisi ymmärrettävä… Seuraavaksi Zeitzler kirjoittaa monisivuisesti omia nerokkaita päätöksiään (tosiaan kiinnostavia) ja tylsämielisen, itsepäisen korpraalin reagointeja niihin.

Tässä tuleekin mieleeni: Mutta teillä, herra Zeitzler, oli jo ulospääsy. Sellaisessa tapauksessa täytyy pääesikunnan päällikön sanoa omalle rakastetulle johtajalleen: sotikaa niin kuin haluatte, mutta minä en ota vastuuta valtioni ja historian edessä. Älkää pahastuko. Pankaa minut mielivaltaiseen virkaan, antakaa minulle armeijakunta tai divisioona, tai sitten ampukaa minut, kun haluatte, mutta typeryyksistä vastatkaa itse.

Mutta ei. Älykäs Zeitzler ei sanonut näin. Ja toisetkin kenraalit vaikenivat samoin. Siitä syystä he kantavat täyden vastuun Hitlerin typeryyksistä.

Mutta tässä on näyte meidän historiastamme. Saksalaiset tekivät Kiovan ympäristössä valtavan mittakaavan kaksipuolisen saarrostuksen: pohjoisesta Konotopin luota Guderianin 2. panssariryhmällä ja etelästä Kleistin 1. panssariryhmällä. Oli selvää, että pihdit sulkeutuvat Lounaisrintaman selustassa ja mottiin jää viisi Neuvostoarmeijaa. Mitä tehdä?

Yleisesikunnan päällikkö armeijankenraali Zukov esitti: viisi armeijaa täytyy tuoda välittömästi pois Kiovan luota. Kuinka niin, pois tuoda?, Stalin ei halunnut ymmärtää. Miten Kiovan sitten käy? Zukovilla ei ollut epäilyksenhiventäkään: Kiova täytyy luovuttaa!

Stalin alkoi haraamaan vastaan: mitä – luovuttaa? Stalin vaati päättäväisesti: Kiovaa täytyy puolustaa. Mutta Zukoville asia oli selvä: missään tapauksessa ei pystytä puolustamaan. Viisaampaa on luovuttaa yksinkertaisesti Kiova, kuin Kiova ja puolitoista miljoonaa sotilasta, jotka puolustavat kaupunkia. Stalin vaati: Puolustakaa! Ja sitten Zukov esitti eroanomuksensa: no te itse tiedätte, sotikaa niin kuin haluatte, mutta minä en kanna siitä vastuuta en kansan, enkä historian edessä. Suostun menemään mihin hyvänsä, sotimaan komppanian, tai rykmentinkomentajana, suostun johtamaan armeijakuntaa, armeijaa tai rintamaa, mutta teidän rikollisia käskyjänne minä en aio noudattaa. Ja Zukov erotettiin. Ja sitä seurasi heti katastrofi. Kaksi Saksan panssariryhmää sulkivat motin Lohvitsan luona…

Mutta jo ilman Zukovia.

Toveri Stalin raapi takaraivoaan, ja lähetti sen jälkeen Zukovin sinne, missä oli vaakakupissa elämä ja kuolema. Sen jälkeen Stalin nimitti Zukovin vuonna 1942 omaksi varamiehekseen.

Nyt sama tilanne, sama aika ja paikka – Kiova. Saksan korkein johto jakautuu konfliktiin: mitä tehdä – pitäisikö mennä suoraan Moskovaan vai poiketa sisään Kiovaan? Rehellisesti sanoen, molemmat mahdollisuudet ovat tuhoisia. Jos Saksan joukot suuntautuvat suoraan Moskovaan, jää heidän koko huoltonsa riippumaan ilmaan, ja sitten annetaan Kiovan luota isku, joka leikkaa Saksan joukot varustuslähteistään. Mutta jos Saksan joukot kääntyvät Kiovan suuntaan, niin menetetään aikaa hyökkäykseen Moskovaan, johon tulee sitten ponnistella liejua ja lunta pitkin, mutta siihen eivät Saksan joukot ole valmiita. Mutta mitä sitten tehdä? Hitler piti välttämättömäksi ottaa Kiova, Guderian ei hyväksynyt sitä. Myöhemmin hän vahvisti, että se oli kohtalokas virhepäätös, joka aiheutti romahduksen. Jos kerran ajattelet niin, niin protestoi! Käyttäydy kuten sinä aikana käyttäytyi Zukov: sotikoon johtajat, jos ne sitä osaavat, mutta minä pesen käteni!

Viisas ja vaatimaton Guderian täytti protestoimatta käskyn. Guderian miellyttää minua. Hänen kirjansa ovat saattaneet minua elämäni läpi. Harvinaisen älykäs mies. Mutta älykkyyden lisäksi kenraali tarvitsee myös luonnetta, tahdonvoimaa ja urhoollisuutta. Kaikkien Saksan kenraalien muistelmia läpäisee ajatus: Hitler oli typerä ja käski meitä täyttämään  typeriä käskyjä. Mutta kenraalista tulee loistava ja voittamaton persoonallisuus vain siten, että hän jättää typerät käskyt täyttämättä. Sotilaan urheus on sitä, että hyökätä vihollisen pistimiä vastaan, täyttäen käskyä. Mutta kenraalin urhoollisuus siinä, että ajatella omilla aivoillaan ja täyttää vain niitä käskyjä, jotka vievät voittoon.

Lännen kenraalit ovat kiittäneet: meidän sotilaamme osaavat ajatella! Mutta teillä on Ivan-typerys, hänelle ei ole opetettu ajattelemista.

Onko teillä herraset, ajatteleva sotilas? Se on hienoa. Mutta meillä on ajattelevat kenraalit, lisäksi urheat. Heillä riitti uskallusta omaan mielipiteeseen ja puolustaa sitä. Saksan kenraali täytti mielivaltaisen käskyn. Mutta se ei ole vahvuuden tuntomerkki. Se näyttää heikkoutta. Mutta meidän kenraalimme eivät täytä jokaista käskyä! Katsokaa, siinä piilee vahvuus!

Jos kenraalin hartioilla on nerokas pää, mutta hän täyttää führerin idioottimaisia käskyjä, jotka vievät maan katastrofiin, niin ei ole se nerokas pää penninkään arvoinen. Mikä hyöty siitä on? Sellainen pää kelpaa vain siihen, että kirjoittaa myöhemmin suurenmoisia muistelmia. Mutta sodassa siitä ei ole mitään hyötyä. Jos kenraali täyttää typeriä käskyjä, niin hän ei ole kenraali, vaan yksinkertaisesti hölmö sotilas.

Hämmästyttävää. Stalin hävitti ennen sotaa kenraaleja, mutta kuitenkin löytyi sellaisia, jotka uskalsivat, niin kuin Apanassenko tai Zukov, riskeeraten henkensä, lähettää perseeseen kaikkien kansojen ja kaikkien aikojen neron itsensä.

Hallitsijan kannalta on kaikkein vaarallisinta joutua tilanteeseen, jossa kaikki nyökkäilevät päitään, jossa kaikki hyväksyvät hallitsijan kaikki päätökset ja ylistävät niitä. Jopa kaikkein älykkäin ihminen menettää tällaisessa tilanteessa päänsä, kaikkein järkevinkin menettää kyvyn huomata omia virheitään. Siitä syystä hän toistaa virheitään.

Juuri sellaiseen umpikujaan vei Hitlerin henkilöstöpolitiikka.

Ennen sotaa Hitler ei teloittanut kenraaleitaan, mutta jostakin syystä heidät oli peloteltu kuten sotilasparat…

Tästä näkyy puhdistusten hyvät puolet: jos Hitler olisi ennen sotaa organisoinut oman pitkien puukkojen yönsä, jos olisi ammuttu monta tuhatta kenraalia, niin hänellä olisi tullut esille ainakin pari kenraalia, jotka olisivat olleet, ei ainoastaan kyvykkäitä ajattelemaan, vaan olisivat voineet führerinsä kanssa väitellä.

Eivät ainoastaan Apanassenko ja Zukov väitelleet Stalinin kanssa. Löytyi muitakin. Armeijankenraali K. Rokossovski pystyi väittelemään Stalinin lisäksi hänen lähipiirinsä kanssa. Oli vuoden 1944 toukokuu, valmisteltiin Toisen maailmansodan ja samalla koko ihmiskunnan historian suurinta hyökkäystä – Valkovenäjän operaatiota.  Stalin ja kaksi hänen sijaistaan – Zukov ja Vassilevski – olivat suunnitelleet kaiken valmiiksi, kaikkea punninnut, kaikki etukäteen suunniteltu. Nyt he kutsuivat yksitellen luokseen rintamien komentajat. Vuorossa oli Rokossovski. Mutta Rokossovskilla oli oma henkilökohtainen ratkaisunsa, joka oli paljon parempi kuin Stalinin- Zukovin-Vassillevskin suunnitelma. Mutta hyvin epätavallinen.

Rokossovski

Väittely Stalinin kanssa – se tuoksuu kuolemalta. Tässä ei ole kyse vain Stalinista, tässä hän on lähimpien apulaistensa ja neuvonantajiensa kanssa. He ovat kaikki kimpassa. Mutta armeijankenraali Rokossovski ei aikonut täyttää kolmen marsalkan – Korkeimman ylipäällikön ja kahden hänen sijaisensa käskyä.

No härkäpäiselle kenraalille tehtiin ehdotus mennä naapurihuoneeseen miettimään omaa käytöstään.

Kenraali Rokossovski lähti. Mietti. On mitä miettiä. Hän kävi lävitse vankiloiden kidutuskammiot, hän oli istunut kuolemaantuomittujen sellissä. Ei erityisesti kiinnostaisi kokea sitä uudelleen.

Sitten hänet kutsuttiin uudelleen Stalinin kabinettiin ja hänelle luettiin tehtävä uudelleen…

Mutta ei. Rokossovski ei aikonut täyttää tällaista käskyä. Erottakaa. Pankaa vankilaan. Repikää arvomerkit. Lähettäkää sotamiehenä rangaistuspataljoonaan. Tappakaa. Tätä käskyä minä en täytä.

Jälleen hänelle ehdotettiin mennä ulos ja miettiä. Hän lähti uudelleen. Mietti. Voisi luopua riskistä. Voisi täyttää Stalinin ja Zukovin käskyn. Sodan kohtalo on jo ratkaistu, parhaillaan keskustellaan hinnasta ja voiton määräajasta. Voisi lopettaa vastarinnan ja myöhemmin Stalinin kuoleman jälkeen kirjoittaa muistelmissaan: paha Stalin antoi typeriä tehtäviä, mutta minulla oli siinä tilanteessa oma ratkaisu, jota Stalin ei kyennyt ymmärtämään ja arvostamaan…

Rokossovski mietti pitkään. Mietittekö uudelleen? Astukaa sisään. No, miten on? Täytämmekö Korkeimman Ylipäällikönkäskyn?

Ei. En täytä.

No ja perkele sinun kanssasi! Tee, niin kuin haluat.

Ja Rokossovski tekikin.

Hän toimi loistavasti.

Todistajana kenraaliluutnantti Siegfried Westpahl: Vuoden 1944 kesän ja syksyn kuluessa tuli Saksan armeijalle kaikkein suurin häviö, se ylitti jopa Stalingradin luona tapahtuneen.

Venäläiset alkoivat 22.6 vastahyökkäyksen armeijaryhmän ”Mitte” rintamalla… Se armeijaryhmä hävitettiin. Armeijaryhmä ”Mitten” hävittämisestä seurasi, että Baltiassa jäi mottiin armeijaryhmä ”Nord”.” (”Rokovõje resenija” sivut 257-258).

Todistajana kenraalieversti Heinz Guderian: ”Tappio sai alkunsa 22. kesäkuuta. 25 Saksan divisioonaa yksinkertaisesti haihtuivat ensimmäisenä päivänä… Lisäksi armeijaryhmä ”Mitten” joutui katastrofiseen tilanteeseen myös armeijaryhmä ”Nord”. (”Panzer Leader”, sivu 352).

Todistajana kenraalimajuri F. von Mellenthin: 22. kesäkuuta juhlivat venäläiset meidän Venäjän hyökkäyksen kolmatta vuosipäivää suurisuuntaisella hyökkäyksellä, johon osallistui neljä rintamaa kaikkiaan 146 divisioonaa ja 43 panssariprikaatia…

… Stalin ymmärsi jo Valkovenäjän hyökkäyksen toisena päivänä. että Rokossovskin päätös oli yksinkertaisesti suurenmoinen, että se oli nerokas. Täsmälleen viikon kuluttua operaation alusta, 29.7.1944 sai armeijankenraali Rokossovski marsalkan timanttitähden. Mutta myös tätä piti Stalin liian vähäksi ja 30.7.1944 sai Neuvostoliiton marsalkka Rokossovski Neuvostoliiton sankarin kultatähden. Kultatähteä Stalin ei antanut, ei Smolenskin, Moskovan eikä Stalingradin takia. Vaikka olisi pitänyt antaa. Mutta Rokossovskin loistavuutta Valkovenäjän operaatiossa (Stalinin, Zukovin ja Vassilevskin kiusalla!) ei ollut enää mahdollista salata. Niinpä hänestä tulikin kandidaatti voitonparaatin komentajaksi. … Sankarin kultatähden – henkilökohtaisesta urhoollisuudesta, Rokossovski sai Stalinin tiikerimäisen raivon pelkäämättömyydestä. Se on korkeimman luokan urhoollisuutta.”

------------------

Anteeksi hyvät ystävät. Olen kääntänyt tämän käännösjakson lähes lyhentämättömänä. Tämä on mielestäni erittäin tärkeää sotilasjohtamisoppia. Jota se ei kiinnosta, olkoon lukematta. Toivon, että suomalaiset upseerit lukevat tämän käännösjakson moneen kertaan ja omaksuvat sen opetuksen.

Jos itsellä on nerokas suunnitelma, mutta ylempi komentaja käskee tekemään jotakin typerää – älkää alistuko tähän typeryyteen, vaan ajakaa lävitse oma nerokas suunnitelmanne – jp.

------------------

Pelkäsikö Stalin Hitleriä?

Sivu 289:

”Meidän legendamme sodasta ovat sekaiset ja tehty sekasotkuisiksi. Valhe ruokkii valhetta ja synnyttää valhetta. Legenda siitä, että puhdistusten vuosina hävitettiin Puna-armeijan parhaat komentajat, on katkeamattomasti sidottu toisen legendan kanssa: Neuvostoliitto ei ollut valmis sotaan – kun nerot hävitettiin, niin millaisesta valmiudesta voi yleensä puhua?

Siitä seuraa luonnollisesti vielä yksi kuvitelma: Stalin pelkäsi Hitleriä.

Nämä sekasotkuksi sekoitetut myytit tukevat toisiaan. Riittää, että joku marxilaisista tai hitleriläisistä muistelee yhtä näistä legendoista, niin kansanjoukko jo kertaa toisia. Riittää kun alkaa selvittää yhtä langanpäätä, ja koko likainen kommunistinen sekasotku alkaa romahtamaan. Riittää kun sosialismileirin agitaattori mainitsee Tuhatsevskin ja heti tulee kansanjoukoille mieleen, muistuttamatta Puna-armeijan valmistautumattomuus sotaan ja säikähtänyt Stalin. Riittää kun, muistelee vuotta 1941, ja heti muodostuu kansanjoukkojen silmien eteen kuva nerokkaasta Tuhatsevskista, joka varoitti… …

Meidän agitaattorimme ovat ihastuneita mahdollisuudesta kerrata: Stalin pelkäsi, hän hirveästi pelkäsi, suorastaan vapisi… … Edessäni on ”VIZ” (1995, numero 4). Yli aukeaman on kissankorkuisin kirjaimin: STALIN… PELKÄÄ WEHRMAHTIA: Täsmälleen sellainen otsikko onkin, ajatuspisteineen. Sitä aikakauslehteä julkaisee Venäjän Federaation Puolustusministeriö. Kysytään herra ministeriltä, kysytään sen poliittisesta päähallituksesta, jossa nimen lisäksi ei ole mikään muuttunut: rakkaat toverit, mistä te sen otitte?

Mutta meidän marksistit ei salaakaan sitä: Göbbels sanoi niin! Näette, lukekaa! Kun Göbbels sanoi niin, pitää Venäjän puolustusministeriön kerrata sitä. Niinhän se on?

Puolustusministeriömme (Venäjän – jp) julkaisee omassa aikakauslehdessään Göbbelsin muistikirjoja. Siinä ei ole mitään pahaa. Mutta vain sillä vaatimuksella, että puolustusministeri, hänen alaisensa ministeriö ja toimitus määrittelevät selvästi oman suhtautumisensa julkaistuun materiaaliin. Tässä tilanteessa saa olla vain yksi suhtautuminen: katsokaa Göbbelsiä! Hän on typerä! Miten suuresti hän aliarvioikaan meitä! Katsokaa vain sitä millaiset oli hänen ambitionsa!

Esittikö Venäjän Federaation puolustusministeri tällaisen suhtautumisensa? Valitettavasti ei. Puolustusministeriö, Sotilashistorian instituutti, ”VIZ”, ”Krasnaja Zvezda” takovat päihimme kymmeniä vuosia kuvitelmia meidän jatkuvasta valmistautumattomuudesta. Ja armeijasta, jonka johtajat syrjäytettiin.  Ja pelokkaasta Stalinista. Tässä he löysivät viimein ihaillun: Göbbelsin vuoden 1941 päiväkirjat. Venäjän puolustusministeri, hänen johtamansa ministeriö, Pääesikunta ja meidän viralliset historioitsijat ovat kaikessa suhteessa solidaarisia Göbbelsin linjan kanssa. Kaikki, mistä he parhaillaan kirjoittavat ja kaikki, mistä Göbbels kirjoitti vuonna 1941 on olemukseltaan, hengeltään ja kirjaimeltaan vastaavia.

”VIZ” julkaisee Hitlerin propagandaministerin opuksia niin kuin vakavaa ja arvokasta informaatiolähdettä. Sen lisäksi esittää Venäjän Puolustusministeriö sen, minkä Göbbels julkaisi pienellä kirjoitettuna, nyt Otsikossa ja painaa sen hirvittävän suurilla kirjaimilla. Koska fraasi ei ole riittävän lyhyt, niin sitä lyhennetään, häpeämättä ajatuspisteitä otsikossa, ja niinpä liimataan kasaan kahdesta osasta karjuva otsikko, kuten sitä tehdään keltaisessa lehdistössä: STALIN… PELKÄÄ WEHRMAHTIA.

Mutta tässä on Göbbelsin päiväkirjaan todellisuudessa kirjoitettu 29.4.1941, meidän VIZin palstoilla (1996, numero 1, sivut 42-43): Venäjä on hyvin maltillinen, tuntiessaan itsensä saarrettuna.

Jälleen sama: Göbbels kirjoitti sen itselleen pienin kirjaimin. Mutta meidän toverimme kirjoittavat sen suurilla kirjaimilla, vieden sen otsikoksi yli aukeaman: Lukekaa alistetusta, saarretusta Venäjästä! Kiirehtikää näkemään!

Mutta se on hulluutta! Saartaa Venäjä! Kenelle se olisi mahdollista? Toveri Venäjän Puolustusministeri, oletteko oppinut koulussa maantietoa? Onko opettaja Maria Ivanovna näyttänyt teille kartalta Venäjää? Osaatteko kuvitella Venäjän mittoja? Ja kuka sitten Venäjä rukan saartoi vuonna 1941? Ei kai vaan Adolf Hitler omien kolmen tuhannen vanhentuneen panssarivaununsa kanssa? Ei kai Saksan hirvittävän voimakkaat liittolaiset Suomi ja Romania ottaneet Venäjän pihteihinsä?

Miksi sellaisia asioita julkaistaan – ja vielä otsikoissa?

Ja meidän rakas pääesikuntamme istuu kiltisti tuhansine kenraaleineen ja eversteineen. Rakkaat toverit, pystyykö kukaan teistä näyttämään kartalta Venäjän? Jos pystyy, niin arvioimme tilannetta. Arvioikaa valtiomme mittoja, sen jälkeen yrittäkää löytää suuren mittakaavan kartalta Saksa vuoden 1941 rajoissa – löydätte vain pienen pisteen, joka jo teki Hitlerin siellä olemisen kuumaksi. Mutta miksi te herrat kenraalit ja everstit vaikenette, kun TEIDÄN aikakauslehtenne ilmestyy sellaisin otsikoin? Saksa oli itse vuoden 1941 keväällä saarrettu. Nimenomaan Saksa oli leikattu strategisten raaka-aineiden lähteistä, mitä ilman ei ole mahdollista sotia. Mutta Neuvostoliitto oli rikkain valtio maailmassa, kaikki kadehtivat meidän rikkauksia. Sen lisäksi viisas Stalin varmisti meille jo vuonna 1939 ehdoitta, ilmaisen, loppumattoman avun Amerikasta. Miksi Venäjän Puolustusministeriö ei kirjoita siitä? … Miksi meidän Glavpur ja sen alaiset sotahistorioitsijat kuvaavat hitleriläisiä viisaina, voimakkaina, vakuuttuneina nopeasta ja väistämättömästä voitosta, mutta meitä kuvataan joka puolelta saarrettuina, heikkoina, raihnaina, typerinä, jälkeenjääneinä ja kauhusta vapisevina? …

Kiinnostavaa on, että on kahdenlaisia Göbbelsin päiväkirjoja. Yhdet on ennen hyökkäystä, toiset sen jälkeen. Vuoden 1941 päiväkirjoista voi lukea Göbbelsiä, joka oli väärässä. Vuoden 1941 päiväkirjoista heijastuu typerä Göbbels, joka sitä sillä hetkellä ei ymmärtänyt. Juuri näitä virheellisiä luuloja julkaisevat meidän markisilais-leniniläiset intensiivisesti. Mutta vuoden 1945 päiväkirjat kuuluvat näkijäksi tulleelle Göbbelsille. Ne päiväkirjat näyttävät totuuden armeijastamme, kansastamme, komentajistamme ja Korkeimmasta Ylipäälliköstämme. Mutta Venäjän Puolustusministeriölle tämä totuus ei sovi. Jostakin syystä näkijäksi tullutta Göbbelsiä meidän Puolustusministeriömme ei julkaise. Miksi sitten? …

Niin Hrutshov, Göbbels, Nekrits, Zukov, kuin myös Tsuhrai kertovat meille, että Stalin pelkäsi Hitleriä. Mutta me epäilemme sitä. Kiinnitämme huomiota epäkohtiin.

Meille pakistiin 50 vuotta siitä, kuinka Stalin sai tuhansia varoituksia, jotka tulivat kaikkia mahdollisia kanavia pitkin Stalinin pöydälle. Se on epäilysten ulkopuolella.

Yritetään yhdistää kahta punapropagandan epäkohtaa:

1) Stalin pelkäsi, että häntä rynnätään;

2) Stalin ei uskonut, että häntä rynnätään.

Yksi kahdesta:

- minä joko uskon, että minua rynnätään ja siitä syystä piiloudun uunin taakse, kuin hiirulainen;

- minä en usko, että minua rynnätään ja siitä syystä istun uunilla ja soitan balalaikaa.

Millaiseen marksilaiseen päähän tuli ajatus: STALIN PELKÄSI HIRVEÄSTI SITÄ HYÖKKÄYSTÄ, JONKA MAHDOLLISUUTTA HÄN KIELTÄYTYI KATEGORISESTI USKOMASTA!

Mutta jonkun päässä sellainen ajatus piti syntyä. Myöhemmin useammistakin. Ja ihmissielujen insinöörit karjuvat vuosikymmeniä: hän ei uskonut hyökkäykseen, mutta pelkäsi sitä.

Eteemme manataan Stalin: kuolemakseen kauhuissaan, kaikki hänen tekonsa on seurausta pelosta. Ja samalla meille kuvataan sitä samaa Stalinia, samaan aikaan, samalla tunnilla: huoleton johtaja ei reagoi mitenkään lähestyvään uhkaan. ”VIZin” palstoilla on niin Stalin kuin myös koko kansa kuten pelotellut kaniinit, sitten yhtäkkiä: ”Stalin nukkui tuona traagisena yönä ennen 22.6-41 rauhallisesti. Hän oli varma, ettei ole puhkeamassa mitään sotaa.” (VIZ, 1989, numero 6, sivu 42.)

Zukovinkin muistelmissa kirjoitettiin: hän tiedotti Stalinille tulevasta hyökkäyksestä, mutta Stalin ei uskonut sitä mahdolliseksi. Saksalaiset hyökkäsivät, mutta Zukovilla oli vaikeuksia Stalinin herättämisessä. Sai herätettyä, kertoi, että hyökättiin, mutta Stalin ei silti usko hyökkäykseen, vaikka pelkäsi, että hyökätään.

Jos teidän akkunanne alla teroitetaan kirveitä, teidän paloittelemiseksenne, nukutteko hyvin? Se joka pelkää hyökkäystä ei nuku syvää unta. Hän herää jokaiseen risahdukseen. Hän uskoo heti tietoa hyökkäyksestä, sillä pelkää sitä ja odottaa…

… Stalinin kuuluisa kommentti, jonka hän kirjoitti tiedusteluraportille vähemmän kuin viikko ennen hyökkäystä: ”Toveri Merkuloville. Voitte lähettää oman Saksan ilmavoimien esikunnasta peräisin olevan ”tietolähteenne” äitinsä hameenhelmoihin. Se ei ole tietolähde, vaan disinformaattori. J.S.”

… Toveri Stalin saa varoituksen äärimmäisen tärkeästä tietolähteestä, valtion turvallisuusministeri hälyttää, mutta huoleton toveri Stalin lähettää heidät ”äidin hameenhelmoihin”. Yrittäkää nyt kuvitella Stalinin kirjoittamaa kommenttia, hänen pelkoonsa väistämättömään pikaiseen hyökkäykseen. Minulta se ei onnistu. …”

Sivu 301:

”Arvioikaamme nyt marsalkka Zukovin sanoja siitä, että Stalinin teot olivat seurausta pelosta.

Mistä teoista puhutaan?

Stalinilla oli linnoitettujen alueiden vyö Itämerestä Mustalle merelle – ”Stalinin linja”. Ei puhuta siitä oliko linnoitukset hyviä vai huonoja – kaikenlaiset puolustuslinjat ovat parempia, kuin ei mitään. Emmekä keskustele siitäkään, että aseet poistettiin vanhalla rajalla, sekä linnoitukset hävitettiin, eikä niitä rakennettu uudelle rajalle. Mutta jos uudelle rajalle olisi rakennettu linnoituksia (puolustusasemia – jp), niin miksi ne piti hävittää vanhalla rajalla? Kaksi puolustuslinjaa on tietysti parempi kuin yksi. Mutta Stalin riisui aseista puolustuslinjojaan ja hävitti niitä. Jos te pelkäätte rosvoja, niin alatteko te pelosta hajottamaan taloanne ympäröivää tiilimuuria? Muistelkaamme Pushkinin ”Kapteenin tytärtä”. Arolla oleva kehnohko linnoitus. Paholainen Pugatshov on tulossa. Pelko. Kauhu. Paniikki. Pelko panee ihmiset vahvistamaan linnoituksia. Ja he tekivät sitä. He olisivat voineet jäykistyä pelosta. Mutta voimmeko kuvitella, että he olisivat pelon takia alkaneet hävittämään omia linnoituksiaan, olkoonkin kehnohkoja?

Jos te pelkäätte yöllä tyhjässä pimeässä asunnossa, niin tuskinpa te rikotte ulko-ovenne? Marsalkka Zukov ajatteli sen kyllä hienosti: Stalin pelkäsi Hitleriä ja sen takia hävitti kauhuissaan omia puolustuslinjojaan.

No nyt tekee mieli kysyä Zukovilta itseltään: mihin hän sitten pyrki? Täynnä pelkoa oleva Stalin hävitti puolustusasemia juuri ennen Saksan hyökkäystä, miksi sitten Pääesikunnan päällikkö ei protestoinut? Vai pelästyikö ehkä hänkin ja auttoi kauhuissaan hävittää omia puolustuslinjoja?

Mutta Stalin ei ainoastaan hävittänyt puolustuslinjoja. Sissisota, se on heikomman osapuolen ase. Se, joka ei ole valmis kaksintaisteluun aukiolla, piiloutuu metsään, mutta yöllä leikkaa kurkun nukkuvalta viholliselta. Jos Stalin pelkäsi Hitleriä olisi hänen pitänyt vielä rauhan aikana muodostaa metsiin sissijoukkoja tukikohtineen – antaa vihollisen tulla, tuntekoon nahassaan millaista on partisaanisota Brjanskin metsissä ja Valkovenäjän soissa.

Stalin oli muodostanut partisaanijoukot, tukikohdat, salaiset piilopaikat ja salaiset asevarastot, mutta juuri ennen Saksan hyökkäystä käski sen kaiken likvidoida. Oletetaan, että pelosta. Oletamme, että Stalin on pelkuri, mutta Zukov rohkea. Miksi sitten rohkea Pääesikunnan päällikkö sitä ei estänyt?

Saksan armeija oli riippuvainen teistä. Teiden ulkopuolella ne eivät pystyneet toimimaan. Hävittää kaikki sillat ennen Dnjepriä ja Dnjeprillä itsellään – ja kaikenlainen salamasota tulee mahdottomaksi. Kaikki sillat oli panostettu ja valmiit räjäytettäväksi. Mutta juuri ennen sotaa kaikki panostukset poistettiin. Pelonko vuoksi?

Dnjepr on valtava joki – puolustuslinja. Dnjeprillä oli jokilaivasto. Jos räjäyttää sillat, niin jokilaivasto toimien saarten suojasta ei anna vasemman rannan lisäjoista tullen anna rakentaa siltoja. Viivyttää talveen, talvisotaan saksalaiset taas eivät olleet valmistautuneet. Mutta Dnjeprin jokilaivasto, jonka tukikohta oli Kiovassa hajotettiin vuonna 1940. Ennen siirtymistään Pääesikuntaan johti juuri Zukov Kiovan maanpuolustusaluetta. Oliko jokilaivaston hajottamisen syynä pelko? Entisen Dnjeprin jokilaivaston alukset siirrettiin Tonavalle ja Pripjatille, jossa niistä ei ollut mitään hyötyä puolustuksellemme, mutta ne pystyivät osallistumaan hyökkäyssotaan Berliiniin ja Wieniin saakka. Jos Stalin teki sen kaiken pelon  kynsissä, niin miksi Zukov ei väittänyt Stalinille vastaan?

Saksan armeijan taktinen huolto perustui autokuljetuksiin ja vetoeläimiin, mutta strateginen huolto rautateihin. Armeija tarvitsee satoja tuhansia ja miljoonia tonneja varusteita. Ei autoilla, eikä kuormavankkureilla sitä kuljeteta Saksasta Voronezin lähelle ja Zerkassoon. Ainoastaan rautatietä pitkin. Rajaseudulta olisi pitänyt poistaa ratakiskot 100-200 km syvyydeltä rajasta lähtien ja viedä ne Dnjeprin taakse. Ja siinä kaikki. Sen jälkeen ei olisi enää tarvinnut pelätä Hitleriä. Saksalla ei ollut sellaisia rautatiekiskojen varastoja. Jos olisi ollutkin, niin rautatien uudelleenrakentaminen olisi vienyt Puna-armeijan ja partisaanien tulen alla liikaa aikaa. Salamasota olisi ollut mahdoton ja pidempään sotaan Saksalta puutuivat resurssit.

Pelosta olisi voinut poistaa ratakiskot vaikkapa 500 km syvyydessä rajasta.

Mutta Puna-armeija ei purkanut rautateitä. Päinvastoin, Zukovin vaatimuksesta ja Stalinin käskystä toimi rajojen läheisillä alueilla intensiivinen rautateiden rakentaminen, vahvistettiin siltoja, jatkettiin haararatoja, luotiin uusia pääratoja. Oletamme, että Stalin teki sitä oman hirmuisen pelkonsa takia. Mutta miten Zukov perusteli sitä? Sen lisäksi Zukov mobilisoi 10 rautatieprikaatia suurimpiin rajanläheisiin haararatoihin, että läntistä rautatietä voisi nopeasti muuttaa sopivaksi meidän rautatiekalustolle (eri raideväli – jp). Stalinin täydellisessä ymmärryksessä ja hyväksymisellä.

Ja jos Stalin vieläkin pelkäsi, niin olisi täytynyt pitää joukkoja kauempana rajasta. Mutta niitä keskitettiin Stalinin ja Zukovin käskystä salaa rajalle. Göbbels kirjoitti pelosta halvaantuneista kaniineista, mutta samaan aikaan liikkui jo Puna-armeijan strateginen porras yli entisen NSVL:n valtion rajan. … Jos seitsemän armeijan siirto olisi johtunut Stalinin pelosta, niin niiden armeijoiden olisi pitänyt mennä asemiin Dnjeprin vasemmalle rannalle ja kaivautua. Niiden olisi pitänyt uudelleen rakentaa vanhat linnoitukset vanhalla rajalla, joka pysyi vuoteen 1939, kaivaa juoksuhautoja, panssariesteitä, tulipesäkkeitä… Mutta ne eivät asettuneet puolustukseen… Pelonko takia?

Eikä olisi saanut sijoittaa raja-alueille niin valtavia määriä ilmavoimia, siten ne eivät olisi jääneet ensimmäisen iskun hävittämiksi. Mutta Zukov sijoitti ilmavoimien yksiköitä rajoja lähellä oleville lentokentille valtavia määriä.

Ja jos kaikkeen oli syynä Stalinin pelko, niin olisi pitänyt varastot – elintarvikkeet, taisteluampumatarvikkeet, polttoaineet – viedä ei Dnjeprille, vaan vieläpä Volgan taakse, mutta Stalinin ja Zukovin käskystä ne kuljetettiin Volgan takaa Dnjeprille ja suoraan rajalle.

Puolustussodassa me emme tarvinneet myöskään laskuvarjojääkäriarmeijakuntia, mutta niitä mobilisoitiin vuonna 1941 Zukovin käskystä ja Stalinin luvalla. Stalinin pelkäämisen takiako? Ja Lothringin kartat vyöryivät rautateitse rajalle. Ja keskustelusanakirjat… Ja upeat saappaat… Ja paljon, paljon muuta.

9. Armeijakunta valmistautui hyökkäämään Romaniaan. Johtuiko sekin Stalinin kauhusta.

Mutta 14. Armeijakunta valmistautui ylittämään Tonavan sen alajuoksulla – ja ylittikin joen onnistuneesti sodan ensimmäisinä päivinä. Rajavartijat poistivat pelosta piikkilangat…”

… Sivu 305: Oliko Stalinilla aihetta pelätä?

”Saksan suuntaan alkoivat ryömimään ensimmäiset loppumattomat Venäjän vankikolonnat. Tästä se kulku ei laantunutkaan. Loppumattomasti tulivat pitkin maanteitä ja junissa, venäläisten vankien loputtomat virrat. Mutta siitä oli vähän hyötyä, jokaisen murskatun armeijan tilalle panivat venäläiset uuden armeijan. Tsaarin valtavat hallinta-alueet tuntuivat olevan ihmisten suhteen loppumattomat. Kuinka kauan Saksa voisi sellaisessa taistelussa jatkaa vastarintaa? Eikö joskus tule eteen sellainen päivä, jolloin Saksa, välittämättä juuri saavutetusta voitosta, jää ilman uusia joukkoja, samalla kun Venäjän armeijan korkein johto tuo rintamalle jatkuvasti uusia armeijoita? Mitä sitten tapahtuu? – Adolf Hitler ”Mein Kampf”

”Meitä valmennettiin niin varmasti ajatuksella Hitlerin ja hänen armeijansa ylivoimasta, että ajatuksen Stalinin peloista vastaanotamme ilman protestia.

Mutta miksi Stalinin olisi pitänyt pelätä Hitleriä?

Pitkäaikaiseen sotaan puuttuivat Saksalta resurssit. Sen tiesivät kaikki, myös Hitler ja hänen kenraalinsa. Heille jäi ainoastaan yksi mahdollisuus – Salamasota.

Mutta salamasota Neuvostoliittoa vastaan ei ollut mahdollista siitä syystä, että Neuvostoliiton leveys lännestä itään oli enemmän kuin kymmenen tuhatta kilometriä. Jos Hitler olisi valloittanut tuhat kilometriä kuukaudessa, joka oli teoriassa mahdotonta olisi sotaan kulunut kokonainen vuosi.

Salamasota Venäjää vastaan ei onnistunut myöskään siitä syystä, että Euroopasta tulevia armeijoita varten pidettiin  vuoden kahdestatoista kuukaudesta vain neljää 15.5 – 15.9 taistelukelpoisiksi meidän alueellamme. (Kun ei sada vettä). Jos niiden neljän kuukauden kuluessa onnistuisikin vallata koko valtio, niin ei ollut selvää, mitä sitten pitäisi tehdä, kun tulee syksy, ja sen jälkeen talvi? Venäjälle on helppo tulla, täältä poistua on vaikeampaa. Sisäänpääsy yksi rupla, ulospääsy – kaksi ruplaa. Suuri sotastrategi kenraalimajuri Clausewitz, Venäjän palveluksessa ollut preussilainen, Smolenskin ja Borodinon taisteluihin osallistunut, varoitti, että jos jonkun onnistuisikin valloittaa Venäjä, niin sen kontrolloiminen ei ainakaan onnistuisi. Kerran Bonabarte valloitti Moskovan salamasodalla… Mutta kuinka pitkäksi ajaksi?

Salamasota Venäjää vastaan oli mahdoton, sillä vuoden 1941 kesäkuussa kuului rauhanajan Puna-armeijaan  5,5 miljoonaa sotilasta ja komentajaa. Huomioimatta NKVD-joukkoja. Jos Hitler olisi tappanut tai vanginnut joka kuu miljoonan sotilasta (mutta se on mahdotonta), sittenkin olisi sota venynyt puolen vuoden pituiseksi, ja siinä tapauksessa olisi pitänyt sodan lopettaminen suunnitella joulukuuksi. Ja sitten olisi pitänyt huomioida lumi, pakkanen ja tuisku. Myös siinä tapauksessa olisi pitänyt ommella lampaannahkaturkkeja (Venäjän sotilastiedustelu GRU seurasi, ommellaanko niitä, kun ei ommeltu, niin raportoitiin, ettei Saksa hyökkää – jp).

Mutta se ei suinkaan ole kaikki. Vieläpä ylikriitillisen kesän 1941 olosuhteissa toimi Neuvostoliiton liikekannallepanojärjestelmä moitteettomasti, ja sodan ensimmäisen viikon aikana kutsuttiin palvelukseen lisää 5,3 miljoonaa sotilasta. (Sovetskaja Vojennaja Entsiklopedija, viides osa, sivu 343.) Siis yhteensä yli kymmenen, lähes 11 miljoonaa sotilasta. Jos Hitler olisi hävittänyt näitä miljoonan kuukaudessa (mutta se ei olisi ollut hänelle mahdollista), niin olisi sota venynyt vuoden pituiseksi. Mutta meidän liikekannallepano jatkui myös heinäkuussa, elokuussa, syyskuussa…. ”Meidän voimamme on ehtymätön” sanoi toveri Stalin. Eikö se ole totta? Eikö jopa Hitler ymmärtänyt tätä? Eikö hän jo kirjoittanut siitä ”Mein Kampfissa”?

Neuvostoliiton mobilisaatiovara oli 10% asukkaista. Laskeskelkaamme hieman. Se resurssi käytettiin sodan aikana täydellisesti. Väkeen otettiin hieman enemmänkin. Miten paljon aikaa olisi kulunut tällaisen armeijan hävittämiseen? Millainen ajattelukyvytön olento otti tehtäväkseen hävittää tällaisen armeijan? Ja vielä kolmessa kuukaudessa?

Saksa ei ollut valmis sotaan. Stalin tiesi sen.

Kun puheeksi tulee Hitlerin ”valmius” sodaksi, niin yrittää tappamatta jäänyt hitleriläinen saasta siitä vaieta. Mutta halutessamme voimme myös Hitlerin ”valmiudesta” löytää mustia pisteitä. Hitler saattoi itseään vastaan paljon ennen vuotta 1939 Amerikan ja koko lopun maailman. Näyttääkö se valmiudelta sodaksi? Vertailkaamme Hitlerin liittolaisia Saksan liittolaisiin ja vastaamme kysymykseen: kuka niistä oli parhaiten valmis sotaan?

Hitler oli koko maailman silmissä aggressori, anastaja, ryöstäjä ja murhamies. Mutta Neuvostoliittoa kuvasi stalinilainen propaganda syyttömänä uhrina. Ei ole suinkaan toissijainen kysymys: kuka sinä olet maailman silmissä – rikollinen vaiko sorrettujen puolustaja; mitä odottavat planeetan asukkaat – sinun häviötäsi, vaiko voittoasi. Stalinin puolella oli koko maailma, kaikkien valtioiden, kaikkien kansojen, kaikkien hallitusten sympatia. Neuvostoliitolle, Puna-armeijalle, Stalinille toivoivat menestystä niin proletariaatti kuin porvarit. Mutta mitä he toivoivat Hitlerille?

Oli myös poikkeus: Hitlerin menestystä toivoivat Neuvostoliiton kansat. Hitler otettiin vastaan musiikin, kukkien ja naurun kanssa Riiassa, Vilnassa, Tallinnassa, Kiovassa… Mutta Hitler ja hänen kenraalinsa käyttäytyivät siten, että sodan jälkeen otettiin Euroopassa kukkien kanssa vastaan Stalin ja NKVD (jotkut ottivat – kommunistit – jp).

Hitler joutui alusta saakka tilanteeseen, jossa ei ollut mitenkään mahdollista voittaa. Ranskasta se selvisi kevyesti, mutta miten sotia Iso-Britannian kanssa, kun ei ole ylivoimaa ilmassa, eikä merellä? Ja sitten Hitler heittäytyi Neuvostoliiton kimppuun. Meille puhutaan, että Hitler tarvitsi elintilaa idästä. Kummallista: Hitler murskasi Ranskan, mutta hänellä ei ollut riittävästi voimaa, että miehittää koko Ranska. Hänellä ei ollut alkuunkaan voimaa miehittää Ranskan alusmaita. Hollannissa olisi pitänyt sijaita kaksi divisioonaa, mutta Hitler pystyi antamaan sinne vain yhden. Mutta Hollanti on vain pikkiriikkinen valtio, suuria olivat vain sen alusmaat. Hitlerin edessä lepäsivät täysin ilman kontrollia Hollannin siirtomaat… ja Belgian Kongo… Mutta hän jätti ne miehittämättä. Sen sijaan Hitler tuppautui sotaan uusien alueiden valloittamiseksi idästä. Hänen edessään levisi Etelä-Ranska puolustuksetta parantolat, viinirypäleistutukset, viinikellarit, suurenmoiset tiet, houkuttelevat naiset, piru vieköön, mutta hän kiirehti valloittamaan Arkangelin hetesoita, Astrahanin kaisla-aukioita. Menettikö hän järkensä, vai miksi? Ja nyt syytetään Stalinia typeryydestä: miten hän ei ymmärtänyt, että Hitlerille tulee vuonna 1941 himo Konotopia, Kobeljakia ja Arzamassia kohtaan, Ahtõrka kaupan päälle. Vuonna 1941 Hitler ei pystynyt kontrolloimaan enää kaikkea, mitä hän oli jo ahminut, maa alkoi menemään tuliseksi hänen jalkojensa alla Jugoslaviassa, Hitler oli käsistään ja jaloistaan sidottu sotaan Ison-Britannian kanssa (jonka takana seisoi ”puolueeton” Amerikka), Hitlerin joukot oli ympäriinsä ripoteltu Pohjois-Norjasta Pohjois-Afrikkaan ja laivastonsa taisteli Grönlannin vesiltä Argentiinan rannikolle ja Hyväntoivon niemeen. Millaiselle analyytikolle voisi tulla mieleen, että hän ryntää Venäjän kimppuun – valloittamaan lisää maata?

Kaksi ja puoli tuhatta vuotta ennen meitä neuvoi suuri kiinalainen Sun Tzu seuraavien sukupolvien komentajille: Älä sodi kahdella rintamalla! Kukaan ei saa sotia kahdella rintamalla, varsinkaan Saksa. Oman maantieteellisen sijaintinsa  ja resurssien puutteen vuoksi on Saksa tuomittu häviämään kahden rintaman sodan. Toinen maailmansota vahvisti tämän jälleen. Kaikki loistavat saksalaiset varoittivat kahden rintaman sodasta, mutta Bismarckin mielestä olisi Saksan pitänyt luopua sodasta myös yhdellä rintamalla, jos vastassa on Venäjä.

Oliko Hitler valmis kahden rintaman sotaan?

Miksi olisi Stalinin tarvinnut pelätä sellaista vaihtoehtoa? Miksi kukaan ei tee Hitleristä naurunalaista?  Miksi kukaan ei naura nerokkaiden Hitlerin ministereiden, diplomaattien ja kenraalien suuntaan?

Avaamme kaikille saatavan dokumentin – Saksan maavoimien pääesikunnan päällikön kenraalieversti F. Halderin päiväkirjan ja meidän ihmetyksellä ei ole rajoja. Tulee käsitys, että Saksan koko valmistautuminen sotaan seisoi kolmella tukipylväällä: ehkä, voisi ja jotenkin. Tässä on joitakin poimintoja päiväkirjamerkinnöistä valtavasta määrästä:

- 9.8.1940: ”paperivirta lisääntyy niin nopeasti, että se uhkaa haudata meidät alleen.”

- 29.9: ”Autoja ei riitä edes Korkeimman johdon reservin kaikkein tärkeimpiin ajoihin.”

- 7.10:  ”Ilmasota kahdella rintamalla on ajattelematonta.”

- 21.10: ”Kuljetusten organisoinnissa on kaaos.”

- 18.11: ”Rautateillä on ruuhka. 574 kuljetusta seisoo idässä ja Berliinissä.”

- 26.11: ”Panssarintorjuntatykeissä on hevosvaljaat. Meillä ei ole niihin eläimiä…. Emme pysty varustamaan Bulgariassa olevia joukkojamme vuoristovarustuksella… emme pysty kontrolloimaan Ranskan suurkaupunkeja… Ei ole yhtään lumiauraa… Imperiumin rautatiet eivät pysty suoriutumaan jatkossa tämänhetkisestä paineesta.”

- 27. 11: ”Kaksipuolisilla saarrostuksilla ei voida saavuttaa menestystä Venäjän mittaamattomissa avaruuksissa.”

Salamasodan koko teoria perustui panssarivaunujen syviin koukkauksiin. Saksan strategit ymmärtävät, ettei sellaiset pihdit tuota tulosta Venäjän loputtomissa avaruuksissa.

- 3.12: ”Polttoainetilanne on surkea. Autonrengastilanne on hyvin surkea.”

- 4.12: ”Tykkejä on liian vähän.”

- 13.12: ”Moskovan valloituksella ei ole oleellista merkitystä (Hitlerin mielipide)… ilmavoimat joutuvat taistelemaan kahdella rintamalla.”

Palaamme takaisin 7.10 kirjoitettuun: ”Ilmasota kahdella rintamalla on ajattelematonta.” He ymmärtävät tämän, mutta päättävät aloittaa sen kahdella rintamalla. Ei ainoastaan Halder, vaan myös Hitler ymmärtävät, ettei Moskovan valloitus tarkoita sodan loppumista. Mutta Hitlerin suunnitelma perustuu vain siihen, että valloittaa Moskova, sitten ehkä kaikki romahtaa itsestään. Mutta ellei romahda, mitä tehdä sitten?

- 14.12: ”Taistelujen valmisteleminen ontuu.”

- 23.12: ”Kumin hankkiminen on vaikeata.”

- 16.1.1941: ”Mannermaan ilmatorjuntadivisioonat. 40 divisioonaa. Tarvittava erikoishenkilöstö tarvitsee koulutusta. Se jatkuu syksyyn.”

Tässä se valmius onkin. Neuvostoliittoa vastaan suunniteltu sota toivottiin voitavan lopettaa syksyyn mennessä. Sen jälkeen, voiton jälkeen, täydennetään ilmatorjuntadivisioonat tähtääjillä, laskijoilla, tykinjohtajilla, jaoksen päälliköillä ja patterin komentajilla.

- 28.1: ”Kautsuvarastomme loppuvat helmikuun loppuun mennessä. 25 000 tonnia kautsua on ostettu ranskalaisten taholta, mutta japanilaiset eivät lupaa sitä kuljettaa…”

Japania pidetään heidän liittolaisekseen. Tuona aikana ei kautsua osattu korvata millään muulla. Saksan kautsuvarastot loppuvat neljä kuukautta ennen hyökkäystä Venäjälle. …

Samana päivänä, 28.1: ”Polttoaine: tilanne on vakava. Varmaksi voi pitää polttoainetta keskityksiin ja kahden kuukauden operaatioihin… Autorenkaiden tilanne on hyvin vakava…”

Herrat Hitlerin kenraalit suunnittelivat murskata Venäjän kolmessa kuukaudessa. Mutta bensiiniä oli vain kahdeksi kuukaudeksi.

Ja vielä samana päivänä, 28.1: ”Operaatio Barbarossa. Kampanjan tarkoitus ei ole selvä. Englantiin se ei vaikuta mitenkään. Taloudellinen asemamme ei parane siitä. Jos olemme sidotut sotaan Venäjällä muuttuu tilanne vieläkin raskaammaksi… Operaatio Barbarossa on uhkarohkea.”

Niinpä, heille ei ole selvää, miksi he hyökkäisivät Venäjälle. Stalinilla oli rautainen logiikka, sillä kun häntä varoitettiin Saksan mahdollisesta hyökkäyksestä, hän kysyi: ”Mutta miksi?”. Stalin ei pystynyt mitenkään ymmärtämään, miksi saksalaiset tulisivat Venäjälle. Nyt sitten selviää, että siitä puuttui tosiaankin logiikka. Hitlerin pääesikunnan päällikölle, joka suunnitteli sotaa, ei ole myöskään selvä, miksi hyökkäisi Venäjälle.

Looginen ajattelu mahdollistaa aavistaa vihollisen valintoja. Mutta nerokaan ei pysty arvaamaan idiootin tekoja, joista puuttuu logiikka, jonka teot eivät perustu mihinkään.

- 1.2: ”Italian joukoista ei muodostu hyvää käsitystä: ei ole tahtoa, eikä mahdollisuutta vastarintaan.”

- 8.2: ”Talonpoikien vetohevoset: annettava Puolasta 15 000 valjaineen ja ajomiehineen.”

- 18.2: ”Polttoainetilanne on epäselvä ja vaikea”.

- 13.3: ”Bensiiniä autoille ja dieselöljyä on hyvin vähän. Ilman tuontia Venäjältä voisimme olemassa olevilla varastoilla jatkaa vastarintaa kahdesta kahteen ja puoleen kuukauteen suurhyökkäyksen tapahtuessa.”

- 17.3: ”Romaniaan ei voi luottaa. Unkarista ei saa olla varma. Sillä puuttuu kaikenlainen motivaatio toimenpiteisiin Venäjää vastaan.” (Hitlerin mielipiteitä).

- 3.4: ”Valtion rautatiehallitus tiedotti rautateillä olevasta katastrofaalisesta tilanteesta.”

- 5.4: ”Ei ole mahdollista ratkaista ongelmaa konekivääripataljoonista.”

- 7.4: ” Täytyy myöntää, että Venäjän joukkojen ryhmitys täysin mahdollistaa nopean hyökkäyksen, joka olisi meidän kannaltamme äärimmäisen epämiellyttävää.”

- 11.4: Hitlerillä oli hysteriakohtaus

- 23.4: ”Rommel ei absoluuttisesti vastaa hänelle, kuin komentajalle, annettuihin velvollisuuksiin.”

- 26.4: ”Vara-autoja on vähän. Huoltopäällikön käytössä ei ole mitään.”

- 5.5: ”Joukot kestävät heikosti yökylmää. Ampumatarviketilanne on kireä.”

Puhe on Saksan joukoista Bulgariassa. He paleltuvat toukokuussa, Bulgarian kylpylöissä… Ja nyt heille tuli himo mennä Venäjälle.

- 7.5: ”Varaosat. vaatimuksista saadaan tyydytettyä vain 10-15%… Rommel hajottaa joukkojaan kaikkein mielettömimmällä tavalla.”

- 11.5: ” Tilanne Pohjois-Afrikassa on iloton. Välittämättä käskystä, Rommel joutui tilanteeseen, jossa me emme pärjää materiaalisesta puolesta. Pohjois-Afrikan joukkojen johtaminen on selvästi ylivoimaista Rommelille.”

- 17.5: ”OKW vaati juuri toista divisioonaa Hollantiin. Meillä ei yksinkertaisesti ole sitä.”

Millä te sitten, herrasväki, meinaatte miehittää Venäjän?

- 20.5: ”Operaatioon Barbarossa osallistuvia moottoroituja joukkoja ei voida saattaa täysivahvuisiksi määrä-ajassa… Polttoainetilanne: kesäkuussa – tarpeeksi. Heinäkuussa tulee puuttumaan 10%.”

- 21.5: ”Hyvin suuri puute asepuvuista.”

- 22.5: ”17. panssaridivisioonalla on 240 eri merkkiä olevia ajoneuvoja.”

- 29.5: ”Polttoainepula! Upseerireservi on rajallinen.”

- 31.5: ”Tiedustelulennostoissa on hyvin kireä tilanne autokuljetuksissa.”

- 13.6: ”Syksyllä polttoainevarastot loppuvat.”

Ja tätä me joudumme sanomaan sotavalmiudeksi?

Mutta todellinen valmius sotaan ilmenee 22.6.1941 (Saksan hyökkäyspäivä itään – jp) jälkeen. Halder jatkaa.

- 4.7.1941: ”Hodtin panssariryhmän esikunta raportoi, että rivissä on enää 50% ajoneuvojen määrävahvuudesta.”

- 9.7: ”Panssarivaunutappiomme eivät ole suuria, mutta ihmistappiot ovat.”

- 12.7: ”Neukkulan tykistön kranaattien teho on suuri, moraalinen vaikutus on suuri. Paljon uusia tähän saakka tuntemattomia tykistöjärjestelmiä.”

- 13.7: ”Panssarivaunutappiot keskimäärin 50%.”

- 17.7: ”Joukot ovat loppuun väsyneitä.”

- 20.7: ”Johtavien instanssiemme mieliala on laskenut. Eniten se näkyy ylipäällikön masentuneessa mielialassa.”

- 23.7: ”Yksittäisissä joukko-osastoissa on upseeritappiot jopa 50%.”

- 1.8: ”Ylijohdon reservissä on 0 divisioonaa.”

- 7.8: ”Olemassa olevalla polttoaineella on mahdotonta suorittaa suurempia operaatioita.”

Suunniteltiin Neuvostoliiton murskaamista kolmessa kuukaudessa, tietäen, että polttoainetta on varattu vain kahdeksi kuukaudeksi. Mutta se loppui puolessatoista kuukaudessa.”

-------------

Puhastus sivu 313:

”Siteerasin edellä mitättömän osuuden kenraalin päiväkirjasta. Koko päiväkirja – se on hätähuuto Saksan totaalisesta valmistautumattomuudesta sotaan. Selailemme sivuja muistelmista, joita jättivät meille Z. Westpahl, G. Blumentritt, K. Zeitzler, K. K. Tippelskirch, W. Picht, E. Mitteldorf, F. Mellenthin, L. Rendulich, H. Holdt ja toiset. Kaikissa kirjoissa on parku taivaaseen saakka: Saksa ei ollut ollenkaan valmis sotaan. H. Guderian sanoi suoraan jopa seuraavan mielipiteensä: ”Meidän johtomme mielipuolinen itsepäisyys ylitti jopa Kaarle XII ja Napoleon I:n.” (”Itogi Vtoroi mirovoi voinõ” M.: 1956, 7. sivu 123) H. Teske: … Suurella Saksan imperiumilla oli vuonna 1939 pienempi veturi ja vaunuvaranto kuin keisarillisella Saksalla vuonna 1914.” (Samassa, sivu 402).

Saksan kenraalit suunnittelivat käyttävänsä Neuvostoliiton murskaamiseksi 320 junallista taisteluampumatarvikkeita. F. Halder todistaa, että Saksan joukot kuluttivat taisteluissa Venäjän alueella kahdessa viikossa enemmän taisteluampumatarvikkeita kuin oli suunnitelmien mukaisesti koko sodassa. Halderin päiväkirjasta 16.8.1941: ”Taisteluampumatarvikkeiden kulutus: 1.8 mennessä on rintamalle tuotu sellainen määrä ampumatarvikkeita, kuin oli suunniteltu operaatio Barbarossaan kaiken kaikkiaan.”

Mutta tässä on samasta päiväkirjasta 24.11-41: ”Tarvitsemme Välirauhan.”

Venäjän talvi on vasta edessä… Hitlerin mielestä Stalinilta puuttuivat reservit. Tästä oli päiväkirjassa 2.12.1941. Saksan tiedustelu erehtyi, kuten aina. Stalinilla oli reservit, ja 5.12.1941 hän heitti verekset divisioonat, armeijakunnat ja armeijat suurisuuntaiseen vastahyökkäykseen. Mutta jo ennen sitä ennätti Halder vakuuttua välirauhan tarpeesta.

Ja tässä on päiväkirjasta 12.12-41: ”Panssarivaunutuotantoon liittyen: tilanne on parhaillaan sellainen, ettemme pysty enää jatkamaan sotaa.”

Ja minä en ymmärrä: miksi marksistit ja hitleristit eivät siteeraa kaikkea sitä? Mutta nyt julkaisi joku G. Gorodetski Venäjän Puolustusministeriön aktiivisella osallisuudella, Venäjän Ulkomaantiedustelun julkisella ja demonstratiivisella avulla kirjan, jossa ei ole sanottu yhtään huonoa sanaa Saksan ”valmiudesta” sotaan, mutta meidän ”idioottien” suhteen ei ole sanottavana yhtään hyvää sanaa: venäläiset ovat pelkureita ja tomppeleita. Saksan kenraalit aikoivat valloittaa Neuvostoliiton, eikö Gorodetski olisi voinut nauraa makeasti Hitlerille! Mutta ei, hän ei naura. Venäjän pystyivät valloittamaan aasialaiset, mutta eurooppalaisille se ei ollut mahdollista. Venäjä on helppo alistaa petoksella, mutta voimalla sitä ei ota. Ihan sama miten pitkän sodan kuluessa. Valloittaa Venäjä kolmessa kuukaudessa? Eikö se ole hulluutta? Ja miksi te, toveri Gorodetski ette arvioi pölkkypäiden osuutta Saksan nerojen joukossa? Miten on selitettävissä teidän rakkautenne Hitleriä ja hänen piestyjä strategejaan kohtaan?

----------------

Sivu 314:

”En väitä vastaan, salamasota toteutui Puolassa ja Ranskassa. Mutta millaisin välinein Hitler suunnitteli käyvänsä salamasotaa Neuvostoliittoa vastaan?

Salamasota – se on panssarisotaa. Hitlerillä oli 3410 vanhentunutta panssarivaunua, mutta meidän alueemme on 22,4 miljoonaa neliökilometriä.  Yksi Saksan panssari meidän 6568 neliökilometriä varten. Vähänlaisesti. Kahdestakymmenestä kahdesta miljoonasta neliökilometristä 17 miljoonaa ei lainkaan sovi panssarivaunujen toiminta-alueeksi ja lopuilla pinnoilla Saksan tankkien toiminta on mahdollista vain kesällä, sillä muuten ne jäävät kiinni pohjattomaan liejuun tai lumeen. Bensiiniäkin Hitlerillä oli vain puoleksitoista kuukaudeksi. En tiedä millaiset idiootit näkivät unessa salamasotaa näissä olosuhteissa? Miksi Stalinin olisi pitänyt pelätä salamasotaa tässä muodossa ja sellaisilta strategeilta, joiden nerous avautui tällä tavalla. Huomioikaamme, että he luottivat voittavansa kolmessa kuukaudessa. Ja missä kolmessa kuukaudessa? Hitler aloitti 22. kesäkuuta, kolme kuukautta tulee täyteen 21. syyskuuta. Silloin on liejua kaulaan saakka. Mutta syyskuu voi olla sateinen jo alkaen ensimmäisestä päivästä. Huomioitiinko tällainen mahdollisuus hitleriläisten suunnitelmissa? Lumi voi tulla maahan lokakuussa (uuden kalenterin mukaan). Oliko se huomioitu? Lisäksi, panssarivaunut yksistään ei ole mikään voima. Toisista eteen kiirehtinyt tankki on haavoittuva. Jalkaväen tulee tukea panssarivaunuja ja panssarivaunut tarvitsevat huoltoa. Tilanne oli seuraavanlainen: ”Vielä vuonna 1941 koostui Saksan armeija pääsääntöisesti puhtaista jalkaväkidivisioonista, jotka liikkuivat yhdestä kohdasta toiseen jalkaisin, kuormastoissa käytettiin hevosia.” Se sitaatti kuuluu saksalaiselle kenraalille Günther Blumentrittiille. (”Rokovõje resenija”, sivu 74). Tässä on myös statistiikkaa: 22.6-41 Hitlerillä oli Itärintamalla 750 000 hevosta. (Goralski R. ”World War II Almanac”, sivu 164).  Kuvitelkaamme, että jokaisen Saksan panssarivaunun perässä venyi kuormasto, jossa oli 220 hevosta. Vetämässä vankkureita. Halusivatko he pitää salamasotaa vankkureilla? Meinasivatko he pöristää vankkureilla Vladivostokiin? Kolmessa kuukaudessa? Muuten puhukaamme myös hevosista. Olemmeko nähneet yhdessäkään amerikkalaisessa filmissä saksalaista kuormavankkurilla? Filmeissä saksalaiset on panssareilla. Mutta historiallinen totuus on, että heillä oli 100 kertaa vähemmän panssareita kuin vankkureita. Sadasta yhdeksästäkymmenestä divisioonasta, jotka Hitler paiskasi Neuvostoliittoa vastaan oli vain 17 panssaridivisioonaa. Ja sinne oli keskitetty kaikki, mitä oli yleensä otettavissa. Kuvitelkaamme miten on mahdollista varmistaa divisioonan varaosahuolto, kun sinne on keskitetty 240 eri merkkiä olevia autoja: henkilöautoja, kuorma-autoja, busseja, sotilas- ja siviiliautoja Belgiasta, Ranskasta, Kreikasta, Jugoslaviasta, jne. Kuka niitä pystyisi korjaamaan – paljaan taivaan alla, satojen kilometrien etäisyydellä korjaamoista? Yhdessäkään  kolmestatoista moottoroidusta divisioonasta ei ollut panssarivaunuja, eikä ainoassa ratsuväkidivisioonassa. Kaikki loput divisioonat olivat jalkaväkidivisioonia. Vankkureilla.

Kun Stalinille raportoitiin, että sellainen väki aikoo hyökätä, niin Stalin ei yksinkertaisesti uskonut sitä. Ja Stalin oli oikeassa. Päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon ei ole mahdollista loogisesti perustella. Pitkä-aikaiseksi sodaksi puuttuivat Hitleriltä resurssit, siksi hän päätti pitää salamasodan, mutta siihenkään hänen välineet eivät riittäneet. Hän aloitti salamasodan autonrenkaiden katastrofaalisessa puutteessa, polttoainepulassa ja taisteluampumatarvikkeiden säännöstelyssä. V. Molotov sanoi ennen hyökkäystä: ”Täytyy olla idiootti, että meitä rynnätä.” Vjatseslav ei yksinkertaisesti pystynyt olettamaan, että he tosiaan ovat idiootteja. Mistä hyvänsä kantista katsottuna hyökkäys Neuvostoliittoon oli Hitlerille sanan suoranaisessa merkityksessä askel itsemurhaan. Miten matalalle on moraalisessa mielessä vajonneet ne hitleriläiset epäsikiöt, jotka sellaisen lopputuloksen jälkeen jatkavat huutoaan: mutta Hitler oli kuitenkin viisaampi! Hän olisi kuitenkin voinut voittaa! Kolmessa kuukaudessa!

Päätös hyökätä Neuvostoliittoon oli typerä. Hitler itsekin myönsi, että syy ei ole talven, vaan Saksan armeijan valmistautumattomuus talveen. ”Hitlerin pöytäpuheet” 29.5.1942: ”Meidän sotilaittemme, heidän varustuksen ja moottoroinnin taso ei vastaa mitenkään tuon talven vaatimuksille… Maavoimien pääesikunta ei huolehtinut oikea-aikaisesti talvipolttoaineesta, eikä talvivaatetuksesta.” Ne ovat Hitlerin sanat. Miksi te herrat Gorodetskit ja Steinbergit ette siteeraa niitä sanoja? Jopa Hitlerille pisti silmään, että Wehrmachtin taso ei vastannut niille ylivoimaisille tehtäville, mitä niille annettiin. Kenraali G. Blumentritt väitti sodan jälkeen: ”Päättäessään hyökätä Venäjää, Saksa hävisi sodan.” Kenraalisotamarsalkka von Rundstedt tiedotti toukokuussa 1941: ”Sota Venäjän kanssa on mieletön, sille ei voi olla onnellista loppua.” (”Rokovõje resenija”, sivu 76). Mutta parhaiten ilmaisi Hitler itse, jo paljon ennen valtaantuloaan: ”Jopa ainoastaan liiton solmimisen tosiasia Saksan ja Venäjän välillä tarkoittaisi tulevan sodan välttämättömyyttä, sen tulos olisi etukäteen varmaksi määrätty. Sellainen sota voisi tarkoittaa vain Saksan loppua.” (”Mein Kampf”, 2. osa, XIV kappale). Niin kuin olisi tiennyt etukäteen! Itse kirjoitti sen, itse solmi Stalinin kanssa sopimuksen, taaten siten Saksan häviön ja itsensä itsemurha!

Mietimme vielä sitä: kun allekirjoittaa sopimuksen Stalinin kanssa, niin voi unohtaa sotasuunnitelmat, sillä jo allekirjoittamisen fakta takaa Saksalle katastrofin ja häviön. Todellinen profeetallisuus!

Ja nykyiset hitleriläiset, unohtaneena oman führerinsä varoitukset, jatkavat parkumistaan, että Hitlerillä oli kaikki oikein, voittaa olisi voinut myös ilman joukkojen riittävää moottorointia, vankkureilla… He karjuvat, että kaikkeen syyllinen oli talvi…

Sotimiseen tarvitaan aseita. Sota on sellaista… 3410 Saksan tankkia. Kaikki keveitä. Kaikki vanhentuneita. Ei ensimmäistäkään raskasta panssarivaunua. On nimitykseltään keskiraskaita vaunuja, mutta ne ovat keveitä vaunuja, joihin on ripustettu lisäpanssarointia. Puolustuskyky ei suinkaan kasva siten, vaan heikentyi liikkumiskyky: nopeus, ketteryys, telojen kantokyky – juuri ne ominaisuudet, joita tarvitaan hyökkäyssodassa mittaamattomilla avaruuksilla. Hitlerillä ei ollut yhtään amfibiopanssarivaunua, eikä yhtään vaunua, jonka panssarointi kestäisi venäläisen panssarivaunutykin ammuksen, yhdessäkään ei ollut tehokasta tykkiä…

Mutta Stalinilla oli 23 106 panssarivaunua (ottamatta huomioon NKVD:n vaunuja). Joukossa maailman parhaat vaunut. Tehokkaat pitkäputkiset tykit, leveät telaketjut, paksu panssarointi… Lisäksi Stalinilla oli kyky valmistaa tällaisia panssareita rajoittamattomia määriä. Uivia vaunuja Stalinilla oli enemmän, kuin Saksalla kaikkia vaunuja yhteensä.

Stalinilla oli kaukopommitusilmavoimat, mutta Hitleriltä se puuttui.

Vuosina 1940-1941 Saksaa pommitti Englannin strategiset ilmavoimat. Myös Stalin oli valmis yhtymään tähän omilla kaukotoimintavoimillaan. Samaan aikaan Hitler oli luottanut pommittaa britit sodasta, mutta siitä ei tullut mitään, koska hänellä ei yksinkertaisesti ollut strategisia ilmavoimia. Sen jälkeen olisi Saksa voinut valloittaa Neuvostoliiton Euroopan puoleisen osan linjalla Arkangeli-Astrahan, loput, joka jäisi tämän linjan itäpuolelle olisi voinut lamauttaa strategisilla pommittajilla. Ongelmana oli vain se, ettei hänellä ollut näitä pommikoneita.

Hänellä ei ollut ensimäistäkään strategista pommikonetta.

Mutta eiväthän aseet ole yksistään määrääviä. Tarvitaan sotilaita, upseereita ja kenraaleja.

Saksalaista sotilasta arvostan hyvin korkealle. Saksalaista upseeria samoin. Mutta kenraalien suhteen Saksalla ei ollut onnea. Saksan kenraalit valitsivat itse itselleen vihollisen – Neuvostoliiton, valitsivat itse paikan, ajan ja toimintatavan. (Tässä esitän vastalauseen Suvoroville, tuskinpa vihollinen oli kenraaleiden valittavissa, paitsi Suvorovin markkinoiman kieltäytymisen kautta – jp). Sota alkoi heidän käsikirjoituksensa mukaan. Ja loppui heille huonosti. Ketä sitten siitä syyttää?

Stalinilla oli vuonna 1941 täydellinen käsitys siitä, että Saksa korkein johto ei ollut valmis sotaan, että Saksan kenraalit eivät pysty johtamaan sodassa joukkojaan. Salamasota Puolassa, Ranskan nopea murskaaminen, lähes koko Euroopan valtaaminen saattoivat pettää heikkohermoisia lehtimiehiä. Mutta todellisen strategin silmillä katsottuna tilanne näytti täysin toisenlaiselta. Saksan kenraalit vain huutelivat salamasodasta, mutta mitään salamasotaa he eivät onnistuneet pitämään. Salamannopeita olivat vain jotkut operaatiot, mutta koko sota otti alkaen vuoden 1939 syksyn pitkittyvän, siten Saksan kannalta kuolettavan luonteen.

Saksan ”valmiina olo” sotaan tarvitsee erikoistutkimuksia. Mutta sodan lopputulos antaa kysymykselle sotavalmiudesta yksiselitteisen vastauksen.

Stalinin arvion mukaan merkitsisi Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon itsemurhaa. Ja se arvio osoittautui oikeaksi. Sen varmisti sodan lopputulos. Ja Hitlerille itselleen hyökkäys Neuvostoliittoon tarkoittikin itsemurhaa, sanan suoranaisessa merkityksessä.

Stalin ei yksinkertaisesti uskonut, että Kolmas Reich päättää itsensä tappaa niin eksoottisella tavalla.

Kyse ei ole siitä, pelkäsikö Stalin Hitleriä vaiko ei. Stalinilla ei ollut syytä pelätä. Stalin piti Hitleriä ja hänen kenraaleitaan normaaleina ihmisinä, mutta älykkäät ihmiset eivät alennu sellaiseen seikkailuun. Varsinkaan sellaisessa tilanteessa. Kun selän takana on odottamassa Englanti. Potentiaalisesti myös USA. Älykkäät ihmiset eivät olisi aloittaneet kahden rintaman sotaa. Älykkäät ihmiset eivät olisi keksineet vankkureilla pidettävää salamasotaa. Älykkäät ihmiset eivät olisi suunnitelleet Uralin ja Siperian teollisuuskeskusten murskaamista kaukopommittajien avulla, kun niitä kaukopommittajia ei reaalisesti ollut olemassa.

Tässä täytyy esittää uusi kysymys. Kysymys, johon kukaan ei ole vastannut. Johon kukaan ei ole yrittänytkään vastata. Sillä sitä kysymystä ei ole esitetty. MIKSI HITLER HYÖKKÄSI NEUVOSTOLIITTOON?

Mistä hänellä oli puutetta? Elintilastako, vaiko järjestä?

--------------------

Puhastus sivu 320:

”Stalinin paniikista”

”Stalin jätti meille unohtumattoman vaikutelman. Hänen vaikutuksensa ihmisiin oli vastustamaton. Kun hän astui Jaltan konferenssisaliin, nousimme kaikki ylös, juuri kuin käskystä ja, kummallista kyllä seisoimme asennossa.

Hänelle oli ominaista pohjaton älykkyys ja täysin paniikkivapaa logiikka. Stalin oli ylittämätön mestari selviytymään raskaista, jopa mahdottomista tilanteista.

Kaikkein traagisimpinakaan aikoina, sekä juhlapäivinä, Stalin jäi rauhalliseksi, antautumatta milloinkaan illuusioiden valtaan. Hän oli erityisen monimutkainen persoona. Stalin oli maailman suurin diktaattori, hänelle ei ollut vertaista.

W. Churchill

Nikita Hrutshov tarinoi legendan siitä, että Stalin, kuullessaan vuonna 1941 Saksan hyökkäyksestä, pelästyi suuresti, ajoi omaan Moskovan lähistöllä olevaan linnoitus-huvilaansa, erkautui täysin johtamisesta, ei kutsunut ketään luokseen eikä tavannut ketään, ei ollut kiinnostunut siitä mitä tapahtuu, eikä vastannut puheluihin. Stalin olisi vaipunut syvään apatiaan. Oli luopunut kaikista valtiollisista ja puoluetehtävistään. Äärimmäisessä masennustilassa Stalin viipyi yli viikon ja vasta 1. heinäkuuta pakottivat Politbyroon jäsenet hänet ottamaan uudelleen valtion ohjakset käsiinsä…

Sen legendan sieppasivat ilmasta monet historioitsijat ja kertasivat sitä tuhansissa kirjoissa, artikkeleissa, miljoonissa puheissa… Se legenda onkin pääasialliseksi todistusmateriaaliksi Stalinin ”valmistautumattomuudesta” sotaan; nähkää, hänen piti jo ennen kaikkea tietää, ettei armeija ollut valmis sotaan, että armeijalta puuttuivat johtajat, hän pelkäsi sotaa, halusi sitä lykätä eteenpäin, mutta nyt kuullessaan siitä hyökkäyksestä, on lopullisesti pelästynyt ja meni piiloon…

Se legenda herää uudelleen eloon joka vuosikymmenen jälkeen. Äskettäin ilmestyi Englannissa kirja, jossa esitetään rinnakkain Hitlerin ja Stalinin elämänkerrat. Siinä on myös ymmärrettävästi: Stalin oli kauhuissaan, mutta kun Hitler hyökkäsi, niin muuttui se kauhu pakokauhuksi. Kansa unohtaa hämmästyttävän nopeasti eiliset sensaatiot. Siitä syystä on sellainen kirja ajanviettäjille juuri kuin uutinen. Lontoon busseissa, metrossa… kerrataan: tiedättekö, kun Hitler hyökkäsi…

Kirjasta tuli viipymättä maailmanlaajuinen bestselleri. Menee vähän aikaa ja kirja unohdetaan, mutta kohta ilmestyy uusi keksijä, joka kertaa legendaa…

Vastaan väittäminen on mieletöntä. Kulutan kustantamoiden ovia. Tarjoan omia kirjojani sodasta, mutta vastaukseksi kuulen:  venäläiset eivät olleet ollenkaan valmiita sotimaan, armeijan komentajat oli erotettu, Stalin tiesi sen parhaiten, eikä ole ihme, että kun hän sai tietää hyökkäyksestä, hän säikähti kuollakseen ja piiloutui…

Mutta muuten…

Pelästyneenä kukaan ei käyttäydy noin.

Teoriassa saattoi Stalin pelätä Saksan rynnäkköä ennen kuin se alkoi. Mutta kun se jo oli käynnissä, piti Stalinin rauhoittua.

Meidät on luotu sellaisiksi: pelkäämme sitä mikä saattaa tapahtua. Mutta se, joka on jo tapahtunut, tai on parhaillaan tapahtumassa ei ole enää niin kauheaa, tai ollenkaan kauheaa. Muistelemme kuinka ihmiset käyttäytyvät kauhufilmejä katsoessaan. Sali vaikenee odotus jännityksestä kun valkokankaalla porrasaskelmat narisevat epäilyttävästi ja ovet paukkuvat, uhka vetelehtii sinne tänne, mutta me emme tiedä mikä se on, se on kauheaa. Sitten ilmestyy valkokankaalle rikollinen (tms.) ja sali herää, kauhulla ei ole enää erityistä terävyyttä, sillä katsojat tietävät nyt, mikä se on.

Kuuluisa sukellusvenekapteenien, II-luokan kapteeni Pjotr Gristsenko, jolla oli Neuvostoliiton sukellusvenekapteenien joukossa suurin taistelukokemus, kirjoittaa asiasta seuraavasti: ”Uhka, joka meitä väijyy, on pelottava vain siihen hetkeen saakka kun se on tuntematon. Niin pian kuin se selkiää, mobilisoitte voimavaranne taisteluun sen kanssa. Siitä eteenpäin ei ole enää sijaa tunteille.” (”Shvatka pod vodoi”, M.: Molodaja gvardija, 1983, sivu 123). …

Muistelkaamme omaa lapsuuden kirjaamme. Robinson Crusoe käveleskelee omalla saarellaan ja yhtäkkiä huomaa paljaan ihmisjalan jäljen. Robinson ei ole itse kävellyt paljain jaloin, ja jälki on selvästi hänen jäljestään suurempi. Valtavassa paniikissa ja kauhussa Robinson piiloutuu omaan kuoppaansa. (Seuraavilla kahdella sivulla kuvaillaan hänen kauhuaan). Saarella väijyy uhka, mutta Robinson ei tiedä mikä uhka se on. Myöhemmin hän saa tietää, että kyseessä on ihmissyöjät, muutama kymmentä, jotka leikkaavat vankinsa palasiksi ja paistavat nuotiossa sekä syövät. Yhdellä sanalla ei mitään pelottavaa. …

Tässä on kuvaus pidätyksestä Aleksandr Soltsenitsinin kirjasta ”Ensimmäinen piiri”: Pidätys itse tuntui karkealta (todellisuudessa se oli väkivaltainen kidnappaus – jp), mutta ei suinkaan niin pelottava, kuin kuvittelit, sitä odottaessa. Nyt tuli rauhoittuminen – enää ei tarvinnut pelätä… Se on ihmeellistä, mutta nyt kun pidätys löi kuin salama hänen elämäänsä, ei tuntenut Innokent enää kauhua. Päinvastoin, hänen jähmettynyt ajatuskyky alkoi taas töihin ja hän punnitsi tehtyjä virheitä.” (Innokent yritti varoittaa hyväsydämisyyttään erästä henkilöä puhelimitse – ja löydettiin. Suosittelen kirjaa kaikille – jp).

Ihmiset jotka odottivat pidätystä, ottivat sen vastaan helpotuksen tunteella. … Ennen sitä oli paljon unettomia öitä – nyt ensimmäinen yö tyrmässä tuntui helpottavalta (Innokentin ei annettu nukkua Lefortovossa – jp).

Tutkimme hetken tekstejä, joita pidetään klassikoiksi ja vakuutumme siitä, että Shakespeare, Pushkin, Byron, Gogol, Dickens, Dostojevski, Goethe, Tolstoi, Schiller, Remarque, Sienkiewicz, Zola, Zweig – kaikki he kertovat samaa: kun kaikkein kauhein on jo tapahtunut ihminen rauhoittuu. … Testimielessä kyselin ihmisiltä syöpäklinikan luona. Joka päivä ihmiset odottavat vastaanotolla tuloksia: ehkä on syöpä, ehkä ei. Ihmiset istuvat odotushuoneessa pelko sydämessä – kauhu näkyy myös heidän silmistään. Sitten kutsutaan lääkärin luo ja kerrotaan: kyllä, se on syöpä. Tietämättömyys on loppunut. Ihmiselle on nyt yhtäkkiä kaikki selvää. Ja hän rauhoittuu.

Sen lisäksi olen kysellyt ihmisiltä, jotka on tuomittu kuolemaan. Sama tulos. Kaikille on kauheinta odottaa oikeuden päätöstä: viisitoista vuotta, vaiko kuolemantuomio? Mutta sitten: ylös, tuomarit saapuvat, Venäjän neuvostojen nimessä…teloitus ampumalla. Kysyin sitä sen kokeneilta: mikä oli tunne? Vastasivat: sinä kuulet sitä keventyneenä; raivoat hieman normaalisti, mutta pian rauhoitut. … Minä en ole itse istunut kuolemaantuomittujen sellissä, minut tuomittiin kuolemaan poissaolevana. Minut kutsuttiin Englannin ulkoministeriöön ja annettiin edelleen lämpimät terveiset Neuvostoliiton Korkeimman oikeuden Sotilaskomitealta. Jaan omia tunteitani: yöllä oikeuden päätöksen jälkeen nukuin makeasti ja näin onnellisia unia, tuli täydellinen keveyden tunne ja rauha, joka on nyt saattanut minua jo vuosia. Elämästäni katosivat sen hetken jälkeen paljot murheet ja pelot.

Sillä hetkellä, kun Hitler hyökkäsi, olisi pitänyt Stalinin pelon (jos se oli olemassa) kadota. Stalinin piti rauhoittua. Tämän väitteen kiinnittää koko maailman kirjallisuus, koko ihmiskunnan historia ja ihmisluonto.

Stalinin piti rauhoittua – sen vahvistaa jokainen psykologi. Mutta se on selvää ilman psykologiakin.

On erityinen rotu voimakkaita ihmisiä, joita kutsutaan tavallisesti synnynnäisiksi johtajiksi. Stalin oli tämän tyypin kirkkain edustaja. Tällaisia ihmisiä luonnehtii ankaruus ja vallanhimo tavallisessa tilanteessa, mutta kun tilanne kiristyy, niin nämä eivät näytä pelon tai paniikin tuntomerkkejä, vaan päinvastoin heidät valtaa ilo ja riemu. Juuri tämä erottaa heidät tavallisista kuolevaisista ja muuttaa heidät puoleensavetäviksi toisille ihmisille. Tällainen ihminen oli esimerkiksi lentokonesuunnittelija A. Tupolev. Häntä kuvataan tavallisesti näin: ”Meidän pappamme käyttäytyy aina kun joku asia ei ole jumalan mieleen, hyvin rauhallisesti – ei melua, ei hauku… Mutta kun kaikki on hyvin, niin kyllä tiuskii, metelöi, antaa tukkapöllyä…” (Gallai, M. ”Tretje izmerenije”, M.:1968, sivu 503).

Euroopan ”vapauttaminen” epäonnistui

Puhastus sivu 327:

”Kauhulla on lyhytaikainen halvaannuttava vaikutus, mutta kauhu muuttuu nopeasti intensiiviseksi toiminnaksi. Kauhistunut ihminen puhuu paljon ja nopeasti, hän vilkuilee ympärilleen, katsoo selkänsä taakse, koko hänen kehonsa liikkuu, kädet juuri kuin etsisivät tekemistä. Pelästynyt ihminen käpristää lakkiaan sormillaan, kääntelee nappejaan, puree kynsiään, katsoo kelloa, etsii koko ajan jotakin taskuistaan. Kaikki se näyttää jännittynyttä aivotyötä. Kauhu on yksi itsesuojeluvaiston ilmentymiä. Kauhu suurentaa jyrkästi voimaa, antaa ajatuksille selkeyden ja tarkkuuden. Kauhun kahleissa ihminen pystyy tekemään sellaista, johon hän muuten ei pysty. Kun Aleksander Kerenski pukeutui laupeudensisareksi ja pakeni sairasautolla Talvipalatsista, niin me tunnistamme sen kauhuksi. Jos Stalin olisi laittanut itselleen tekoparran ja paennut Tiibetiin tai Paraguayhyn, sanoisimme se on pelkoa. Mutta Stalinin käytöksestä puuttuivat pelon tuntomerkit.

Vuoden 1991 jälkeen raottuivat arkistojen ovet hieman, tutkijoilla oli mahdollisuus tutustua vihkoihin, joihin rekisteröitiin Stalinin työhuoneen vierailijoita vuodesta 1927, vuoteen 1953. Niistä selvisi, että Stalin työskenteli sodan ensimmäisinä päivinä, ja työskenteli niin, että sen vertaisesti ovat työskennelleet tällä planeetalla vain harvat. Merkintä 21.6.-41: ”Viimeiset poistuivat kello 23.00.” Mutta se ei suinkaan tarkoita, että Stalinin työpäivä olisi loppunut. Sen jälkeen kun viimeiset vierailijat poistuivat, saattoi hän edelleen työskennellä dokumenttien parissa, keskustella puhelimessa, hän työskenteli oman työhuoneensa lisäksi myös Kremlin asunnossaan ja huviloissa.

22.6.-41 (sodan ensimmäinen päivä –jp) Stalin aloitti vierailijoiden vastaanoton kello 5.45. Sitä kesti väliajoitta 11 tuntia. Vierailijat: Molotov, Beria, Timoshenko, Mehlis, Zukov, Malenkov, Mikojan, Kaganovitsh, Voroshilov, Võshinski, Kuznetsov, Dimitrov, Manuilski, Shaposhnikov, Vatutin, Kulik…

Stalinin seuraava viikko oli yksi ainoa työpäivä, taukoineen. Vierailijoiden vastaanotto alkoi välillä kello 3.20 (23.6), välillä kello 1 yöllä (25.6) ja loppui öisin, välillä kello 1.25 (24.6), joskus kello 2.40 (27.6), mutta myös kello 00.50 (28.6). Vierailijoiden vastaanotto kesti viisi, kuusi, mutta myös 12 tuntia. Välillä Stalinin työpäivä kesti 24 tuntia lyhyin tauoin. Mutta kertaa – tiedämme vain sen, että taukojen aikana hänen huoneessaan ei ollut vieraita. Se ei tarkoita, etteikö hän olisi sinä aikana työskennellyt.

Mutta sen viikon jälkeen on rekisteröintivihkossa kaksipäiväinen tauko 29. ja 30. kesäkuuta.

Hrutshov väitti, että Saksalaiset hyökkäsivät, Stalin pelästyi ja pakeni. Mutta nyt selviää, että sen jälkeen kun saksalaiset hyökkäsivät, Stalin työskenteli seitsemän päivää ihmisvoimien rajamailla ja ylittäen senkin. Mutta sitten yhtäkkiä…

Jos Stalin pelkäsikin Hitleriä, niin hyökkäyksen jälkeen se pelko ei olisi kasvanut. Kerrassaan selviää, että hän ei pelästynytkään sodan ensimmäisenä päivänä, vaan työskenteli…

Jos Stalin ei tuntenut pelkoa sodan ensimmäisenä päivänä, saattoiko hän sitten olla kauhuissaan sodan kahdeksantena päivänä?”

… sivu 330:

”Palatkaamme nyt takaisin tuohon kammottavaan kesäkuuhun 1941: helteinen kesä, jossakin kaukana soditaan, mutta Moskovan lähistöllä metsän hiljaisuudessa tunkeutuu sieraimiin mäntypihkan tuoksu, ikkunan takana surisevat mehiläiset. Mutta Stalin istuen omassa yksinkertaisesti sisustetussa tuvassaan, on unohtanut ajan kulun, nojaa otsansa käsiinsä. Häntä ei kiinnosta mitä rintamilla tapahtuu, mitä tapahtuu hänen valtiossaan ja muussa maailmassa. Hän ei halua paeta minnekään. On kuin hiljainen ahdistus ennen itsemurhaa. Koko elämänsä hän on pyhittänyt idealleen. Hän on ylevä kultin palvelija. Hän hävitti kaikki vihollisensa, että ottaa suuri valtio valtaansa ja viedä se korkeimpaan tavoitteeseen. Hän hävitti miljoonia ihmisiä, että pakottaa loput täyttämään käskyjään. Hän puhdisti armeijan kansanvihollisista ja alisti sen omalle hillittömälle tahdolleen. Hän antoi kaiken sotateollisuudelle, mitä oli valtion käytettävissä. Aikanaan hän tuki Hitleriä, auttaen tämän jaloilleen. Hän lietsoi Hitlerin sotaan ja odotti, että sota heikentäisi Euroopan. Hän kulutti tuhansia tonneja kultaa, hankkiessaan saksan, ranska, englannin, amerikan, italian ja sveitsin teknologioita. Hän pani teollisuuden sodanajan tuotantoon, hän kontrolloi henkilökohtaisesti panssarivaunujen ja lentokoneiden luomista tulevaa sotaa varten, hän tuotti niitä riittävästi ja keskitti rajan viereen. Rajan viereen kuljetettiin valtavia määriä taisteluampumatarvikkeita, polttoaineita ja kaikkea mitä tarvitaan voittoisaan sotaan vieraalla alueella: moottoriteitä varten huippunopeita panssarivaunuja, rynnäkkökoneita, liitokonelentäjiä, laskuvarjojääkäreitä… Ja sitten kun nämä valtavat valmistelut ovat lopuillaan…

Sitten Hitler teki sen tyhjäksi.

Kaikki, mitä Stalinilla oli luotuna, palveli ryöstämistä, ei ollut yhtään mitään puolustamiseksi. Stalinin etääntyminen – se ei johtunut pelosta. Yksinkertaisesti kaikki minkä nimissä hän eli, romahti.

Stalin oli raunioilla.

Stalin oli suuri laivanrakentaja, jonka kaikkein paras, kaikkein hienoin, kaikkein suurin, kaikkein nopein ja kaikkein uppoamattomin laiva maailmassa – ”Titanic” – upposi, vaikka se oli uppoamaton.

Stalin oli avaruusraketin rakentaja, hänen avaruusrakettinsa – maailman voimakkain – räjähti laukaisussa, hävittäen – ei ainoastaan avaruusaseman, joukon ihmisiä ja unelmat avaruusmatkasta, vaan myös suunnittelijan elämän tarkoituksen.

Stalin oli peluri, jolla oli ilmiömäinen onni, hän ei hävinnyt koskaan kenellekään yhtään ruplaa. Koko hänen elämänsä oli yksi suuri peli. Elämä – se oli voitto. Panokset nousivat vuorenkorkuisiksi. Jokainen kierros oli täyskäsi. Stalinia katsoi koko maailma, kuten katsotaan pelurille kasinossa, kun hänen eteensä kasvavat vuoret pelimerkeistä. Ihan sama minkä kortin hän veti pakasta – aina se oli valttiässä. Ihan sama millaisen korttikombinaation hän sai emännältä – se oli aina 21. Jopa nyt hän oli voittanut itselleen maailman suurimman ja rikkaimman valtion, voittanut sen asukkaiden vastaansanomattoman alaisuuden. Vuorossa oli viimeinen peli. Nyt panoksena oli koko maailma. Stalin oli valmis peliin. Hän jakoi korttipakan siten, että hänellä oli kaikki valtit kädessään.

Mutta yhtäkkiä näpäytetään häntä valttiässällä. Ässällä, joka siepattiin hänen pakastaan.

Enää ei voi voittaa mitenkään.

Kaikki on hukassa.

Stalin petti aina vihollisiaan ja antoi heille odottamatta tappavia iskuja. Ja nyt joku aavisti ensimmäistä kertaa elämässä, kaikkein tärkeimmässä hankkeessa, Stalinin aikeen. Ja iski ensimmäisenä.

Ja kaikki epäonnistui.

Kaikki romahti. Mitään ei ollut pelastettavissa.

Ensimmäisessä silmänräpäyksessä Stalin ei yksinkertaisesti voinut uskoa, että Hitler hyökkäsi. Stalin oli arvioinut kaikki mahdollisuudet, Hitlerin ei olisi pitänyt hyökätä.

Sen jälkeen, itseään säästämättä, työskenteli Stalin yli kaikkien inhimillisten voimien rajojen, täsmälleen kuten talonpoika, joka yritti sammuttaa taloaan, välittämättä edes elämästään. Stalin komensi koko ensimmäisen sotaviikon joukkojaan hyökkäykseen. Niille olisi pitänyt antaa käsky asettua puolustukseen. Mutta ei. Hyökätä, Hyökätä, Hyökätä! Neuvostoliiton lentokoneet paloivat lentokentillä, hyökkäys ilman lentokoneiden tukea on itsemurha. Mutta Stalin heitti joukkoja murhaaviin hyökkäyksiin.

Ja sitten hän sai 28.6 raportin: Länsirintama on motissa, 4. Panssariarmeija murskattu, 3., 10., ja 13 armeija motissa.

Vasta nyt lopuksi Stalin ymmärsi, että Euroopan vapauttaminen epäonnistui lopullisesti. Enää ei ollut mitään pelastettavissa. Sosialistinen valtio pystyy murskaamaan kenet hyvänsä, mutta se ei ollut kykenevä kilpailemaan tavallisten valtioiden kanssa rauhanomaisessa kilpailussa, ja siksi oli Neuvostoliitto määrätty romahtamaan alkaen 22.6.1941.  Ennemmin tai myöhemmin. Eloon NL olisi voinut jäädä vain siinä tapauksessa, kun se olisi hävittänyt kaiken ympäriltään ja muuttanut kaiken ympärillä olevan kaltaisekseen.

Päinvastaisessa tapauksessa odotti romahdus.

Neuvostoliitto sai olla olemassa vain yhdellä ehdolla: kun kansalla ei ole mahdollista vertailla omaa elämäänsä ympäröivien valtioiden elämään. Siinä olikin Stalinin pääidea – kapitalistinen ympäristö oli hävitettävä. Sen vuoksi Stalinin kirjoissa kaikki olikin niin yksinkertaista, loogista ja ymmärrettävää: sosialismin täydellinen voitto voi tapahtua yhdessä valtiossa, mutta lopullinen voitto vain maailman mittakaavassa. Siihen perustuu kaikki Stalinin puheet, kaikki esiintymiset, kaikki suunnitelmat.

Mutta tämän ymmärsi myös Hitler: ”Bolshevisoitu maailma pystyy jäämään pysymään vain, jos se valloittaa koko maailman.” (”Mein Kampf”, 2. osa, VIII kappale).

22.6.1941 Hitler antoi kommunismille itsemurhan kaltaisen, mutta tappavan iskun. Tapahtumat voivat sen jälkeen kulkea omaa menoaan, mutta Stalin ei ollut enää kykenevä anastamaan koko maailmaa. Se taas oli yhdenvertainen tuhoutumiselle.

Stalin ymmärsi, että kaikki on lopussa. Ja hän vetäytyi syrjään asiain hoitamisesta. Hän oli kuten talonpoika, joka ei yrittänyt pelastaa viimeistä liiteriään, kun tulen ruoaksi olivat jo joutuneet asuinrakennus, hevostalli ja aitta.

Kaksi päivää myöhemmin, 30.6.1941 , astuivat Stalinin tupaan Beria, Molotov, Malenkov… heitä oli paljon, ja he tulivat hiljaisuudessa, kuten pyövelit kuolemaantuomitun selliin. Stalinin katseessa välähti pelko. Omassa murheessaan unohti hän itsensä, häneltä lähti mielestä, että tulee pelastaa itsensä. He saivat hänet odottamattomasti. Hän ei ollut valmis kuolemaan.

Mutta he eivät tulleet sitä varten. Maailmanlaajuinen kommunismi kiinnosti heitä vähän. Vapauttaminen ei onnistunut, ja nyt sillä ei ole heille merkitystä. Nyt pitää pelastaa oma nahka ja pää, mutta sitä varten heidän täytyy pelastaa valtio. Stalinia he tarvitsevat nyt symboliksi, taistelulipuksi, jonka ympärille kokoontuvat murskaksi lyödyn rykmentin jäännökset. He puhuvat valtion pelastamisesta, mutta se ei erityisesti kiinnosta Stalinia. Sillä ilman Euroopan valloittamista, ilman Neuvostoliiton laajenemista romahtaa se ennemmin tai myöhemmin.

Liitto hajoaa joka tapauksessa.

22.6.1941 saakka kaikki kulki loogisesti ja yksinkertaisesti: Marx oli suuren opetuksen perustaja, Lenin muutti unelman todellisuudeksi. Yhdessä valtiossa. Mutta Stalinin piti olla maailman suurimman tapahtuman toteuttaja. Stalin muuttaa Neuvostoliiton osavaltioiksi Saksan, Itävallan, Ranskan, Espanjan, Kiinan, Korean, Vietnamin, Kreikan, Turkin, Libyan, Tunisian, Intian, Italian…

Mutta miten Amerikan käy? Amerikka täytyy tukehduttaa yksilöllisesti vaikuttavalla kemiallisella aseella – se täytyy pistää neulan nokkaan.

Mutta kaikki menetettiin. Valtio, jonka Lenin antoi perinnöksi, se valtion – Maailmanvallankumouksen kehdon – pelasi Stalin. Hän tiesi sen. Stalin kuvaili Politbyroon jäsenille muodostunutta tilannetta lyhyesti: ”hävisimme pelin”.

He eivät ymmärtäneet sitä.

Mutta Stalin tiesi varmaksi, että olkoon tilanne millainen hyvänsä, koko Eurooppaa hänen ei onnistu saada. Siitä syystä hän kieltäytyi ottamasta vastaan vuoden 1945 voitonparaatia. Koko kansaa varten oli kyseessä voitto, mutta ei Stalinia varten. Vuonna 1945 Stalin tunsi kuten Bonabarte Borodinon taistelun jälkeen: päältäpäin katsottuna voitto, tiekin eteenpäin tunkeutumista varten avattu, mutta taistelu vei voimat niin, ettei siitä ollut riemua. Kuitenkin on odottamassa häviö. Hitler murskasi Euroopan, kuten Stalin halusi, mutta Stalin ei hyödyntänyt sitä täysin.

Vuonna 1941 pystyi Saksan hyökkäyksen merkityksen näkemään vain Stalin. Vuonna 1941 ei ymmärtäneet Politbyroon jäsenet, tai ymmärsivät vain osittain, mitä merkitsi Saksan hyökkäys, Neuvostoliiton kohtalolle.

Mutta se tarkoitti yhtä – kuolemaa.

Politbyroo – se on tuo pikkupoika rauniotaulussa, joka ei ymmärrä tapahtuneen tragiikkaa. Hän laittaa kätensä isän olkapäälle: kuule nyt! (Suvorov on aiemmin kertonut tästä taulusta galleriassa, en ole kääntänyt sitä kohtaa – jp).

Politbyroo painosti Stalinin ottamaan ohjakset uudelleen käteensä, ja Stalin, heilauttaen välinpitämättömästi kättään, ottikin, tietäen varmaksi etukäteen, että se, minkä eteen hän oli koko elämänsä ponnistellut, on hävitty.

                      Bristol, 1997-1998”

Suomentajalta lopuksi

Tähän tämä kirja ”Puhastus” päättyi.

Toivon, että kääntämäni pätkät saisivat jonkun kirjailijan kiinnostumaan asiasta niin paljon, että hän alkaisi kääntämään Suvorovin teoksia suoraan alkukielestä suomeksi. Minun harrastelijakäännökseni on huono jo yksinomaan siitäkin syystä, että se on jo toiseen kertaan käännetty. Ensin se on käännetty venäjästä viroksi ja nyt minä virosta suomeksi.

Seuraava harras toiveeni on, että suomalaiset historioitsijat kiinnostuisivat aiheesta niin paljon, että he vaivautuisivat etsimään alkuperäisiä dokumentteja. Suvorov on tehnyt mielestäni hyvää työtä kootessaan pienipiirteistä mosaiikkia (palapeliä). On surkuteltavaa, että monet suomalaisetkin historioitsijat toistavat papukaijana ”historiallisena totuutena” Venäjän kommunistisen Politbyroon ja sen jälkeläisten tarkoituksellisia valheita – propagandaa. Historiallinen totuus ei suinkaan synny siten, että toistetaan papukaijana jonkun toisen joskus lausumia sanoja. Totuuden löytäminen vaatii valtavia ponnisteluja, pölyisiin arkistoihin hautautumista, laajaa kielitaitoa, erinomaista loogista päättelykykyä, norsun muistia, älykkyyttä, viitseliäisyyttä, palavaa intoa…

Suvorov on selvästikin ollut pystyvä sotilastiedustelun virkailija – on pitänyt osata koota oikea tieto miljoonista tiedon sirpaleista – joiden seassa on vielä hirvittävä määrä vihollisen syöttämää virheellistä tietoa.

20.7.2003 Juhani Putkinen

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle

free counter