Juhani Putkinen on suomentanut vuonna 2003 katkelmia
kirjasta: Viktor Suvorov – Puhastus
Lisätty väliotsikoita 9.8.2020
"Sopiva ”totuus” Puna-armeijan
puhdistuksista vuosina 1937-1938 suunniteltiin Hrutshovin aikana ja taottiin
meille päähän. Se oli seuraavan näköinen:
Kuka sen kaikki keksi?”
--------------------
Nyt sitten Suvorov lähtee kumoamaan tämän
tarkoituksellisesti länteen syötetyn valheen hyvin perusteellisesti, askel
askeleelta hyvin loogisesti. Hän näyttää korkeimman ”likvidoidun” johdon
nimi nimeltä, etteivät komentajat todellisuudessa olleet kokeneita sotilaita
vaan pääasiallisesti poliittisia komissaareja tai vankileirien johtajia –
korkeissa sotilas-arvoissa, mutta ilman sotilasjohtajilta vaadittavaa koulutusta
ja kokemusta. Näyttää toteen myös sen, ettei todellisuudessa puhdistuksissa
suinkaan hävitetty 40 000 komentajaa, vaan hyvin paljon pienempi määrä –
osa puhdistuksista oli niin luonnollisia, kuin eroaminen vanhuuden vuoksi
palveluksesta (nämäkin oli laskettu tähän ”hävitettyjen” lukumäärään
– kun vuonna 1937 Puna-armeijassa oli 206 000 upseeria, niin tällainen
luonnollinen poistumakin on luonnollisesti suuri, lisäksi eronnut ja erotettu
on tietysti terveydellisistä syistä, juopottelun vuoksi…).
Sivulla 49 Suvorov näyttää, että näistä
”likvidoiduista” – todellisuudessa eronneista ja erotetuista – astui
takaisin palvelukseen 12 461 henkilöä (maailmanlaajuisen propakannan mukaan nämäkin
oli teloitettuja) vuoden 1940 jälkipuoliskolla ja pääasiallisesti vuoden 1941
ensimmäisellä puoliskolla.
---------------------
Puhastus
sivu 54:
”Lähdetäänpäs teloitettujen strategien
luettelon kimppuun. Ensimmäinen asia joka pistää silmään on komissaarien ja
juristien suuri määrä. Esimerkiksi II-luokan armeijankomentajaa vastasivat
II-luokan armeijankomissaari ja armeijanjuristi. Ammuttujen luettelossa oli:
- II-luokan armeijankomentajia – 10;
- II-luokan armeijankomissaareja – 15;
- armeijan juristi – 1.
Yhteensä teloitettiin 26 henkilöä, jotka
kantoivat neljää vinoneliötä (kenraalin tähti – jp). Heistä vain
kymmenen oli komentajia. Vähemmän kuin 40%. Loput – enemmän kuin 60% ei
ollut komentajia. Loput olivat ballastia. Heidän menettäminen ei vähentänyt
Puna-armeijan taistelukykyä mitenkään. Pikemminkin nosti.
Toisilla tasoilla kuva oli samanlainen; tiheät
parvet komissaareja. … Elikkä komissaarit tekivät ensin armeijassa oman työnsä
– hävittivät opposition, nyt oli heidän vuoronsa. Oikealta jonossa –
teloituskellariin juosten mars!
Julkisten komissaarien lisäksi oli salaisia
komissaareja. Esimerkiksi armeijakunnan komentaja Maksim Mageri. Voisimme
arvata, että koska hänellä on
armeijakunnan komentajan arvo, niin hän siis johtaisi joukkoja; mutta hän on
Leningradin maanpuolustusalueen sotilasneuvoston jäsen. Siten komissaari, joka
valvoo komentajaa, joka pitää komentajalle luentoja marksismi-leninismistä ja
maailmanvallankumouksesta. Mager oli sisällissodassa 9. divisioonan 2.
ratsurykmentin komissaarin apulainen, sitten komissaari, myös 11.
ratsudivisioonan 3. prikaatin 65. ratsurykmentissä, 1. rangaistusprikaatissa.
Sodan jälkeen hän jatkoi komissaarina – 2. ratsudivisioonassa, kolmannessa
ratsuväenarmeijakunnassa jne. Hänen arvonsa on armeijakunnankomentaja, mutta hän
ei ole milloinkaan johtanut armeijakuntaa. Ei edes divisioonaa. Armeijan
taistelukyky sellaisen ”komentajan” menettämisestä ei vähene.” –
jatkuu vastaavia esimerkkejä.
Vähän siitä, ettei komissaareista ollut
mitään hyötyä (oli jopa haittaa, sillä työnsivät nokkansa operatiivisiin
suunnitelmiin – jp lyhentänyt) mutta suuri osa heistä ei ollut koskaan
puna-armeijassa, vaan olivat esimerkiksi GULAGin vanginvartijoiden johdon
komissaareja (jp lyhentänyt). Nämä ei edes käyneet sotaharjoituksissa. Mutta
kuuluivat näiden kuukuisien joukkojen komentajien joukkoon. 40 000 joukkoon.”
------
Jatketaanpas Suvorovin täysin aukotonta
todistusketjua siitä, että puna-armeijassa juuri ennen Saksan hyökkäystä
(vuosina –37…-38) tapahtuneet puhdistukset olivat kommunistista propagandaa
ja todellisuudessa vain hyväksi puna-armeijan hyökkäyskyvylle länteen.
Sivu 71: ”23.2.1938 juhli koko …
Puna-armeijan 20. vuosipäivää. Kaksikymmentä vuotta ennen sitä 23.2.1918
saavutti Punakaartin yksiköt ensimmäiset voittonsa Pihkovan ja Narvan luona
Saksan joukoista. Näistä ensimmäisistä voitoista tuli Puna-armeijan syntymäpäivä.
… Jäi vain sanomatta hänen nimensä, joka ensimmäiset punayksiköt
voittoihin vei…
Kuukausi ennen tätä juhlaa 24.1.1938
perustettiin ensimmäinen NL:n mitali ”20 vuotta RKKO:ta”. Mitalilla
palkittiin niitä, jotka erityisesti loistivat taisteluissa, heitä, jotka
maksoivat ensimmäiset voitot verellään. Palkittiin monia. Mutta metsäteollisuuden
kansankomissaarin varamiestä II-luokan armeijankomentajaa Pavel Dõbenko ei
saanut juhlamitalia. Mutta juuri hän vei punaisten joukot taisteluun Narvassa
23.2.1918.
Piakkoin tämä legendaarinen
armeijankomentaja pidätettiin.
Häntä syytettiin vakoilusta Amerikan hyväksi,
oikeudenkäynti kesti 17 minuuttia. Oikeuden päätös oli vakio. Heti teloitus.
Kohtalon ironia oli siinä, että metsäteollisuuden
kansankomissaarin varamies, II-luokan armeijankomentaja Dõbenko
jäi pidätykseensä saakka Puna-armeijan vakinaisessa palveluksessa
olevaksi. Hänen viimeinen virkansa oli Leningradin maanpuolustusalueen
komentaja. Vihollisen tielle, joka on menossa Leningradiin jää Peipsi-järvi
(Viron ja Venäjän rajalla suuri järvi – jp). Sen voi ohittaa vain
pohjoisesta, Narvan kautta tai sitten etelästä Pihkovan kautta. Jos II-luokan
armeijankomentaja Dõbenko ei olisi joutunut … Lefortovon kellariin, kun hän
olisi jäänyt omaan virkaansa Leningradin maanpuolustusalueen
komentajana, hän olisi vuonna 1941 pysäyttänyt ja murskannut
saksalaiset Pihkovan ja Narvan luona täsmälleen niin kuin hän teki sen vuonna
1918.
Pysähdymme tässä hetkeksi. Mietitään
hieman. Mikä se Metsäteollisuuden kansankomissariaat oikeastaan on? Se on metsähakkuuministeriö.
Valtio meillä on maailman suurin, metsää on enemmän kuin toisilla yhteensä,
metsää hakattiin tuhansilla neliökilometreillä ja vietiin miljoonina
kuutiometreinä. Jää ymmärtämättä vain se miksi pitää satojen tuhansien
metsureiden iskutyötä johtaa sotilaspuvussa henkilö, jolla on korkea,
II-luokan armeijankomentajan arvo? Ennen Pavel Dõbenkoa oli metsureiden
ministerin varamiehen virassa GB II-luokan komissaari Lazar Kogan, GULAGin
ensimmäinen johtaja, mutta Dõbenkon jälkeen GB III-luokan komissaari Solomon
Milstein NSVL:n NKVD:n GUGB:stä. … Vietiin myös toveri Dõbenko.
Legendaarinen Sisällissodan sankari, metsuriministerin varamies, II-luokan
armeijankomentaja istuu. Istuu ja kirjoittaa. Kirjoittaa toveri Stalinille.
Omassa kirjeessään hän todista loogisesti ja yksinkertaisesti, että häntä
vastaan esitetyt syytteet on perusteettomat, että hän ei ole Amerikan vakooja.
Sitä hän todistaa yksinkertaisen ja ymmärrettävän kaavan avulla, yhdellä
lauseella: ”Koska minä en ymmärrä amerikan kieltä” (D. Volkonov
”Triumfi tragedia”, toinen osa, sivu 269). … Minua itseäni
syytetään siitä, että minä olisin kaikkien maailman
vakoiluvirastojen agentti. Nyt minä saan ylpeydellä väittää, etten ole
Argentiinan vakoilija, sillä en osaa argentiinan kieltä. Enkä ole Brasilian
agentti koska en osaa brasiliankieltä. …
Toveri Dõbenkon ainoa lause avaa meille
jotakin suuren strategilisen neron olemuksesta. Aiemmin hän johti Baltian
laivastoa, hänen johdossaan oli myös sotalaivaston tiedustelu. Myöhemmin hän
johti kokonaista riviä maanpuolustusalueita, ja joka kerta hänen
alaisuudessaan oli voimakas riippumaton ulkomaisen agenttiverkon sisältämä
vakoiluorganisaatio, jota Dõbenkon olisi pitänyt johtaa. ….
Pavel Dõbenko oli Baltian laivaston
matruusi (alin arvo – jp). Aloitti palveluksen rangaistuslaivalla ”Dvinaa”
(Krasnaja Zvezda, 26.21989). … Ensimmäisen maailmansodan aallonharjalla
matruusi Dõbenko oli yksi sodanvastaisen liikkeen aloittajista linjalaivalla
”Imperator Pavel I”. Tämä kiinnostava yksityiskohta ilmenee myöhemminkin:
meidän nerokkaat komentajat olivat peräisin pasifistien joukosta, jotka eivät
halunneet sotia. … Venäjän imperiumi oli liian armelias. Se sen hävittikin.
Pavel Dõbenkoa ei ammuttu, eikä hirtetty, vaan hänelle annettiin sotilaspuku
ja hänet lähetettiin rintamalle. ”Sovetskaja Vojennaja Entsiklopedija”
(kolmas osa, sivu 277) tiedon mukaan ei lopettanut toveri Dõbenko myöskään
rintamalla omaa työtään ja jatkoi samaa – sodanvastaista agitointia. Sitten
hänet vangittiin uudestaan. Sellaiselle olisi pitänyt panna kaulaan hirttoköysi,
mutta ei. häntä ei hirtetty. Siten luhistui hallitus, Ja Dõbenko ryhtyi heti,
katso, koko Baltian laivaston komentajaksi. Humalassa olevat matruusit
hulluuntuivat … toimeenpantiin hirmuisia rikoksia laivaston upseereja ja heidän
perheitään kohtaan. …. Upseereita tapettiin yksinkertaisesti siitä
syystä, että he olivat upseereita. Heidät työnnettiin avantoihin. …
Meidän muististamme se on haihtunut tuuleen. Mutta laivastotukikohdat olivat
siellä, jossa on parhaillaan Suomen alat. Toisen maailmansodan kuluessa
antautuivat suuret ja voimakkaat valtiot ilman suurempaa vastarintaa
totalitaaristen valtioiden painostukselle, mutta pieni Suomi osoitti yhtäkkiä
sellaista yksimielisyyttä, joka hämmästytti jopa Stalinia. Sen takana oli venäläisten
upseerien ruumiit, joita häpäistiin humalaisten vallankumouksellisten taholta.
Suomi painoi mieleensä ne upseerit. Suomen kansa tiesi, että vapauttajat
alkavat nylkemään nahkaa elossa olevilta ihmisiltä, hakkaamaan päähän
nauloja, neniä, kieliä ja korvia leikkaamaan, puhkomaan lasten silmiä, tekemään
kaikkea sitä mikä onnistui juopporatti Dõbenkolta. Siitä syystä, välittämättä
tappioiden ja uhrien lukumäärälle, Suomi ei antautunut. Toveri Dõbenkoa
muistetaan Suomessa vielä tänäänkin. Kävin siellä. Tarkistin.”
Sivu 77:
”Voittaneiden kommunistien ensimmäiseksi
ja päävastustajaksi oli venäjän kansa. Ongelma oli siinä, että
itsevaltaisuuden hajoamisen jälkeen muodostettiin Väliaikainen hallitus.
Nimenomaan väliaikainen. Sitä ei tarvinnut kaataa. Se ei aikonut pitkää
aikaa hallita Venäjää. Valtion kohtalo oli tarkoitus ratkaista
yleiskansallisesti valittu perustava kokous: määräämään hallitsemistavan,
sellaisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen, joka on
enemmistön kansalaisista hyväksyttävissä. Venäjän kansat valitsivat omat
edustajansa ja lähettivät heidät pääkaupunkiin tekemään sitä minkä
enemmistö päättää. Mutta sitä Lenin ja Trotski eivät voineet luvata.
Bolshevikit kaatoivat jo Väliaikaisen hallituksen. Nyt heidän tehtäväkseen
tuli estää että kansa saisi ilmaista tahtonsa. Lenin ja Trotski tekevät
yksinkertaisen päätöksen: hajottaa Perustava kokous ja ajaa työläisten
mielenosoitukset hajalleen kivääritulella.
Huomattava venäläinen historioitsija J.
Felstinski kirjoittaa: Bolshevikit yrittivät silloin löytää riskittömämpää
keinoa kuin hajottaminen. Kansankomissaarien neuvoston istunnolla Stalin teki
ehdotuksen Perustavan kokouksen koollekutsumisen lyhytaikaiseksi lykkäämiseksi”.
Stalinin ehdotus oli: Ei ajaa hajalleen Perustavaa kokousta, vaan viivyttää
sen avaamista. Kukapa meillä olisi kuunnellut järjen ääntä? … Felstinski
jatkaa: ”Päätettiin valmistautua hajottamiseksi. Kansankomissaarien neuvosto
antoi merenkulun kansankomissaarin P. Dõbenkon tehtäväksi koota marraskuun 27
päivään mennessä Petrogradiin 10 000 – 12 000 matruusia.” (Krusenije
mirovoi revolutsii, sivu 192).
Dõbenko yhdessä Raskolnikovin kanssa
toteutti kaiken mitä käskettiin: työläisten mielenosoitukset hajotettiin kivääritulella.
Perustava kokous hajotettiin.
Tässä on oikea kohta esittää
periaatteellinen kysymys: miksi matruusi Dõbenko osallistui vallankumoukseen?
Tälle kysymykselle minulla onnistui löytää
vain kaksi mahdollista vastausta.
Ensimmäinen: että lahjoittaa kansalle
vapautta ja onnea. Toinen: rynniä itse valtaan ja juopua siitä.
Ensimmäinen vaihtoehto ei mene läpi. Vähän
siitä, että Dõbenko ei halunnut täyttää kansan tahtoa, hän ei edes
halunnut kuulla sitä, kun he siitä alkoivat puhumaan. Hän kiirehti sulkemaan
kansan suut konekivääritulella. Siten ensimmäinen vastaus ei mene läpi.
Mutta mitä sitten jää jäljelle?
Ei olisi pahitteeksi, että esittäisimme
saman kysymyksen myös toveri Leninille, Trotskille, Zinovjeville, Kameneville,
Rõkoville ja lopuillekin, jotka ottivat vallan lokakuussa 1917: miksi te otitte
vallan? Että kansalle onni tuoda? Mutta teitä ei ollut siihen kukaan
valtuuttanut, kukaan ei teitä valinnut. Kansa valitsi Perustavan kokouksen. Sitä
olisi pitänyt kuunnella…
Ja vielä – kansa tuli kaduille.
Pietarissa pidettiin rauhallisia katumielenosoituksia Perustavan kokouksen
tueksi. Mutta kommunistit laittoivat pisteen sille kokoukselle. Kansalle –
konekivääreistä. Vallankumousta ei tehty aatelisia varten, eikä
kartanonherroja, kauppiaita, teollisuuspamppuja, pappeja, omistajia varten, No
ketä varten se sitten tehtiin? Proletariaattia varten! Ja Dõbenkon matruusit
antoivat tuli-iskun konekivääreistä juuri proletariaattia päin.
… Kaikki on yksinkertaista:
Leninin-Trotskin puoluetta ei valinnut kukaan, siten on sen puolueen valta ollut
laiton. Laitonta valtaa voi säilyttää vain voiman avulla. Ainoastaan
terrorilla. Ja terroria ei päästänyt valloilleen ei Stalin vuonna 1937, vaan
matruusi Dõbenko vuonna 1917. Oikeammin kyllä Lenin, Trotski ja &.
Perustavan kokouksen hajottaminen ja työläisten
mielenosoitusten ampuminen Pietarin kaduilla toi tullessaan seurauksia. Venäjä
osallistui vielä Ensimmäiseen maailmansotaan, mutta uutta valtaa, joka ampui
kansaa ei halunnut kukaan suojella. Saksalaiset hyökkäsivät Pietarin
suuntaan. Heidän tielleen jäi Peipsijärvi. Siitä pääsee ympäri joko
Narvan tai Pihkovan kautta.
Mutta Venäjällä ei ollut enää armeijaa.
Kommunistit hävittivät sotaväen. Juuri sinä aikana oli Dõbenko esillä ja
sai myös kuuluisaksi. Tilanteen saattoivat pelastaa vain Baltilaivaston
matruusit. Mikäpäs siinä, merenkulun kansankomissaari toveri Dõbenko, ota
sitten matruusit, vie heidät Pihkovan ja Narvan luo, pelasta vallankumous! Pysäytä
saksalaiset!
Ja Dõbenko vei omat matruusinsa sinne.
Juuri hänen tekonsa 23.2.1918 saivat kansalliseksi juhlapäiväksi –
Puna-armeijan päivän viitaksi.
… Mutta todellisuudessa Dõbenko pakeni
rintamalta ja hänestä oli pidätysmääräys! 26.2.1989 oli Krasnaja Zvezdassa
artikkeli suuresta komentajasta Dõbenkosta, jossa oli parilla rivillä
lausuttu: Narvan luota perääntymisen ja rintamalta karkaamisen vuoksi
heitettiin Dõbenko puolueesta (palautettiin vasta vuonna 1922). … meidän
puolustajat-vallankumoukselliset juoksivat Gatsinaan saakka – 120 km, siellä
ottivat käyttöönsä junan ja pakenivat Samaraan saakka (Volgan takana).
… II-luokan armeijankomentajien joukossa
oli Dõbenko kaikkein kuuluisin: hän kuului NL:n hallitukseen. Toisilla
II-luokan armeijankomentajilla ei ollut niin hyvää kokemusta eikä niin
hienoja voittoja. Mutta oli olemassa myös muita komentajia! Tuhatsevski, Jakir,
Blücher! He jo taistelivat voitot! Taistelivat. Ennätämme vielä heihinkin.
Mutta varoitan heti: nämä loput eivät olleet niin nerokkaita, kuin oli Dõbenko.
Se mitä Dõbenko teki antoi perusteen juhlia jo 80 vuotta. Mutta Tuhatsevskin,
Jakirin, Blücherin, Uborevitshin, Putnan, Vãcietisen voitot eivät olleet niin
loistavia. Heidän voittojaan emme juhli. Ei ole mitä juhlia.”
Sivu 144:
”Puhutaan, että Jakir nousi Stalinin
terroria vastaan ja maksoi siitä päällään. Tosiaan, myös niin kerrotaan.
Mutta asia on täysin päinvastoin. Kenraalieversti D. Volkogonin onnistui lukea
Stalinin dokumentteja. (Katso ”Triumf i tragedija”, 1. kirja, 2. osa, sivu
213). Asia oli seuraavasti. Oli vuosi 1937, käynnissä Keskuskomitean
helmi-maaliskuun täysi-istunto. Sama täysi-istunto, josta alkoi virallinen
puoluejohdon, armeijan ja NKVD:n puhdistus. Puhui sisäasioiden kansankomissaari
toveri Jezov ja teki ehdotuksen entisten Politbyroon jäsenten Buharinin ja Rõkovin
erottamisesta Keskuskomiteasta ja puolueesta, heidät tuomita ja teloittaa.
Tässä täytyy uudelleen korostaa:
ehdotuksen teki Jezov. Stalin oli paikalla, mutta häntä asia ei näyttänyt
koskevan. Stalin oli kuin olisi ollut tästä asiasta korkeammalla, hän siihen
ei sekaantunut. On tehty ehdotus Buharin ja Rõkov teloittaa – no, neuvotelkaa
toverit.
Kuka oli Rõkov? Lenin oli ensimmäisenä
Neuvostoliiton hallituksen johdossa, Rõkov toisena.
Kuka oli Buharin? Leninin määritelmän
mukaan puolueen suosikki.
Niin – nimettyjen toverien henkilöstöasia.
Ja ehdotus: ei vakava varoitus henkilökorttiin, vaan teloitus. Kuka on
puolesta? Äänestäkää toverit.
Mutta yksittäiset toverit alkoivat epäröimään.
Eikä heitä ollutkaan vähän. Ei he Rõkovin vuoksi epäröineet, joka oli
korvannut Leninin, vaan oman nahkansa vuoksi: tänään lähtee kirveen alle
puolueen lemmikki ja hallituksen päämies, kuka huomenna.
Epäröijien joukossa oli heitäkin, ketkä
muuten tukivat Stalinia aina ja kaikessa: Skirjatov ja Hrutshov. Äänestäminen
oli nimellinen. Jokainen merkkasi ylös oman mielipiteensä. Yhdet kuten käskettiin:
heittää ulos puolueesta, oikeuteen ja teloittaa. Epäröijät olivat
varovaisempia: heittää ulos puolueesta ja oikeuteen. Senjälkeen – kyllä
meidän neuvosto-oikeus päättää. Toveri Stalin ei sekaantunut, mutta seurasi
tapahtuvaa huolellisesti. Ilmeni salainen, mutta kuitenkin vastaanpano. Johtajat
ei kiirehtineet entisten tovereittensa luovuttamisessa. Ettei tapahtuisi mitään
pahaa.
Mitä pitäisi Stalinin tehdä?
Yhdeltä puolen ei halua Stalin menettää
niiden tukea, jotka puoltavat terroria, toiselta puolen – Stalin ei lähde täysillä
epäröijien vastustusta murtamaan. Stalinin päätös oli muinaisten tietäjien
veroinen: älkäämme toverit kiirehtikö. Lähetämme kansio takaisin NKVD:n
teemme täydentävän tutkimuksen. Kyllä NKVD:ssä (KGB:n edeltäjä –jp)
asia selvitetään. Päätämme sitten.
Ja kaikki olivat siihen tyytyväisiä.
Hyvä, miettivät terrorin puolustajat, NKVD
pärjää kyllä, kyllä me sitten Buharinin ja Rõkovin teloitamme. Hyvä,
miettivät varovaiset, Buharinia ja Rõkovia ei teloiteta. Ainakaan heti.
… Mutta Keskuskomiteassa oli myös äärimmäisyysaineksia.
Heitä oli kaksi. Valtion pääkommnoor (kommunistisen nuorisoliikkeen johtaja
– jp) Kossarev ja Kiovan Maanpuolustusalueen johtaja I-luokan
armeijankomentaja Jakir.
Stalinin mielipide: antaa NKVD:n selvittää.
Kossarevin ja Jakirin mielipide: heittää
ulos Keskuskomiteasta ja puolueesta, oikeuteen ja teloittaa.
Tosiaan kiinnostavaa: Jakir ja Kossarev
vaativat sekä oikeuden istuntoa, että teloitusta. Toisin sanoen he tekivät
ehdotuksen tuomita ihminen syylliseksi ennen oikeuden istuntoa, tietäen etukäteen,
että oikeus – se on vain tapa ennestään varmaksi määrätyn murhan
juridiseen vormuun pukemisessa. Se ei Jakiria eikä myöskään Kossarevia säikäyttänyt.
He tiesivät, että oikeus tekee sellaisen päätöksen kuin käsketään. Ja se
oli heille mieleen. Kohtalo kosti pyöveleille.
Buharin ja Rõkov saivat omat
kuolemantuomionsa. Mutta vasta vuotta myöhemmin – 13.3.1938. Jakirin henkilökohtainen
rautatievaunu irrotettiin Brjanskissa 28.5.1937 – pari kuukautta siitä, kun
Jakir vaati Buharinin ja Rõkovin teloitusta. Jakir jäi pyövelin luodin eteen
lähes vuoden ennen heitä kenen kuolemaa hän vaati.
Stalinin käyttäytymistä tässä
tapauksessa täytyy arvioida erikseen. Stalinin tavoitteena oli hävittää omat
poliittiset vastustajansa. Tässä tapauksessa heitä olivat Buharin ja Rõkov.
Heitä, jotka ilmaisivat vastustusta (vaikkakin hyvin varovaista), Stalin ei
teloittanut. Erittäin verenhimoiset (Kossarevin ja Jakirin) Stalin ampui ensimmäisenä.
STALIN TOSIAANKIN PUHDISTI KORKEIMMAN JOHDON
VERESTÄ JUOPUNEISTA HULLUISTA.”
Seuraavaksi käsitellään ”nero
strategi” Tuhatsevski: Puhastus sivu 152:
”Kuka kuulutti ensimmäisenä Tuhatsevskin
neroksi strategiksi? Hrutshov. Mutta miksi?
Siitä syystä, että Hrutshov pilasi
uudismaat. Siitä syystä, että vei Neuvostoliiton sinne saakka, että huuda
apua. … Rauhan aikana Hrutshov johti valtavaa valtiota niin, että katosi leipävilja,
mitä oli satoja vuosia viety. Propaganda kuulutti, että Hrutshovin aikana
alkoi liberalisointi. Hrutshov lahjoitti suunnilleen viidelle kirjailijalle ja
runoilijalle huvilat ja nämä alkoivat suureen ääneen kuuluttamaan, että
”me olemme XX kongressin lapset! On tullut ”suojasää”. Kukaan ei ole
koskaan esittänyt minkäänlaisia liberalisoinnin tunnuksia. Mutta Hrutshovin
aikana tehtiin kammottavia asioita: meidän panssarivaunut murskasivat (listivät)
ihmisiä Itä-Saksassa, Puolassa, Unkarissa, sotilaat – vapauttajat ampuivat
kansan mielenosoituksia Novotserkasskissa. Valoisamman tulevaisuuden nimissä.
Mutta meille karjuivat ”XX kongressin lapset”, että heidän elämänsä
muuttui paremmaksi, että heillä oli mukavampi elää. Fanaattinen kommunisti
Hrutshov oli valmis hävittämään koko maailman, hän vei planeetan ydinhävityksen
kynnykselle. Meidät pelasti Oleg Penkovski, GRU:n urhoollinen eversti, joka
uhrasi oman elämänsä, että lopettaa Hrutshovin mieletön himo. … Häntä
pidetään petturiksi: ei luvannut Nikita Sergejevtshin aloittaa kolmatta
maailmansotaa. Millainen olisi elämä kolmannen maailmansodan jälkeen! Ilman
kapitalisteja!
Tietysti uljas. Mutta kuka olisi meidät
sitten ruokkinut?
Me voimme puhua Stalinista mitä tahansa,
mutta joka tapauksessa Stalin ei halunnut viedä maailmaa häviön partaalle.
Sinne kerkesi vain meidän rakas, meidän rauhaarakastava ja liberaalinen Nikita
Sergejevitsh (Hrutshov – jp). Ihmiskunnan historiassa ei ole ollut ketään
kammottavampaa kuin Hrutshov ja hänen kurkkua myöten täyteen syötetyt ”XX
kongressin lapset” – tylsämieliset, raa’at ja inhottavat. Paitsi välillä
Lenin yhdessä Marxin ja Hitler yhdessä Pol Potin kanssa.
Vuonna 1961 kuulutti Hrutshov juhlallisesti,
että ”nykyinen neuvostoihmisten sukupolvi alkaa elämään kommunistisessa
yhteiskunnassa”, että jokainen saa kaikkea tarpeitaan vastaavasti. … Sitä
saattoi luvata vain idiootti. Kyse on siitä, että meidän halumme ja tarpeemme
ovat aina edellä mahdollisuuksia. … Hrutshov lupasi kiisselijokia, mutta
kansa seisoi jonoissa ostaakseen tikkuja ja suolaa. … Valtakunnasta hävisi
leipä. Eikä kevätpuolella, vaan jo syksyllä, heti viljankorjuun jälkeen.
Siitä syystä puhkesi paniikki. Leipäpalan vuoksi jo tapeltiin.
Mitä tyhjemmiksi muuttuivat kauppojen
tiskit, sitä kovemmin huusivat Hrutshovin kirkujat, Stalinia paljastaen. Mitä
enemmän laitettiin herneitä leipäviljan jatkoksi, sitä enemmän piti
Hrutshovin johdattaa kansan vihaa itsestään syrjään. Ihan sama mihin. Ja hän
puhui, miten kurjasti elävät neekerit Amerikassa. Siitä ei ollut apua. Hän
puhui, kuinka kurjasti elää neekerit Afrikassa. Siitäkään ei ollut apua.
No, sitten tuli Hrutshoville mieleen luoda sankari – pyhimys. Kaadetun
johtajan tilalle piti asettaa toinen. Piti luoda uusi kultti. Mutta kukaan ei
sopinut idolin rooliin. Mutta onko väliä, kenestä vuolla idoli? Idolin voi
tekaista kenestä hyvänsä. Ja harkitsematta (hän ei harkinnut milloinkaan) hän
tönäisi omalla voimakkaalla sormellaan ensimmäistä eteen sattunutta
rintakuvaa: syntyköön Tuhatsevskikultti. Ja siitä se alkoi. Alettiin
ruuvaamaan marmoritauluja seiniin.
Legendasta tuli sujuva: Stalin hävitti
Tuhatsevskin – kaikkien aikojen ja kansojen suurimman strategin, hävitti
armeijan komentajat, ja siksi sota meni niin kuin meni, kadotettiin niin paljon
ihmisiä kaatuneina ja menetettiin niin paljon rikkauksia, siitä aiheutui ne hävitykset,
jota me mitenkään emme pysty korjaamaan, ja siitä syystä meillä ei ole
lihaa, voita eikä leipää…
Tuhatsevski-hysteria peitti alleen niin
valtion kuin koko maailman. Suuresta nerosta kirjoitettiin kirjoja korikaupalla,
artikkeleita – kaikissa lehdissä, joka raosta tuli esille
veteraaneja-Tuhatsevskilaisia pakinoimaan muisteluitaan. Sitten käskettiin
Tuhatsevskille rakentaa patsas. …
Hrutshov kaadettiin oikeaan aikaan.
Hrutshovin aloitteen budjettia leikattiin. Muuten ratsastaisikin tuo nerokas
strategi Maneezi aukiolla.
Patsasta ei ole, mutta legenda jäi jäljelle:
leivänpuute on seurausta sodasta, ja onneton sota taas siitä syystä, että
puuttui suurin ja nerokkain strategi Tuhatsevski. Ja tässä legendassa on
kaikki sidoksissa toisiinsa, yhdestä seuraa toinen. Mutta jos korttitalosta
tempaisee yhden kortin, sortuu koko korttitalo. Kortti on helppo tempaista:
Tuhatsevski ei ollut strategi.
Ensimmäinen joka kuulutti, että
Tuhatsevski on nero, oli Hrutshov. Jo sen pitäisi riittää epäilyksen
aiheeksi. Hrutshov saattoi sanoa mitä tahansa. Hän sanoistaan ei vastannut.
Eikä teoistaan. Hänestä oli pikkuasia rähinöidä YK:n yleiskokouksessa…
Meidän tulee olla erittäin varovaisia
varsinkin kun Hrutshov puhuu strategiasta.
Kaksi suurinta sotilaallista katastrofia
olivat NL:n joukkojen motittaminen vuoden 1941 syyskuussa Kiovan luona ja
joukkojen motittaminen vuoden 1942 toukokuussa Harkovin ympäristössä. Ensimmäisen
katastrofin välittömät syylliset olivat: Jerjomenko ja Hrutshov. Toisen
katastrofin syylliset Timoshenko, Hrutshov ja Bagramjan. Viidestä pääsyyllisestä
olivat neljä syyllisiä yhden kerran, mutta Hrutshov kahdesti. Kukaan toinen ei
ole tehnyt sellaisia strategisia virhearvioita. Kukaan muu koko maailmassa ei
ole antanut turhaan hävittää niin paljon hyökkäysvaunuja, tykkejä,
lentokoneita ja taisteluampumatarvikkeita, kuin Hrutshov. Älkäämme uskoko
Hrutshovia kun hän näyttää jotakuta sormellaan kehuen strategiksi.”
Nyt on sivutolkulla kerrottu siitä, kuinka
Tuhatsevski (”pääesikunnan” päällikkönä) teki typeriä ehdotuksia
Stalinille ja Stalin torjui ne.
Sivu 159: Tuhatsevski oli tosiaan
ainoalaatuinen. Meidän marsalkkojamme on syytetty kaikenlaisesta:
lahjattomuudesta, juopottelusta, moraalisesta ja sosiaalisesta rappiosta,
ahneudesta, varkaudesta, lahjottavuudesta. Marsalkkoja on syytetty
bonapartismista, maanpetturuudesta, vakoilusta, … oikeistolaisuudesta,
vasemmistolaisuudesta… Neuvostoliiton marsalkkaa Lavrenti Beriaa on syytetty
kaiken muun lisäksi alaikäisen raiskaamisesta… Mutta meidän marsalkka sai
tosiaan ainoalaatuisen syytöksen: ”punamilitarismi”!
Olkoon muuten miten hyvänsä, mutta aseita
varten emme ole koskaan säästäneet ei rahaa, ei aikaa eikä ihmishenkiä.
Aseiden nimissä me rappeutimme valtiomme ja veimme sen kehitysmaaksi. Aseiden
nimissä me saastutimme Siperian joet valtavilla määrillä radioaktiivisia jätteitä.
… Aseiden nimissä veimme valtiomme kuoleman rajamaille, elämme keskimäärin
yhtä vanhoiksi kuin Ylä-Voltassa ja Sudanissa. … Aseiden nimissä näimme nälkää
ja kuljimme ryysyissä. Aseiden nimissä myimme museomme tyhjiksi ja ryöstimme
kirkkomme. Aseiden nimissä hävitimme valtavan kultavarantomme. Aseiden nimissä
pakotimme parhaimmat insinöörimme suunnittelemaan vain sotavarustusta. Ja nyt
selvisi, että oli ihmisiä, jotka protestoivat sitä mielettömyyttä
”punamilitarismia” vastaan. … Että meidän valtiossamme saattoi saada
syytöksen punamilitarismissa, piti tosiaan pystyä johonkin aivan loistavaan.
Ja kuka Tuhatsevskia syytti punamilitarismista? Toveri Stalin syytti. Ehkä
toveri Stalin oli pasifisti? Ehkä toveri Stalin tahtoi rauhaa ja ystävyyttä
kansojen välille? Kiinnostavaa! Toverit kenraalit ja marsalkat, toverit Kremlin
ideologit ja historioitsijat, tässä on jotakin haudattuna. Miksi kukaan teidän
joukostanne ei kiinnittänyt huomiota tällaiseen pikkuasiaan?”
----------
Tämä meidän salapoliisimme Suvorov
kirjoittaa niin hirveän pitkälti ja lavealti, että minä jätän pitkät pätkät
välistä pois, vaikka tämä poisjätetty kuuluukin siihen pitkään loogiseen
todisteketjuun ja otan esimerkin sivulta 194. Tässä näytetään esimerkki
siitä mitä punamilitaristi Tuhatsevski halusi ainoastaan vuonna 1928 – 50
000 – 100 000 panssarivaunua. (VIZ, 1989, numero 7, sivu 49).
”Vertailkaamme, arvioikaamme. Vuonna 1928
ei ollut mitään Hitleriä vallassa. Saksalla ei ollut ensimäistäkään
panssarivaunua. Koko Saksan armeija muodostui sadastatuhannesta sotilaasta,
aliupseerista, upseerista ja kenraalista ja nämä olivat jalkaväkeä ja ratsuväkeä.
Tuhatsevski halusi saada yhden panssarivaunun jokaista Saksan sotilasta kohti.
… Vuoden 1939 syyskuun ensimmäisenä päivänä Saksa aloitti sodan 2977
panssarivaunulla. Ja Tuhatsevski halusi rakentaa 50 000 – 100 000
panssarivaunua yhtenä ainoana vuotena. … Saksassa valmistettiin kaiken
kaikkiaan ennen sotaa ja sodan aikana yhteensä 24 241 panssarivaunua. Japanissa
valmistettiin koko sodan aikana 3648 panssarivaunua. … Meidät opetettiin tietämään
kaava saksan fasistit ja japanin militaristit. Tosiaankin, kun ne tuottivat niin
valtavasti panssarivaunuja 24 241 ja 3 648, on se päivänselvää, että
kyseessä on fasismi ja militarismi. Mutta herää kysymys: Mikä sitten oli
Tuhatsevski näiden fasistien ja militaristien rinnalla, jotka pyrkivät
maailman johtajiksi.
Maailman panssarivaunutuotanto huipentui, ei
ainoastaan sota-aikana vaan kaiken kaikkiaan koko historiassa vuonna 1944.
Siihen mennessä oli kaikkien maiden sotatarviketuotanto pantu maksimiinsa. Sinä
huippuvuonnakaan ei koko maailman panssarivaunutuotanto yhteensä ollut sataa
tuhatta panssarivaunua.
Mutta Tuhatsevski halusi ainoastaan
Neuvostoliitossa valmistaa vain yhden vuoden kuluessa enemmän panssarivaunuja
kuin koko maailman talous mahdollisti sodan huippuvuonna. Katso millaiset
ambitiot oli meidän strategilla vuonna 1927. ENNEN NEUVOSTOLIITON
TEOLLISTAMISEN ALKUA. 100 000 panssarivaunua NL ei pystynyt valmistamaan
rauhanaikana. Ei myöskään 50 000. Siihen ei pystynyt mikään valtio.
Vasta sodan jälkeen oli neuvostoliitolla,
mittaamattoman voimakkaalla raskaan teollisuuden kolossilla 50 000
panssarivaunua. Ja vähän ylikin. Mutta niitä panssarivaunuja ei tehty
vuodessa, vaan ne kerääntyivät kymmeninä vuosina. Esim. Neuvostoliiton
panssarivaunuteollisuuden ylpeys JS-8 (myös nimellä T-10). Suunnittelu
aloitettiin helmikuussa 1949. T-10 otettiin sotavarustukseen vuonna 1953.
Poistettiin varustuksesta vuonna 1993. (Karpenko A. V. ”Obozrenie
otetsestvennoi bronetankovoi tehniki. 1905 – 1995” Spb., 1996, sivu 425).
Panssari oli käytössä 40 vuotta. Sen panssarivaunun pitkää ikää kuvaa
kaksi ominaisuutta. Ensiksi. T-10 oli maailman paras raskas panssarivaunu.
Toiseksi, käytännössä koko elämänsä aikana seisovat meidän panssarimme
pitkiä aikoja säilöttyinä. kuusikymmenluvulla valmistivat tehtaat lisää
siihen, mitä oli valmistettu edellisinä vuosikymmeninä.
Kahdeksankymmenluvulla tuli niitä vieläkin lisää. Liikekannallepanossa on
ensimmäisellä aallolla käytettävissään kaikkein uusin tekniikka, mutta
sitten taistelevat osapuolet heikentyvät tai on jo toistensa talouden
rappeuttaneet, alamme me lähettämään joukkoja – uusia divisioonia,
armeijakuntia ja armeijoita – jotka on aseistettu panssarivaunuilla 10, 20, 30
vuotta. ---- (Huom! Tämä on syytä muistaa myös Suomen armeijan johdolla,
varastoikaamme T-72:t ja T-55M:t. Niitä ei saa hävittää – jp) ----
Mutta myös tällainen varovainen ja
vaihe-vaiheelta tapahtunut varustaminen hävitti meidät taloudellisesti. Suuri
teollisuusvaltio romahti. … Mutta nerokas Tuhatsevski suositteli Stalinille,
ei hidasta, vuosikymmenien kuluessa kasvavaa panssarijoukkojen tehoa, vaan
tuottaa yhden vuoden kuluessa 50 000 – 100 000 panssarivaunua. Sellaisen
toiminnan tulos on helppo ennustaa silmänräpäyksessä: Neuvostoliiton jalat
olisivat heikenneet silmänräpäyksessä.
Entä miten niitä olisi voinut valmistaa?
Siihen aikaan meillä ei ollut panssarivaunutehtaita. Jos olisi ollutkin, meidän
olisi pitänyt lopettaa kaikki tuotanto kaikessa raskaassa teollisuudessa –
sorvit, autot, laivat, veturit, vaunut, traktorit.. kaikki olisi pitänyt
muuttaa panssarivaunutehtaiksi. …” - jälleen pitää lyhentää Suvorovia.
Suvorov todistaa vääjäämättömästi, että Stalin toimi erittäin
tehokkaasti pitkän tähtäimen suunnitelman mukaan. Rakensi ensin teollisen
potentiaalin, joka mahdollisti varsinaisen sotavarustetuotannon ja käynnisti
vasta sitten valtavan sotavarustetuotannon – Tuhatsevski oli yksinkertaisesti
idiootti, joka vaati kuuta taivaalta.
Sivu 218: Tuhatsevskin puolustajat vieläkin
väittävät, että Tuhatsevskin ehdotukset olivat joka tapauksessa oikeat,
mutta numeroita on vaja tarkentaa. Mutta jos numeroita tarkennetaan ei jäljelle
jää mitään. Miten tarkentaa? Sadasta tuhannesta panssarivaunusta me ei
puhukaan, se on typeryys. 50 000, samoin typeryys. Mutta miten paljon sitten.
… Kaksi kertaa vähemmän – 25 000?
Lähes niin paljon Neuvostoliitolla oli kun
Saksa hyökkäsi. Ero Tuhatsevskin taholta tarjottuun oli se, että enemmän
kuin 20 000 valmistettiin, ei hetkessä, vaan vaihe-vaiheelta. Voimaa antavien
panssareiden määrä kasvoi ja myös niiden laatu kasvoi. Vanhat mallit
vaihdettiin uusiin, käytössä havaitut puutteet korjattiin seuraaviin
malleihin. Ennen sotaa luotiin Neuvostoliitossa todella ainoalaatuiset
suunnittelutoimistot ja tuotantokoneisto, suunniteltiin maailman parhaat
panssarivaunumallit, panssarivaunumoottorit, maailman parhaat telaketjut,
maailman voimakkain panssarivaunuaseistus, organisoitiin maailman parhaitten
uivien panssarivaunujen tuotanto, ainoana maailmassa raskaiden panssarivaunujen
tuotanto, samoin panssarivaunujen dieselmoottoreiden tuotanto. Se kaikki ei
ollut esteeksi mahtavan lentokonetuotannon, kenttätykkituotannon kehittämisessä.
Mikään edellä mainitusta ei ollut vastustamassa rautateitten
modernisoimisessa, tehokkaan polttoaine, energia, metallurgiateollisuuden
luomisessa – johon kuului kaikki, mikä mahdollisti sodan lopettamisen
Berliinissä.
Koska panssarivaunuja tuotettiin
vaiheittain, lähdimme sotaan panssarivaunukalustolla, jossa kolme neljännestä
muodostivat alle viisi vuotta vanhat vaunut. Toisin sanoen meidän
panssarivaunukalustomme oli kaikkein modernein.”
Nyt käydään lävitse Tuhatsevskin kyvyttömyyttä
ilmaista itseään selkeästi – mikä on komentajalle äärimmäisen tärkeä
asia.
Puhastus sivu 160:
”Ihmisen ensimmäinen erehdys on:
jokaiselle tuntuu, että hän puhuu selkeää kieltä. Mutta suurin osa ihmisten
välisistä konflikteista syntyy juuri siitä, ettei ymmärretä sitä, mitä
toinen sanoo. Me tarkoitamme yhtä, mutta meidät ymmärretään toisin.
Alhaiset oppimistulokset koulussa ovat seurausta, ei suinkaan oppilaiden
heikoista henkisistä kyvyistä, vaan ennen kaikkea siitä, ettei opettajat osaa
esittää opetettavaa aihetta vapaasti, yksinkertaisesti, selkeästi, ymmärrettävästi
ja kiinnostavasti.
Stalin oli yksi vähäisistä, joka pystyi
erittäin selvästi ja äärimmäisen ymmärrettävästi ilmaista omat
ajatuksensa. Sitä Stalinin ominaisuutta korostavat kaikki. USA:n presidentin
henkilökohtainen neuvonantaja Harry Hopkins tapasi Stalinin sodan raskaimpina päivinä,
heinäkuussa 1941. Hän todistaa: ”Stalin ei toistanut itseään koskaan. Hän
puhui osuvasti ja kiertelemättä… Tuntui, kuin puhuisit hyvin tasapainoisen
koneen kanssa… Hänen vastauksensa olivat selkeät, lyhyet, ja suorat… hänen
vastaukset tulivat nopeasti, yhdellä tavalla ymmärrettävästi, niitä
esitettiin niin kuin ne olisi sanoitettu jo vuosia sitten.” Robert Conquest
huomasi, että Stalinin vahvuus oli hänen argumenttiensa absoluuttisessa
selkeydessä. Winston Churchill: ”Stalinille oli ominaista suuri huumorimieli
ja sarkasmin tunteminen, mutta myös kyky ilmaista ajatuksiaan täsmällisesti.
Artikkelit ja puheensa hän kirjoitti itse, ja niistä henkisi valtavaa
voimaa.” Neuvostoliiton marsalkka G. Zukov: ”Olen aina arvostanut – eikä
sitä ollut mahdollista olla arvostamatta – lyhyys, johon hän pystyi
sanoittamaan ajatuksensa ja selvittämään tehtävät lisäämättä yhtään
ylimääräistä sanaa. Sitä samaa lyhyyttä hän arvosti omalta puoleltaan
toisilta, vaatien sisällökkäitä, lyhyitä raportteja. Hän ei sietänyt ylimääräisiä
sanoja ja vaati sellaisessa tapauksessa menemään heti asiaan.” (VIZ, 1987,
nro. 9, sivu 55).
Monet kirjoittivat Stalinista – marsalkat
A. Vassiljevski, I. Konev, K. Rokossovski, M. Zahharov, A. Jerjomenko, J.
Savitski, … Ja kaikkien kirjoitukset ovat samanlaisia: arvostettu, ilmiömäinen
muisti, analyysi- ja yleistyskyky, jota ei ylittänyt kukaan hänen ajallaan,
tahdonvoima, joka oli ilmeisesti rajaton, ja tärkein – osasi lyhyesti, selkeästi,
ja kaikille ymmärrettävästi ilmaista ajatuksiaan.
Tätä selkeyttä Stalin vaati myös
alaisiltaan. Hänen mielestään, jos ihminen ei pysty puhumaan yksinkertaisesti
ja ymmärrettävästi, sitten hänen päässään on sekasorto. Sodassa
vaaditaan erityistä ajatusten ja puheen selkeyttä. Kuvitellaanpa: komentaja
tarkoitti yhtä, mutta alainen ymmärsi toisin… Tästä voisi tuoda paljon
esimerkkejä.
Stalin valmistautui sotaan. Siitä syystä hän
valitsi sellaiset komentajat, jota ajattelivat selkeästi ja myös puhuivat sekä
kirjoittivat. Vuosi 1937 – se oli aika, jolloin Stalin valmisti miehistöään
sotaan. Typerykset piti syrjäyttää, terävä-älyisiä ylentää. Stalin pärjäsi
siinä tehtävässä. Stalin panosti oikeisiin ihmisiin. Esimerkki –
Neuvostoliiton marsalkka R. Malinovski. Hänen mielestään päiväkäsky piti
kirjoittaa lyhyinä lauseina, ymmärrettävästi ja yksinkertaisesti, että
lukija ymmärtäisi sen varmasti, sittenkin, kun hän ei haluaisi sitä ymmärtää.
Mutta Neuvostoliiton marsalkka M.
Tuhatsevski ei selvästikään sopinut tähän muottiin. Stalinin
intellektuaalinen taso, hänen selkeä ja täsmällinen ajatuskyky olivat niin
paljon ylitse Tuhatsevskin tasosta, ettei heidän yhteistyönsä ollut
mahdollista. Tämä on henkisen ja psykoloogisen yhteensopimattomuuden klassinen
tapaus.
Tuhatsevski loisti mielellään
oppineisuudellaan, hän käytti mielellään epämääräisiä sanoja:
polemostrateegia! Tuhatsevskin mielestä on strategia yksi sana, mutta
polemostrateegia – ihan jotakin muuta. Kuulostaa hienolta ja salaperäiseltä.
Kukaan ei tiennyt tämän Tuhatsevskin keksimän sanan tarkoitusta, siitä syystä
jotkut pitivätkin Tuhatsevskia nerona: katsokaa, keksi hienon termin! Kuinka
suurenmoista, mitä siitä, ettei ymmärrä!
On vielä yksi käsite: dekavilkat.
Tuhatsevski todisti hänelle ominaisella intohimolla, että XX vuosisadan
sodissa on dekavilkoilla valtava merkitys. Kuka uskaltaisi alkaa väittelemään
neron kanssa? Minä henkilökohtaisesti en väittele. Hyväksyn. Kun kerran
Tuhatsevski jo kerran sanoi, että dekavilkoja on tarpeen kehittää edelleen,
tarkoittaa, syntyköön edelleen.
Mutta yksi pieni epäilys jää kaivamaan:
sillä minä en tiedä mikä väline dekavilka on. Katsomatta ”Neuvostoliiton
sotasanastosta”, olen valmis lyömään vetoa, ettei sitä termiä löydy.
Mutta sanastoja minä en selaile jo periaatteesta: mielestäni komentajan täytyy
puhua niin, että sitä ymmärtää jokainen. Typeryskin. Lisäksi minusta
tuntuu, ettei niitä dekavilkoja, joiden kehittämisen puolesta Tuhatsevski
taisteli, onnistu löytämään kaikista sanakirjoista.
Tai sitten: ”kasvaa rautateiden
fakultatiiv”, Onko se hyvä vai huono? Jos fakultatiiv kasvaa pitäisikö siitä
olla iloinen vai surullinen?
Eniten melua syntyi Tuhatsevskin kirjasta:
”Sodan uudet kysymykset” (”Nõvõe voprosõ voinõ”). Parhaat palat
koottiin kokoomateokseen ”Taktiikka ja Strategia neuvostojen sotilasteoksissa,
jonka julkaisi ”VIZ” (1962, numero 2). Sieltä löytyy sellaisia termejä
kuin: ”ulkoisesti tihenevä suoja-esirippu”. Mikä se on? Tiheneekö se
esirippu vai eikö?
Siellä on myös: ”voimien jakaantumisen
harmonia”. Myönnän rehellisesti: minä en ymmärrä sitä. Viisaammat
ihmiset, selvittäkää minulle, mikä ”haitari” se sellainen on?
Mutta Tuhatsevski säälimättä meidän hölmöjä
päitä, takoo sinne käsittämättömiä käsitteitä: ”aviomotomehhtaistelu
syvällä vihollisen selustassa”. On olemassa yksi laji sivistyneitä ihmisiä,
jotka ovat hyvillään termeistä, joita kukaan ei ymmärrä. Nämä nyökkäilevät
– upeasti sanottu. Minä en halua teeskennellä sivistynyttä. Tunnustan: minä
en sitä ymmärrä. Lisäksi vielä syvällä vihollisen selustassa.
Siinä on joitakin esimerkkejä loistavan
Neuvostoliiton sotilasteoreetikon kahdesta kirjasta. Sieltä löytyy näitä käsitteitä
hyvin tiheästi. Sivistys tulee esille.
Tuhatsevskin fraasit on ymmärrettävissä
kolmella eri tavalla: voi ymmärtää niin, voi ymmärtää toisella tavalla, ja
vielä voi olla joku kolmaskin merkitys. Ja niitä voi olla ymmärtämättä.
Tuon esille tuhansista esimerkeistä yhden. Kaksikymmenluvulla puhkesi
Puna-armeijan korkeimmassa johdossa väittely. Yhdet todistivat, että
strategian lait ovat ikuiset kaikkia armeijoita ja valtioita varten, ne vain
hioutuvat hieman olojen ja ajan paineen alla. Toiset taas todistivat yhtä
raivokkaasti, että Sisällissodassa ilmeni strategian täysin uusi laji, jota
aiemmin ei ole esiintynyt. Tämä keskinäinen väittely kävi todellisuudessa
korkeimmista viroista, suojaverhoksi käytettiin kaunista termiä - keskustelu.
Keskustelu strategian ikuisista laeista, kuten monet muutkaan sellaiset eivät
sisältäneet käytännössä mitään arvokasta. … Viisaat ihmiset eivät
alennu tällaiseen väittelyyn: siitä ei ole mitään hyötyä. Mutta
Tuhatsevski alentui. Kiinnostavaa, mitä hän oikein luuli: onko strategian lait
ikuiset vai syntyikö meillä Sisällissodassa täysin uusi, ainoalaatuinen,
strategia, jota ei voi vertailla minkään toisen kanssa? Tässä on
Tuhatsevskin käsitys asiasta: ”Kieltämättä strategian ikuisia jähmettymiä,
päinvastoin, analysoiden Sisällissodan olemusta, me haluamme, noudattaen niistä
ikuisista tosiasioista, osoittaa Sisällissodan strategian uusille tekijöille,
joita ei aiemmin ole huomioitu.” (Tuhatsevski M. N. ”Izbrannoje
proizvedenija.” M.: Vojenizdat, 1964, ensimmäinen sidos, sivu 32).
Ymmärrä niin kuin haluat. Tällaisessa
kysymyksessä olisi voinut Tuhatsevski välttää sanasotaa. Mutta kun kerran
alkoi väittelemään, olisi pitänyt selvittää yksinkertaisesti ja selvästi:
tämä näkemys on minusta oikea, tämä väärä. Ja selvittää miksi hän on
sitä mieltä. Mutta Tuhatsevskin fraasia voi jokainen tulkita niin kuin haluaa.
Tuhatsevskin suuruus olikin juuri siinä,
että hänen kirjoistaan voi jokainen löytää sitä, mitä haluaa, tulkita
ideoita juuri niin kuin haluaa, niin kuin tämän päivän vaatimukset vaativat.
Huomenna voi todistaa, että Tuhatsevski tarkoitti jotakin aivan muuta.
Teoria sieti tämän. Niin pian kun
Tuhatsevski yritti samassa kielessä seurustella omien alaistensa kanssa
taistelukentällä, joutuivat divisioonat, armeijakunnat ja armeijat, mutta välillä
myös koko rintama ylitsepääsemättömään tilanteeseen.
Lisäksi tietoisesti käsittämättömille
termeille ja pitkien fraasien käytölle, joiden tarkoitusta voi jokainen ymmärtää
niin kuin halusi, oli Tuhatsevskillä vielä yksi heikkous – hän ei ymmärtänyt
numeroiden tarkoitusta.
Sivu 166:
”Tuhatsevski halusi aina järkyttää (herättää)
lukijansa ja kuulijansa huomion valtavilla numeroarvoilla. Hrutshovin aikana
julkaistiin Tuhatsevskin kultin rummuttamisen kuluessa kaksi sidosta hänen
parhaita teoksiaan. Ymmärrettävästi ne asetettiin johtajien huoneisiin näkyvälle
paikalle, mutta epäilen, lukiko niitä teoksia kukaan koskaan.
Jos se on parasta mitä Tuhatsevski
kirjoitti, miltä sitten näyttää se huonompi osa? Meidän ei tarvitse
kaivautua eteviin tieteellisiin teorioihin, eikä termeihin. Kiinnittäkäämme
huomiota yksinkertaisesti numeroarvoihin: ”Monimiljoonaiset armeijat toivat
lavalle rintamat, joiden pituus ulottui satoihin tuhansiin kilometreihin.” Tässä
Tuhatsevski kuvasi Ensimmäistä maailmansotaa. Satojen tuhansien kilometrien
rintamat? Eikö se ole typeryyttä? Ranska, Iso-Britannia, Australia, Uusi
Seelanti, Kanada ja myöhemmin myös Amerikka sotivat Saksaa vastaan. Länsirintama
kulki Pohjanmeren rannikolta Sveitsin rajalle. Se ei ole suoraan yli viidensadan
kilometrin. Vaikka rintama ei kulje koskaan suoraan, niin emme kaikki mutkat
huomioiden saa aikaan tuhatta kilometriä. Ja kaikki miljoonat miehet Ranskan,
Iso-Britannian … joukot oli paikoitettu näille kilometreille. Entä jos
rintama olisi ollut satoja tuhansia kilometrejä pitkä, kuinka monta miljoonaa
sotilasta olisi sitten tarvittu?
Itärintama kulki Itämerestä Mustaan
mereen. Se on lyhyempi kuin kaksi tuhatta kilometriä, kaiken kaikkiaan
oletamme, että se olisi peräti kolme tuhatta kilometriä. Missä sitten ovat
rintamat pituudeltaan satoja tuhansia kilometrejä? …. Ja tällaisia asioita
painetaan kymmeniä vuosia ei ainoastaan Tuhatsevskin parhaissa teoksissa, vaan
myös kokoomateoksissa, jotka heijastavat meidän strategisen ajattelun
korkeimpia saavutuksia. Esimerkiksi ”Strategian ja operatiivisen taidon
kysymyksiä Neuvostoliiton sotilasteoksissa (1917-1940)”. Sivulla 117 on
katkelma Tuhatsevskin artikkelista rintamista, joiden pituus on satoja tuhansia
kilometrejä.
Mistä me keskustelemme? Siitä, että
vuonna 1927 kirjoitti Tuhatsevski kirjeen Stalinille ja suositteli
armeijareformia. … Tässä se onkin! Nerokkaalla Tuhatsevskilla on kaikki
suurenmoista, hän nostaa esille kysymyksiä oikein ja oikealla ajalla… Mutta
numeroarvot, mitä hän esitti Stalinille eivät olleet mistään kotoisin. …
Pääesikunta on armeijan aivot. Valtiossa ei saisi olla täsmällisempää
henkilöä kuin on Pääesikunnan päällikkö. Hänen täsmällisyytensä
ilmenee juuri numeroarvoina. … Mutta Tuhatsevski teki esityksen Puna-armeijan
uudelleenorganisoinnista, mutta numeroarvot… Ymmärsikö Tuhatsevski itse, että
numeroarvoja tulee tarkentaa? Jos ymmärsi, niin oli vastuuntunnotonta esittää
suunnitelma. … vastuuntunnoton Pääesikunnan päällikkö tulee erottaa.
Sellaisia ei tarvita. Mutta voi myös olla, ettei hän ymmärtänyt, että
numeroita tarvitsee tarkentaa. Jos asia on niin, niin hän oli typerä. Myös
siinä tapauksessa hänet tulee heti erottaa. … Typerä Pääesikunnan päällikkö
on kuten – vastuuntunnoton operaattori Tshernobylin ydinvoimalan ohjaamossa.
…
Politrukki Tuhatsevski.
13. Luku, sivu 169
Tuhatsevskin neroutta todistaa kaksi asiaa:
Ensimmäinen, hän ehdotti armeijan uudelleenorganisointia ja toisella lailla
aseistamista. Toinen: Vuosia ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon suuri
ajattelija ennusti tapahtumien sellaista kulkua ja varoitti. …
Siitä, että Tuhatsevski ennusti ja
varoitti, kertovat tuhannet asiantuntijat, asiantuntijoiden perässä sitä
kertaavat miljoonat. … Joitakin
ulkomaisia Lännen tutkijaa voi jopa ymmärtää: kirjoittaa meidän valtiosta,
mutta venäjää ei osaa, alkuperäislähteistä ei voi tarkistaa, heidän on käsketty
kerrata, mitä Tuhatsevski ennusti ja varoitti, niinpä he kertaavat. …
Mutta yksi toisensa jälkeen ilmestyvät ja
jatkavat ilmestymistään artikkelit siitä, että Tuhatsevski ennusti ja
varoitti. Niinpä lukijoita säikäytti vuoden 1995 lehdessä ”Tiedustelun ja
vastavakoilun uutiset” (nro 40-41) Vladimir Kukushkinin valtava artikkeli siitä,
kuinka viekas Hitlerin vakoiluorganisaatio petti typerää Stalinia ja teloitti
Stalinin käsin Puna-armeijan komentajat.
… ”Tuhatsevskin valinta pääuhriksi oli kaikin puolin perusteltua. Hän
oli yksi Neuvostoliiton kuuluisimpia joukkojen komentajia ja oman aikansa
loistavimpia sotateoreetikkoja, hän ei ollut milloinkaan peittänyt huoltaan
Saksan uhkasta”. Oman teesinsä tukemiseksi Kukushkin viittasi Neuvostoliiton
marsalkan G. Zukovin kirjoitukseen: ”Jo 30. luvulla varoitti M. Tuhatsevski,
että päävihollisemme on Saksa, joka valmistautuu suureen sotaan ja epäilemättä
ensisijassa Neuvostoliittoa vastaan.”
Eteenpäin ei kannata lukea. Taitamme lehden
kunnolla kasaan – tiedustelu- ja vastavakoilu-uutisineen ja viskaamme sen
roskikseen. Istumme hieman hiljaa ja mietimme.
Sillä on, mitä miettiä. Toveri
Kukushkinin käskettiin ylistää suurta strategia Tuhatsevskia. Tuhansien
toisten käskettiin tehdä sitä samaa. Ja he yrittävät. Mutta miksi Kukushkin
viittaa, kuten tuhannet ennen häntä, jonkun Zukovin mielipiteeseen? Kun
Kukushkin sai käskyn ylistää Tuhatsevskia sekä hänen nerokkaita ennustuksia
ja varoituksia, tulisi ne varoitukset julkaista. Mitä asiaan kuuluu jonkun
sivullisen enon mielipide, olkoonpa tämä vaikka kolminkertainen nero? Useiden
tutkijoiden lähestymistapa on yllättävä: Oma mielipide puuttuu, mutta
kerrataan vierasta – katsokaa, marsalkka Zukov sanoi… Minua kiinnosta, miksi
joudumme yhden marsalkan ennustuksia ja varoituksia lukemaan toisen marsalkan
juttuina?
Vuonna 1964, juuri ennen Hrutshovin
kaatumista… muutama kuukausi ennen kuin hänet heitettiin alas, sinä hetkenä,
kun Tuhatsevski-hysteria karkasi säädyllisyyden raameista, kokosivat opetetut
toverit Tuhatsevskin kaikkein loistavimmat teokset. …
Ottakaamme sitten kaikille saatavilla oleva
teos ja lukekaamme itse Tuhatsevskin varoitukset. Oppikaamme ilmaisemaan oma
mielipiteemme, älkäämme kerratko vierasta. Sillä Neuvostoliiton marsalkka G.
Zukov saattoi myös erehtyä arviossaan. Saattoi olla niinkin,. ettei marsalkka
Zukov lukenut eläessään Tuhatsevskia, eikä siten tiennyt hänestä mitään.
Kaikki kertovat, että Tuhatsevski ennusti ja varoitti, saattoi siis tapahtua,
että myös Zukov kertasi, mitä kaikki kertoivat. Se ei ole mahdotonta, eihän?
Sivu 172:
Mutta kuka sanoi ensimmäisenä, että
Tuhatsevski ennusti ja varoitti? Ensimmäisenä sen kertoi toinen Neuvostoliiton
marsalkka – Sergei Birjuzov. Hän kirjoitti esipuheen Tuhatsevskin
kaksiosaiselle kokoomateokselle. Samoin hän julkaisi ”VIZ”issä (1964,
numero 2) artikkelin ja tiedotti meille seuraavaa: ”Mihhail Nikolajevits
Tuhatsevski kutsui neuvostokansaa ja sotilaita olemaan valmiina. … Paljon
ennen suurta Isämaallista sotaa kiinnitti hän huomiota saksan fasismin
agressiivisuuteen ja sotavalmisteluihin NSVL:ää vastaan.”
Vuonna 1964 se artikkeli aiheutti yhdessä
kaksiosaisen kokoomateoksen kanssa paljon kohua. … Minä olin siihen aikaan
nuori kadetti. Selvä, ettemme mekään säästyneet seminaarilta, ilman suuren
sotilasneron teoksien käsittelyltä. Minun piti mennä komennuskuntaan pari päivää
ennen seminaaria. Jouduin istumaan koko yön valveilla. Arvelinkin lukevani nämä
teokset lävitse. Kuitenkaan ei saa nukkua, ja tiedoista voisi olla myöhemmin
hyötyä. …
Lainasin kirjastosta ne kirjat ja aloin
lukemaan. Selvisi nopeasti, että tätä minun ei ainakaan tarvitse oppia.
Kaikki mitä kirjassa oli, oli meille jo aikoja sitten selvää. Ilman
Tuhatsevskia. … Ja minä olin luottanut Tuhatsevskin kirjoista löytää
jotakin shakkioppaan tapaista, kuin Sun Tzu: tässä on tavallinen sotatilanne,
komentajan toimintavaihtoehdot on tällaiset, tämä on huono vaihtoehto, tuo
– hieman parempi, mutta tämä erinomainen. Ja vielä yksi tilanne…
Mutta Tuhatsevskilla ei ole mitään
tilanteita, mitään vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Tuhatsevskilla on samoin kuin
Trotskilla, julistuksia, vetoomuksia, julistuksia ja vetoomuksia. Vihollisten
kanssa tulee taistella! Heidän kanssaan täytyy osata taistella! Vihollisia täytyy
voittaa! Heidät täytyy aina voittaa!
Kuvitelkaamme, että shakin maailmanmestari,
esimerkiksi Garri Kasparov, kirjoittaisi kirjan miten pelata shakkia, mutta
mahdollisuuksien analysoinnin ja mahdollisten ratkaisujen sijasta täyttäisi
kirjansa julistuksilla: Shakkia täytyy pelata! Pitää pelata hyvin! Mutta
voidakseen pelata hyvin täytyy harjoitella! Joka päivä! Jos sinä et
harjoittele, häviät! Voimmeko kuvitella, että hyvä shakinpelaaja
kirjoittaisi sellaisen kirjan? Emme.
Mutta Tuhatsevskin kirjat oli kirjoitettu
juuri tällaisella tyylillä. Näitä kirjoja ei ollut kirjoitettu komentajan,
vaan politrukin käsin. Tässä tulee suuren sotatieteilijän nerokkaan
strategin strategisen ajattelun näytteitä: ”Neuvostoliiton teollistaminen,
kylän sosialistinen muutos ja meidän maalla tehtävä suurisukuinen
kulttuurityö antavat käyttöömme yhä kulttuurisemman ja kulttuurisemman ja
luokkatietoisemman sotilaan, samoin myös yhä suuremman määrän teknisiä
taisteluvälineitä. Puna-armeijalaisen täytyy aktiivisesti osallistua
viisivuotissuunnitelman täyttämiseen, kylän sosialistiseen muutokseen ja sen
tekniikan omaksumiseen, millä vuosi vuodelta yhä enemmän varustetaan
Puna-armeijaa. Puna-armeija on suurin voima, joka varmistaa sosialismin
rakentamisen.”
Kuinka on? Se on Tuhatsevski (Toinen nide,
sivu 166). Ja tässä lisää: ”Puolueen päälinja varmistaa valtion
puolustusvoiman kasvattamista” , ” Manööverit – se on korkein aste
joukkojen karkaisemisessa sotaharjoituksissa taktisessa ja poliittisen opetuksen
suunnitelmassa, selonteko saavutuksista opetustyössä. Vuosittaisen
opetus-kasvatustyön kruunuksi ovat manööverit ja siitä syystä ne jäävät
kaikkein avarammaksi tantereeksi sosialistisessa kilpailussa joukko-osastojen välillä,
taisteluvalmistelujen kontrollilukujen arvioinnin paikaksi.” , ”Kansainvälinen
proletariaatti puolustaa Neuvostoliittoa” …” (ja niin edelleen, en jaksa
punapropagandaa kääntää enempää – jp).
Suvorov kääntää hirveän määrän
Tuhatsevskin kommunistista propagandaa ja kiihotusta.
Sivu 175: ”Tuhatsevskin kahdessa niteessä
ei ollut yhtään suositusta siitä, kuinka pitäisi suorittaa läpimurto
vihollisen rintamasta. Siitäkin edestä ohjeita poliittisen työn
organisoimiseksi…. ….
Komentaja Tuhatsevskilla ei ollut
korkeakoulusivistystä, myöskin taistelukokemuksia puuttui. Ensimmäisessä
maailmansodassa Tuhatsevski soti puoli vuotta. Mutta Sisällissota ei ollut
oikea sota, vaan rankaisuoperaatioita talonpoikia vastaan. Pääsääntöiset
taktiset otteet: kylien polttaminen, pieksäminen kiväärien puhdistuspuikoilla
ja massamaiset teloitukset. Ei ainoastaan Sisällissodan, vaan minkä tahansa
sodan tärkeimmän tehtävän kertoi Tuhatsevski selkeästi: ”Pitää kurissa
Rautaisella kädellä paikalliset vihamieliset luokat.” (1. nide, sivu 58).
Tuhatsevskin taistelukäskyt eivät suinkaan anna ohjeita siitä, kuinka epätavallisella
operaatiolla vihollinen ohittaa ja antaa lyönti selustaan tai sivulta, vaan
kuinka paljon ottaa panttivankeja ja milloin heidät tulee teloittaa. …
Esimerkki vuonna 1991 julkisuuteen päässeestä
päiväkäskystä, joka ei ollut näissä kirjoissa ja pääsi julkisuuteen,
koska neuvostovoima hetkeksi heikentyi: ”Ensimmäisen taistelualueen
kokemukset näyttävät seuraavan puhdistustavan suurta sopivuutta tiettyjen
alueiden nopeaksi puhdistamiseksi bandiiteista. Määrätään varmaksi erittäin
bandiittisesti suhtautuvat kunnat, ja sinne lähtevät maakunnan poliittisen
komitean, erikoisosaston, sotaoikeuden ja johdon edustajat yhdessä
joukko-osastojen kanssa, jotka on tarkoitettu puhdistusten suorittamiseksi.
Saavuttuaan paikalle saarretaan kunta, otetaan 60-100 tunnetuinta henkilöä
panttivangeiksi ja kuulutetaan piiritystila. Kuntaan tulo ja poistuminen sieltä
estetään. Sen jälkeen kootaan koko kunnan asukkaat kokoon ja luetaan heille päiväkäskyt
130 ja 171, sekä sitä kuntaa koskeva päätös. Asukkaille annetaan kaksi
tuntia aikaa bandiittien ja aseiden luovuttamiseksi ja myös bandiittien
perheiden näyttämiseksi, asukkaille annetaan tiedoksi, että jos he kieltäytyvät
mainittuja tietoja antamasta teloitetaan panttivangit kahden tunnin kuluttua.
Jos asukkaat eivät ole luovuttaneet bandiitteja ja aseita kahden tunnin
kuluessa, niin kiinniotetut panttivangit ammutaan asukkaiden silmien alla ja sen
jälkeen otetaan uudet panttivangit… (En viitsi kääntää enempää, tuli
varmaan selväksi – jp).
Näin Tuhatsevski kuitenkin antoi joukoille
ohjeita, miten pitää toimia. …
Muuten, panttivankien ottaminen on kielletty
vuoden 1907 Haagin sopimuksessa. Panttivankien ottaminen on raskas sotarikos.”
Suvorov tuo kirjassaan Puhastus esille
useita erittäin päteviä sotilaskomentajia – ja rintamakomentajia, näytteeksi
siitä, ettei hyvistä komentajista ollut suinkaan suurta puutetta.
Tuodaanpas tässä tätäkin puolta asiasta
esille. Käännän sivulta 272:
”Hämmästyttävää: ennen puhdistuksia
oli Puna-armeija Kauko-Idässä taistelukyvytön. Riitti, kun puhdistettiin
jaloista pari …”tukevaa komentajaa, joilla oli analyyttinen äly”, ja määrättiin
tilalle 1. Ratsuväkiarmeijalainen, ja
joukoille tuli heti mahdollisuus päästä ulos linnakkeistaan myös sateen jälkeen,
toisin sanoen tuli mahdollisuus sotia. Heti tuli mahdollisuus myös liikuttaa
strategisia reservejä sinne jossa niitä voitaisiin tarvita, toisin sanoen tuli
mahdollisuus soveltaa taktiikan, operatiivitaidon ja strategian sääntöjä, ei
ainoastaan tuvassa, vaan myös mahdollisilla taistelukentillä.” (aiemmin
Kauko-Idän linnakkeisiin ei ollut kunnollisia teitä, vaan ne muuttuivat
sateella kulkukelvottomiksi – puhdistuksen jälkeinen komentaja rakennutti
heti strategisia teitä, jättäen kaiken muun toistaiseksi – jp).
Kenraalimajuri Grigorenko jatkaa
kertomustaan Kauko-Idän rintaman komentajasta. Tässä vielä yksi katkelma hänen
kirjastaan: ”Sodan puhkeaminen nosti Apanassenkon olemuksen erittäin hyvin
esille. En osaakaan sanoa täsmälleen monentenako sotapäivänä, mutta epäilemättä
heti sen alussa, tuli käsky lähettää Länteen koko aseistuksen ja
ampumatarvikkeiden liikekannallepanovarastot. Smorodinov, joka oli pitkän aikaa
työskennellyt rintaman johtavana liikekannallepanoupseerina, nousi
vastustamaan: ” kuka se typerys on, joka ottaa aseet pois yhdeltä rintamalta
toisen hyväksi? Me emme ole selustassa oleva maanpuolustusalue, meidän pitää
ehkä itsekin aloittaa taistelut. Täytyy mennä Apanassenkon luo. ”Siellä”
kuunnellaan vain häntä.”.
Niin pian kun Apanassenko ymmärsi mistä on
kysymys, hän ei enää kuunnellut selityksiä. Hänen kasvonsa muuttuivat
verenpunaiseksi ja hän karjui: ”Mitä tämä on! Siellä on tuho. Ymmärrättekö,
TUHO! Mekö alkaisimme siinä vastustamaan yksityisten materiaalien vuoksi?
Aloittakaa välittömästi lastaus! Te, ”hän kääntyi huoltopäällikön
puoleen, ”vastaatte päällänne nopeasta lastauksesta. Mobilisoikaa koko
rautateiden kalusto ja lähettäkää pikajunan vauhdilla menemään meidän
rintamaltamme. Lastatkaa päivisin ja öisin. Joka aallon lähettämisestä
tiedottaa Keskukselle ja minulle henkilökohtaisesti…”
… Tuli käsky lähettää Moskovaan
kahdeksan täydellisesti varustettua ja aseistettua divisioonaa. Lähettämisen
nopeus oli niin suuri, että lastauspaikkoihin mentiin leireistä hälytystilassa.
Siitä syystä myöhästyi osa ihmisistä, jotka olivat kauempana, joistakin
joukoista puuttui aseita tai tekniikkaa. Mutta Moskova vaati täysiä
divisioonia, ja Apanassenko ei ollut sellainen, joka voisi jättää käskyn täyttämättä.
Tästä syystä perustettiin kontrolli-täydennysasema – Itä-Kuibõsevkaan
– 2. armeijan esikunnan paikassa. Sillä asemalla luotiin kaikkien aselajien,
ajoneuvojen, vetäjien, sotilaiden ja upseerien reservi. Lähetettävien
divisioonien ja rykmenttien komentajat tarkastivat aaltojen johtajien ja siihen
tarkoitukseen asetettujen upseerien avulla, jokaisen aallon puutteet. Sähkeinä
lähetettiin tieto puutteista 2. armeijaan, sieltä suunnattiin kaikki
tarpeellinen aaltoon. Kontrolli-lähetysasemalta piti jokaisen aallon lähteä
ja tosiasiallisesti myös lähti täysin määrävahvuisena…
…Kysymättä keneltäkään lupaa, alkoi
Apanassenko muodostamaan lähteneiden divisioonien tilalle uusia divisioonia.
Kuulutettiin yleinen liikekannallepano kaikille ikäluokille 55. ikävuoteen
saakka. Mutta se ei riittänyt. Apanassenko antoi syyttäjille käskyn tarkistaa
kaikkien vankileireillä olevien kansiot ja vapauttaa kaikki, ketä mahdollista
ja lähettää sotaväkeen…
Menossa oli kahdeksan divisioonan supernopea
lähettäminen Moskovan pelastamiseksi. Sitten käskettiin lähettää vielä
neljä, sitten vielä yksittäin, kaksittain vielä kuusi. Yhteensä 18
divisioonaa 19 olemassa olevasta, jotka kuuluivat rintaman vahvuuteen. Lähettämättä
jäi vain yksi 40. divisioona, ja sekin luultavasti vain siksi, että sen vetäminen
Posjestista olisi ollut hyvin hankalaa. Jokaisen rintamalle lähetetyn
divisioonan tilalle käski Apanassenko mobilisoida uuden. Näiden mobilisoitujen
joukkojen vuoksi pitäisi Apanassenkolle pystyttää patsas. Sillä kaikki nämä
joukkojen liikekannallepanot teki Apanassenko omasta aloitteestaan ja omalla
vastuullaan, samalla kun joukko hänen lähimpiä alaisiaan suhtautui siihen
vastenmielisesti, ja Keskus ei välittänyt siitä mitään tai sitten suhtautui
tähän ironisesti. Keskus tiesi näistä joukkojen perustamisista, mutta luuli,
että oli mahdotonta luoda Kauko-Idässä mitään ilman Keskuksen apua: ei ole
ihmisiä, aseita, kuljetusvälineitä ja yleensä mitään. Siksi näytti
Keskus, joka oli tietoinen kaikista puutteista Kauko-Idän rintamassa, ettei sitä
olisi siitä informoitu. Antaa heidän leikkiä mobilisaatiota. Mutta
Apanassenko löysi kaiken tarpeellisen… Yhteenvedoksi, riippumatta valtaville
vaikeuksille, luotiin luovutettujen divisioonien tilalle uudet juuri luodut
divisioonat. Niitä tuli loppujen lopuksi jopa kaksi-kolme enemmän kuin aiemmin
oli. Kun uudet divisioonat olivat tulleet todella valmiiksi, ”heräsi” myös
Pääesikunta. Luodut divisioonat vahvistettiin ja niille annettiin numerot.
Samalla Keskus uskoi luotujen divisioonien laatuun niin paljon, että otti
vakinaiseen armeijaan vielä neljä juuriluotua divisioonaa.
Siten lähetti Kauko-Itä vuoden 1941 heinäkuusta
vuoden 1942 tammikuuhun vakinaiseen armeijaan 22 divisioonaa ja joitakin kymmeniä
marssikomppanioita. Nyt tiedämme, että sodan ensimmäisenä vuotena kävi
saksalaisten ja japanilaisten välillä todellinen köydenveto. Saksan
tiedustelupalvelu vahvisti, että Neuvostoliiton sodanjohto vei japanilaisten
nenän alta menemään divisioonia ja lähettää niitä länteen. Japanin
tiedustelupalvelu oli varma siitä, että yksikään Neuvostoliiton divisioona
ei ole jättänyt sijoituspaikkaansa. On täysin mahdotonta kuvitella mitä
olisi tapahtunut Kauko-Idässä, jos siellä olisi ollut rintaman komentajana käskyjen
tunnollinen täyttäjä. Hän olisi lähettänyt matkaan kaikki joukot, niin
kuin sitä vaati Moskova, mutta ei olisi perustanut tilalle uusia joukkoja, sillä
omavaltaiset joukkojen perustamiset oli kategorisesti kielletty. Yhden jäljellejääneen
divisioonan, kahden armeijanesikunnan ja yhden rintamanesikunnan avulla, vaikka
yhdessä rajavartiostojen kanssa, emme olisi pystyneet torjumaan ja
puolustamaan, eikä edes kontrolloimaan Kauko-Idän valtavan pitkää rajaa.
Mutta Apanassenko näytti valtiomiesmäistä ajattelua ja miehisyyttä.”
Kaikki ovat sitä mieltä, että Moskovan
pelastivat Siperian divisioonat. Ne olivat voimakkaita, hyvin koulutettuja, täysin
määrävahvuiset, ne tulivat jostakin kaukaa, myöten Siperian rautatietä, ja
siksi niitä alettiinkin nimittämään Siperian divisiooniksi. Mutta ne eivät
olleet Siperian, vaan Kauko-Idän divisioonat. Kuuluisimmat niistä olivat 32.
ja 78.
32. eversti V. Polosuhhinin divisioona (myöhemmin
29. kaartindivisioona), tuli Hassanin järven luota, purettiin tulen alla ja lähti
suoraan taisteluihin Borodinon aukiolla. Jos Apanassenko olisi hetkenkin
viivytellyt lastauksen kanssa…
78. (myöhemmin 9. kaartindivisioona)
divisioona eversti A. Belodorodovin (josta tuli myöhemmin armeijankenraali)
johdolla, tuli Ussuri-joelta ja lähti taisteluihin Istran puolustuksessa.
Ylimääräinen olki murtaa kamelin selkärangan.
Koko sotatiede tähtää siihen, että se oljenkorsi olisi tarvittaessa olemassa
ja sen voisi tarpeelliseen selkään heittää. Apanassenko ojensi ne
oljenkorret Stalinille ja kaikkein tarpeellisimpana hetkenä.
Ja vielä yksi kertomus, ja vielä samasta,
kenraali Apanassenkosta. Ja vielä samasta ajankohdasta – vuoden 1941 syksystä.
Ja vielä samalla teemalla – Kauko-Idän joukkojen lähettämisestä
pelastamaan pääkaupunkia.
Todistajana J. Borkov, joka oli
puoluesihteeri sota-aikana Habarovskissa: ”Stalin soitti minulle salaisella
puhelimella. Tervehti ja sanoi: Meillä on erittäin vaikea tilanne Smolenskin
ja Vjazman välissä… Hitler valmistautuu hyökkäykseen Moskovaan, eikä
meillä ole tarpeeksi joukkoja, että pelastaa pääkaupunki… Pyydän Sinua
hartaasti, lennä suoraan Moskovaan ja ota mukaasi Apanassenko, perustele hänelle,
että hän olisi suostuvaisempi, ettei hän olisi niin uppiniskainen, tiedän hänen
itsepäisyytensä.”
Olin työskennellyt Kauko-Idässä vuosia,
mutta Stalin ei ollut minulle kertaakaan soittanut. Tästä syystä olin erittäin
yllättynyt, kun kuulin puhelimesta hänen äänensä… me olimme aikoja sitten
oppineet, että hänen sanansa oli meille laki, hän ei ollut koskaan keneltäkään
mitään pyytänyt, vaan käskenyt ja vaatinut. Siitä syystä minua yllätti sävy,
minua ei informoitu, vaan minulle esitettiin tilanne lännessä. Siksi, kun
Stalin sanoi poikkeuksellisen ”perustele hänelle, ettei hän olisi niin
uppiniskainen”, niin tämä lause suorastaan järkytti minua… Lopuksi hän
kertasi: Lentäkää heti suoraan kaikkein nopeimmalla taistelukoneella…”
Me ennätimme Moskovaan joko ensimmäisenä
tai toisena lokakuuta keskiyön hujakoilla. Lentokentällä oltiin meitä
vastassa. Istuimme autossa ja meidät vietiin suoraan Kremliin. Johdatettiin
vastaanottohuoneeseen. Meitä saattava kenraali meni huoneeseen kertomaan
tulostamme, hän tuli heti takaisin, avasi oven selälleen ja sanoi: ”Toveri
Stalin pyytää teitä sisään.”
Kabinetin isäntä tervehti meitä lämpimästi
kädestä, onnitteli onnistuneesta lennosta ja pyysi istumaan pitkän pöydän
taakse, joka oli katettu vihreällä liinalla. Hän ei itse istunut aluksi, vaan
käveli hiljaisena ympyrää, pysähtyi meidän vastapäätä ja alkoi puhumaan:
”Meidän joukkomme käyvät länsirintamalla hyvin kuluttavia
puolustustaisteluita, mutta Ukrainassa on täydellinen tuho… Ukrainalaiset eivät
taistele kunnolla, monet heistä antautuvat vangeiksi, asukkaat ovat riemuissaan
saksalaisten tulosta.”
Sitten seurasi lyhyt tauko, joitakin
askeleita pitkin kabinettia edestakaisin. Stalin pysähtyi jälleen meitä
vastapäätä ja jatkoi: ”Hitler aloitti valtavan hyökkäyksen Moskovaan.
Minun on pakko ottaa joukkoja Kauko-Idästä. Pyydän teitä ymmärtämään sitä
ja tuntemaan itsenne meidän asemassa.”
Minulla juoksi kylmäväreet pitkin selkärankaa,
otsalle nousi kylmä hiki siitä järkyttävästä totuudesta, josta meille
kertoi valtakunnan ja puolueen johtaja… Stalin ei yrittänyt saada tietoonsa
meidän käsitystämme asiasta, hän latoi omat paperinsa pöytään ja,
osoittaen sormellaan tietoja meidän rintaman käytössä olevista joukoista,
alkoi luettelemaan panssari- ja mekanisoituja divisioonia, tykistörykmenttejä
ja toisten erittäin tärkeitä joukko-osastoja, jotka Apanassenkon piti heti lähettää
Moskovaan. Stalin saneli, Apanassenko kirjoitti huolellisesti ylös, sitten
kirjoitti siinä samalla kabinetissa Isännän läsnä ollessa, joka itse imi
piippuaan, alle päiväkäskylle ja lähetti salattuna omalle esikuntapäällikölleen,
että se täytettäisiin välittömästi.
Kaikki viittasi, että meidän lyhyt ja
asiallinen ja työläs tapaaminen lähenee loppuaan. Pöytään ilmaantui vahva
tee. Stalinia kiinnosti miten me siellä Kauko-Idässä elämme. Minä vastasin.
Sitten tuli yht’äkkiä kysymys Apanassenkolle: ”Mutta kuinka paljon Sinulla
on panssarintorjuntatykkejä?” Kenraali vastasi silmänräpäyksessä. Minä
en voi muistaa tarkkaa arvoa, mutta joka tapauksessa jotain hyvin vähäistä
verrattuna siihen, mitä silloin oli Puna-armeijassa käytössä. ”Lastaa myös
ne.” Stalin antoi selvän, hiljaisen käskyn. Mutta nyt lensi Apanassenkon
edessä oleva teelasi pitkin pöytää vasemmalle, kenraalin alla oleva tuoli
hyppäsi kuin itsestään taakse. Apanassenko työnsi itsensä kauemmas pöydästä
ja alkoi karjumaan: ”Mikä Sinulle tuli? Mitä Sinä teet!! Mene
”per*eeseen”… Jos japsit hyökkäävät, millä minä sitten Kauko-Itää
puolustan? Näillä revääreilläkö?!” Taputtaen omia kylkiään. ”Erota
minut, ammu minut, mutta tykkejä minä en anna!”
Jäin sanattomaksi – tämä on loppu.
Kutsuu heti Berijan paikalle ja kuolemme molemmat.” Mutta vielä kerran minua
järkytti Stalinin käyttäytyminen: ”Rauhoitu, rauhoitu toveri Apanassenko!
Kannattaako niitä tykkejä niin sydämen päälle ottaa? Jätä ne sitten
itsellesi.”
Hyvästellessään, pyysi Apanassenko käskeä
itsensä rintamalle.
”Ei, ei,” vastasi ylipäällikkö hyväntahtoisesti.
”puolueemme tarvitsee tällaisia urhoollisia ja kokeneita kuin Sinä Kauko-Idässä.”
Tämän jutun kirjoitti ja lähetti minulle
sosialistisen työn sankari Fjodor Morgun, joka oli enemmän kuin 15 vuotta NLKP
Poltavan oblastikomitean ensimmäinen sihteeri, sen jälkeen NL:n valtiollisen
luonnonkomitean esimies. Tämä keskustelu on nyt julkaistu hänen kirjassaan
”Paljon ennen salutia” (Poltaava, 1994, sivu 67-71).
Tähän täytyy lisätä, että se tapahtui
vuoden 1941 lokakuussa. Ennen sitä kun Japani aloitti sotatoimet USA:ta
vastaan. Tänä aikana Japanilta saattoi odottaa mitä tahansa. Vuoden 1941
syksy oli meille hyvin uhkaava aika Kauko-Idässä.
Kahtena kaikkein raskaimpana vuotena –
1941 ja 1942 johti Kauko-Idän rintamaa armeijankenraali Apanassenko. En henkilökohtaisesti
epäile hetkeäkään, etteikö Japanin hyökätessä meidän Kauko-Itään,
olisi Japanin kenraalit saaneet arvoisensa vastustajan kenraali Apanassenkosta.
vieläpä vähäisten joukkojen, puutteellisen kaluston ja vähäisten
ampumatarvikkeiden kanssa olisi Apanassenko tehnyt valloittajan elämän vähemmän
miellyttäväksi…
Kenraali Apanassenko onnistui pääsemään
vakinaiseen armeijaan vasta vuonna 1943. Ratkaisevan tärkeälle rintamalle.
Kurskin kaareen. Hän haavoittui kuolettavasti taisteluissa Belgorodin lähistöllä
Kurskin suurtaistelussa.
Ja nyt kertovat marksilaiset-hitleriläiset
agitaattorit meille, että Stalin hävitti parhaista parhaat, että hänen läheisyyteensä
jäivät vain lukutaidottomat narrit, aloitekyvyttömät pölkkypäät ja
mielistelevät perseennuolijat. Kuvitelkaamme tilannetta, että: vuonna 1937 pidätettäisiin
Apanassenko, tuomittaisiin kuolemaan ja hän odottaisi kohtaloaan tyrmässä.
Tiedämme hänestä suhteellisen vähän, mutta voimmeko kuvitella, että tämä
härkä olisi kirjoittanut Stalinille kirjeitä rakkaudesta (Staliniin)?
Suunnilleen sellaisia: ”Minä kuolen huulillani sanat rakkaudesta Teitä
kohtaan.” (niin kuin Tuhatsevski kirjoitti – jp). Piru vieköön, ei
varmasti! Jos hänet olisi viety kuolemaantuomittujen tyrmään, hän olisi
kironnut Stalinin osoitteella, niin kuin kerran tekikin; hän olisi hampaillaan
vääntänyt kaltereita ja lukkoja. En osaa sanoa, olisiko hän purrut kurkun
poikki muutamilta teloittajiltaan, mutta missään tapauksessa hän ei olisi
nuollut heidän saappaitaan.”
Heti Sodan jälkeen aiheuttivat Saksan
kenraalit varsinaisen kirjatulvan omine muistelmineen. Viisikymmenluvun lopussa
tulvivat ne muistelmat laineina myös meidän valtioomme: Westpahl, Blumentritt,
Zeitzler, Zimmermann, Manteuffel, Guderian, Hodt, Rendulich, Tippelskirch,
Kesselring, Schneider, Mellenthin.
Myönnän, että Saksan kenraalien
muistelmat miellyttivät minua huomattavasti enemmän kuin Neuvostoliiton
komentajien kirjat. Neuvostokenraali muisteli sitä, kuinka sotamies Ivanov pysäytti
viimeisellä kranaatillaan panssarivaunun, kuinka kersantti Petrov hävitti
viimeisellä tykinammuksellaan hyökkäävät hitleriläiset, kuinka politrukki
Sidorov vei sotilaita rynnäkköön rumputulessa, miten luutnantti Semjonov
suuntasi palavan lentokoneensa panssareiden kokoontumiskohtaan… Ja meidän
kenraalimme kertoivat siitä, mitä sanoi sotamies Ivanov kuollessaan: hän
pyysi, että hänet otettaisiin puolueeseen. Kersantti Petrov pyysi sitä samaa.
Ja kaikki toisetkin.
Mutta saksalaisilla ei kukaan jostakin syystä
loistanut sankaruudellaan. Sankaritekoja ei tehty. Heistä oli sota ja sotiminen
oli työtä. Ja he kirjoittivat sodasta ammattilaisten näkökannalta: minulla
on joukkoja niin paljon, vihollisella oletettavasti niin paljon… minun tehtäväni
on seuraava… Tehtävän suorittamista vastaan oli seuraavat tekijät, mutta
helpottavia tekijöitä oli seuraavat. Tässä tilanteessa voisi kysymykseen
tulla kolme päätöstä, minä valitsin toisen… Sillä perusteella. Ja
lopputuloksena oli…
Saksan kenraalien muistelmat ovat kuten
kokoelma jännittäviä opettavaisia ristisanatehtäviä. Jokainen kirjoitti
omalla tyylillään, mutta kaikki kirjoittivat mukaansatempaavasti. Mutta meidän
kenraaliemme muistelmat olivat kuin ne olisi juuri saman kirjoittajaryhmän
toimesta meidän poliittisessa Päähallituksessamme tehtyjä, vaihtuivat vain
divisioonien ja rykmenttien numerot, paikka ja henkilötiedot. Meidän
sotilaillamme oli aina puute patruunoista, tykinammuksista, kranaateista, ja
kaikki kenraalimme muistelevat, kuinka meidän pojat hyökkäävät
panssarivaunua vastaan kirveen kanssa, ampuvat lentokoneen alas kiväärillä ja
lyövät hangolla vihollisen miehistönkuljetusvaunun polttoainetankin puhki.
Meillä tahtoo kaikki aina perääntyä käsikähmään, niin kuin mitään
sotatiedettä ei olisi olemassakaan, niin kuin ei taktiikkaakaan.
Meidän muistelmistamme peilautuu
miehisyyden koulu.
Mutta saksalaisten muistelmista ajatuskoulu.
Hyvin pian aloin kuitenkin epäilemään: Nämä
herrat Saksan kenraalit ovat jotenkin liian älykkäitä, mutta heidän kynänsä
mukaan Hitleriä on kuvattu täydellisenä idioottina. Jos se kerran oli niin,
niin miksi nämä älykkäät miehet antoivat idiootin komentaa itseään?
Ensimmäistä kertaa minulle tuli sellainen
ajatus mieleen, kun luin kenraalieversti Kurt Zeitzleriä. Hän oli Saksan Pääesikunnan
päällikkö Stalingradin taistelun aikana. Hän kuvaa Hitleriä kuin täydellistä
kretiiniä: Minun alustukseni ensimmäinen osa oli sanoitettu sellaiseen
muotoon, joka oli ymmärrettävissä henkilölle, joka ei ole pätevä
sotilaallisissa asioissa. (”Rokovõje resenija”, M. Vojenizdat, 1958, sivu
159.) Pääesikunnan päällikkö kokosi omaa esitystään Ylipäällikköään
varten juuri niin kuin ihmiselle kadulta, joka ei erota armeijakuntaa ja
prikaatia toisistaan. Toisin sanoen, kenraalieversti Zeitzler teki Hitlerille
esityksiä, kuten idiootille. Että se olisi ymmärrettävä… Seuraavaksi
Zeitzler kirjoittaa monisivuisesti omia nerokkaita päätöksiään (tosiaan
kiinnostavia) ja tylsämielisen, itsepäisen korpraalin reagointeja niihin.
Tässä tuleekin mieleeni: Mutta teillä,
herra Zeitzler, oli jo ulospääsy. Sellaisessa tapauksessa täytyy pääesikunnan
päällikön sanoa omalle rakastetulle johtajalleen: sotikaa niin kuin haluatte,
mutta minä en ota vastuuta valtioni ja historian edessä. Älkää pahastuko.
Pankaa minut mielivaltaiseen virkaan, antakaa minulle armeijakunta tai
divisioona, tai sitten ampukaa minut, kun haluatte, mutta typeryyksistä
vastatkaa itse.
Mutta ei. Älykäs Zeitzler ei sanonut näin.
Ja toisetkin kenraalit vaikenivat samoin. Siitä syystä he kantavat täyden
vastuun Hitlerin typeryyksistä.
Mutta tässä on näyte meidän
historiastamme. Saksalaiset tekivät Kiovan ympäristössä valtavan mittakaavan
kaksipuolisen saarrostuksen: pohjoisesta Konotopin luota Guderianin 2.
panssariryhmällä ja etelästä Kleistin 1. panssariryhmällä. Oli selvää,
että pihdit sulkeutuvat Lounaisrintaman selustassa ja mottiin jää viisi
Neuvostoarmeijaa. Mitä tehdä?
Yleisesikunnan päällikkö armeijankenraali
Zukov esitti: viisi armeijaa täytyy tuoda välittömästi pois Kiovan luota.
Kuinka niin, pois tuoda?, Stalin ei halunnut ymmärtää. Miten Kiovan sitten käy?
Zukovilla ei ollut epäilyksenhiventäkään: Kiova täytyy luovuttaa!
Stalin alkoi haraamaan vastaan: mitä –
luovuttaa? Stalin vaati päättäväisesti: Kiovaa täytyy puolustaa. Mutta
Zukoville asia oli selvä: missään tapauksessa ei pystytä puolustamaan.
Viisaampaa on luovuttaa yksinkertaisesti Kiova, kuin Kiova ja puolitoista
miljoonaa sotilasta, jotka puolustavat kaupunkia. Stalin vaati: Puolustakaa! Ja
sitten Zukov esitti eroanomuksensa: no te itse tiedätte, sotikaa niin kuin
haluatte, mutta minä en kanna siitä vastuuta en kansan, enkä historian edessä.
Suostun menemään mihin hyvänsä, sotimaan komppanian, tai
rykmentinkomentajana, suostun johtamaan armeijakuntaa, armeijaa tai rintamaa,
mutta teidän rikollisia käskyjänne minä en aio noudattaa. Ja Zukov
erotettiin. Ja sitä seurasi heti katastrofi. Kaksi Saksan panssariryhmää
sulkivat motin Lohvitsan luona…
Mutta jo ilman Zukovia.
Toveri Stalin raapi takaraivoaan, ja lähetti
sen jälkeen Zukovin sinne, missä oli vaakakupissa elämä ja kuolema. Sen jälkeen
Stalin nimitti Zukovin vuonna 1942 omaksi varamiehekseen.
Nyt sama tilanne, sama aika ja paikka –
Kiova. Saksan korkein johto jakautuu konfliktiin: mitä tehdä – pitäisikö
mennä suoraan Moskovaan vai poiketa sisään Kiovaan? Rehellisesti sanoen,
molemmat mahdollisuudet ovat tuhoisia. Jos Saksan joukot suuntautuvat suoraan
Moskovaan, jää heidän koko huoltonsa riippumaan ilmaan, ja sitten annetaan
Kiovan luota isku, joka leikkaa Saksan joukot varustuslähteistään. Mutta jos
Saksan joukot kääntyvät Kiovan suuntaan, niin menetetään aikaa hyökkäykseen
Moskovaan, johon tulee sitten ponnistella liejua ja lunta pitkin, mutta siihen
eivät Saksan joukot ole valmiita. Mutta mitä sitten tehdä? Hitler piti välttämättömäksi
ottaa Kiova, Guderian ei hyväksynyt sitä. Myöhemmin hän vahvisti, että se
oli kohtalokas virhepäätös, joka aiheutti romahduksen. Jos kerran ajattelet
niin, niin protestoi! Käyttäydy kuten sinä aikana käyttäytyi Zukov:
sotikoon johtajat, jos ne sitä osaavat, mutta minä pesen käteni!
Viisas ja vaatimaton Guderian täytti
protestoimatta käskyn. Guderian miellyttää minua. Hänen kirjansa ovat
saattaneet minua elämäni läpi. Harvinaisen älykäs mies. Mutta älykkyyden
lisäksi kenraali tarvitsee myös luonnetta, tahdonvoimaa ja urhoollisuutta.
Kaikkien Saksan kenraalien muistelmia läpäisee ajatus: Hitler oli typerä ja käski
meitä täyttämään typeriä käskyjä.
Mutta kenraalista tulee loistava ja voittamaton persoonallisuus vain siten, että
hän jättää typerät käskyt täyttämättä. Sotilaan urheus on sitä, että
hyökätä vihollisen pistimiä vastaan, täyttäen käskyä. Mutta kenraalin
urhoollisuus siinä, että ajatella omilla aivoillaan ja täyttää vain niitä
käskyjä, jotka vievät voittoon.
Lännen kenraalit ovat kiittäneet: meidän
sotilaamme osaavat ajatella! Mutta teillä on Ivan-typerys, hänelle ei ole
opetettu ajattelemista.
Onko teillä herraset, ajatteleva sotilas?
Se on hienoa. Mutta meillä on ajattelevat kenraalit, lisäksi urheat. Heillä
riitti uskallusta omaan mielipiteeseen ja puolustaa sitä. Saksan kenraali täytti
mielivaltaisen käskyn. Mutta se ei ole vahvuuden tuntomerkki. Se näyttää
heikkoutta. Mutta meidän kenraalimme eivät täytä jokaista käskyä!
Katsokaa, siinä piilee vahvuus!
Jos kenraalin hartioilla on nerokas pää,
mutta hän täyttää führerin idioottimaisia käskyjä, jotka vievät maan
katastrofiin, niin ei ole se nerokas pää penninkään arvoinen. Mikä hyöty
siitä on? Sellainen pää kelpaa vain siihen, että kirjoittaa myöhemmin
suurenmoisia muistelmia. Mutta sodassa siitä ei ole mitään hyötyä. Jos
kenraali täyttää typeriä käskyjä, niin hän ei ole kenraali, vaan
yksinkertaisesti hölmö sotilas.
Hämmästyttävää. Stalin hävitti ennen
sotaa kenraaleja, mutta kuitenkin löytyi sellaisia, jotka uskalsivat, niin kuin
Apanassenko tai Zukov, riskeeraten henkensä, lähettää perseeseen kaikkien
kansojen ja kaikkien aikojen neron itsensä.
Hallitsijan kannalta on kaikkein
vaarallisinta joutua tilanteeseen, jossa kaikki nyökkäilevät päitään,
jossa kaikki hyväksyvät hallitsijan kaikki päätökset ja ylistävät niitä.
Jopa kaikkein älykkäin ihminen menettää tällaisessa tilanteessa päänsä,
kaikkein järkevinkin menettää kyvyn huomata omia virheitään. Siitä syystä
hän toistaa virheitään.
Juuri sellaiseen umpikujaan vei Hitlerin
henkilöstöpolitiikka.
Ennen sotaa Hitler ei teloittanut
kenraaleitaan, mutta jostakin syystä heidät oli peloteltu kuten
sotilasparat…
Tästä näkyy puhdistusten hyvät puolet:
jos Hitler olisi ennen sotaa organisoinut oman pitkien puukkojen yönsä, jos
olisi ammuttu monta tuhatta kenraalia, niin hänellä olisi tullut esille
ainakin pari kenraalia, jotka olisivat olleet, ei ainoastaan kyvykkäitä
ajattelemaan, vaan olisivat voineet führerinsä kanssa väitellä.
Eivät ainoastaan Apanassenko ja Zukov väitelleet
Stalinin kanssa. Löytyi muitakin. Armeijankenraali K. Rokossovski pystyi väittelemään
Stalinin lisäksi hänen lähipiirinsä kanssa. Oli vuoden 1944 toukokuu,
valmisteltiin Toisen maailmansodan ja samalla koko ihmiskunnan historian
suurinta hyökkäystä – Valkovenäjän operaatiota.
Stalin ja kaksi hänen sijaistaan – Zukov ja Vassilevski – olivat
suunnitelleet kaiken valmiiksi, kaikkea punninnut, kaikki etukäteen
suunniteltu. Nyt he kutsuivat yksitellen luokseen rintamien komentajat. Vuorossa
oli Rokossovski. Mutta Rokossovskilla oli oma henkilökohtainen ratkaisunsa,
joka oli paljon parempi kuin Stalinin- Zukovin-Vassillevskin suunnitelma. Mutta
hyvin epätavallinen.
Väittely Stalinin kanssa – se tuoksuu
kuolemalta. Tässä ei ole kyse vain Stalinista, tässä hän on lähimpien
apulaistensa ja neuvonantajiensa kanssa. He ovat kaikki kimpassa. Mutta
armeijankenraali Rokossovski ei aikonut täyttää kolmen marsalkan –
Korkeimman ylipäällikön ja kahden hänen sijaisensa käskyä.
No härkäpäiselle kenraalille tehtiin
ehdotus mennä naapurihuoneeseen miettimään omaa käytöstään.
Kenraali Rokossovski lähti. Mietti. On mitä
miettiä. Hän kävi lävitse vankiloiden kidutuskammiot, hän oli istunut
kuolemaantuomittujen sellissä. Ei erityisesti kiinnostaisi kokea sitä
uudelleen.
Sitten hänet kutsuttiin uudelleen Stalinin
kabinettiin ja hänelle luettiin tehtävä uudelleen…
Mutta ei. Rokossovski ei aikonut täyttää
tällaista käskyä. Erottakaa. Pankaa vankilaan. Repikää arvomerkit. Lähettäkää
sotamiehenä rangaistuspataljoonaan. Tappakaa. Tätä käskyä minä en täytä.
Jälleen hänelle ehdotettiin mennä ulos ja
miettiä. Hän lähti uudelleen. Mietti. Voisi luopua riskistä. Voisi täyttää
Stalinin ja Zukovin käskyn. Sodan kohtalo on jo ratkaistu, parhaillaan
keskustellaan hinnasta ja voiton määräajasta. Voisi lopettaa vastarinnan ja
myöhemmin Stalinin kuoleman jälkeen kirjoittaa muistelmissaan: paha Stalin
antoi typeriä tehtäviä, mutta minulla oli siinä tilanteessa oma ratkaisu,
jota Stalin ei kyennyt ymmärtämään ja arvostamaan…
Rokossovski mietti pitkään. Mietittekö
uudelleen? Astukaa sisään. No, miten on? Täytämmekö Korkeimman Ylipäällikönkäskyn?
Ei. En täytä.
No ja perkele sinun kanssasi! Tee, niin kuin
haluat.
Ja Rokossovski tekikin.
Hän toimi loistavasti.
Todistajana kenraaliluutnantti Siegfried
Westpahl: Vuoden 1944 kesän ja syksyn kuluessa tuli Saksan armeijalle kaikkein
suurin häviö, se ylitti jopa Stalingradin luona tapahtuneen.
Venäläiset alkoivat 22.6 vastahyökkäyksen
armeijaryhmän ”Mitte” rintamalla… Se armeijaryhmä hävitettiin.
Armeijaryhmä ”Mitten” hävittämisestä seurasi, että Baltiassa jäi
mottiin armeijaryhmä ”Nord”.” (”Rokovõje resenija” sivut 257-258).
Todistajana kenraalieversti Heinz Guderian:
”Tappio sai alkunsa 22. kesäkuuta. 25 Saksan divisioonaa yksinkertaisesti
haihtuivat ensimmäisenä päivänä… Lisäksi armeijaryhmä ”Mitten”
joutui katastrofiseen tilanteeseen myös armeijaryhmä ”Nord”. (”Panzer Leader”, sivu 352).
Todistajana kenraalimajuri F. von
Mellenthin: 22. kesäkuuta juhlivat venäläiset meidän Venäjän hyökkäyksen
kolmatta vuosipäivää suurisuuntaisella hyökkäyksellä, johon osallistui
neljä rintamaa kaikkiaan 146 divisioonaa ja 43 panssariprikaatia…
… Stalin ymmärsi jo Valkovenäjän hyökkäyksen
toisena päivänä. että Rokossovskin päätös oli yksinkertaisesti
suurenmoinen, että se oli nerokas. Täsmälleen viikon kuluttua operaation
alusta, 29.7.1944 sai armeijankenraali Rokossovski marsalkan timanttitähden.
Mutta myös tätä piti Stalin liian vähäksi ja 30.7.1944 sai Neuvostoliiton
marsalkka Rokossovski Neuvostoliiton sankarin kultatähden. Kultatähteä Stalin
ei antanut, ei Smolenskin, Moskovan eikä Stalingradin takia. Vaikka olisi pitänyt
antaa. Mutta Rokossovskin loistavuutta Valkovenäjän operaatiossa (Stalinin,
Zukovin ja Vassilevskin kiusalla!) ei ollut enää mahdollista salata. Niinpä hänestä
tulikin kandidaatti voitonparaatin komentajaksi. … Sankarin kultatähden –
henkilökohtaisesta urhoollisuudesta, Rokossovski sai Stalinin tiikerimäisen
raivon pelkäämättömyydestä. Se on korkeimman luokan urhoollisuutta.”
------------------
Anteeksi hyvät ystävät. Olen kääntänyt
tämän käännösjakson lähes lyhentämättömänä. Tämä on mielestäni
erittäin tärkeää sotilasjohtamisoppia. Jota se ei kiinnosta, olkoon
lukematta. Toivon, että suomalaiset upseerit lukevat tämän käännösjakson
moneen kertaan ja omaksuvat sen opetuksen.
Jos itsellä on nerokas suunnitelma, mutta
ylempi komentaja käskee tekemään jotakin typerää – älkää alistuko tähän
typeryyteen, vaan ajakaa lävitse oma nerokas suunnitelmanne – jp.
------------------
Sivu 289:
”Meidän legendamme sodasta ovat sekaiset
ja tehty sekasotkuisiksi. Valhe ruokkii valhetta ja synnyttää valhetta.
Legenda siitä, että puhdistusten vuosina hävitettiin Puna-armeijan parhaat
komentajat, on katkeamattomasti sidottu toisen legendan kanssa: Neuvostoliitto
ei ollut valmis sotaan – kun nerot hävitettiin, niin millaisesta valmiudesta
voi yleensä puhua?
Siitä seuraa luonnollisesti vielä yksi
kuvitelma: Stalin pelkäsi Hitleriä.
Nämä sekasotkuksi sekoitetut myytit
tukevat toisiaan. Riittää, että joku marxilaisista tai hitleriläisistä
muistelee yhtä näistä legendoista, niin kansanjoukko jo kertaa toisia. Riittää
kun alkaa selvittää yhtä langanpäätä, ja koko likainen kommunistinen
sekasotku alkaa romahtamaan. Riittää kun sosialismileirin agitaattori
mainitsee Tuhatsevskin ja heti tulee kansanjoukoille mieleen, muistuttamatta
Puna-armeijan valmistautumattomuus sotaan ja säikähtänyt Stalin. Riittää
kun, muistelee vuotta 1941, ja heti muodostuu kansanjoukkojen silmien eteen kuva
nerokkaasta Tuhatsevskista, joka varoitti… …
Meidän agitaattorimme ovat ihastuneita
mahdollisuudesta kerrata: Stalin pelkäsi, hän hirveästi pelkäsi, suorastaan
vapisi… … Edessäni on ”VIZ” (1995, numero 4). Yli aukeaman on
kissankorkuisin kirjaimin: STALIN… PELKÄÄ WEHRMAHTIA: Täsmälleen sellainen
otsikko onkin, ajatuspisteineen. Sitä aikakauslehteä julkaisee Venäjän
Federaation Puolustusministeriö. Kysytään herra ministeriltä, kysytään sen
poliittisesta päähallituksesta, jossa nimen lisäksi ei ole mikään
muuttunut: rakkaat toverit, mistä te sen otitte?
Mutta meidän marksistit ei salaakaan sitä:
Göbbels sanoi niin! Näette, lukekaa! Kun Göbbels sanoi niin, pitää Venäjän
puolustusministeriön kerrata sitä. Niinhän se on?
Puolustusministeriömme (Venäjän – jp)
julkaisee omassa aikakauslehdessään Göbbelsin muistikirjoja. Siinä ei ole
mitään pahaa. Mutta vain sillä vaatimuksella, että puolustusministeri, hänen
alaisensa ministeriö ja toimitus määrittelevät selvästi oman
suhtautumisensa julkaistuun materiaaliin. Tässä tilanteessa saa olla vain yksi
suhtautuminen: katsokaa Göbbelsiä! Hän on typerä! Miten suuresti hän
aliarvioikaan meitä! Katsokaa vain sitä millaiset oli hänen ambitionsa!
Esittikö Venäjän Federaation
puolustusministeri tällaisen suhtautumisensa? Valitettavasti ei.
Puolustusministeriö, Sotilashistorian instituutti, ”VIZ”, ”Krasnaja
Zvezda” takovat päihimme kymmeniä vuosia kuvitelmia meidän jatkuvasta
valmistautumattomuudesta. Ja armeijasta, jonka johtajat syrjäytettiin.
Ja pelokkaasta Stalinista. Tässä he löysivät viimein ihaillun: Göbbelsin
vuoden 1941 päiväkirjat. Venäjän puolustusministeri, hänen johtamansa
ministeriö, Pääesikunta ja meidän viralliset historioitsijat ovat kaikessa
suhteessa solidaarisia Göbbelsin linjan kanssa. Kaikki, mistä he parhaillaan
kirjoittavat ja kaikki, mistä Göbbels kirjoitti vuonna 1941 on olemukseltaan,
hengeltään ja kirjaimeltaan vastaavia.
”VIZ” julkaisee Hitlerin
propagandaministerin opuksia niin kuin vakavaa ja arvokasta informaatiolähdettä.
Sen lisäksi esittää Venäjän Puolustusministeriö sen, minkä Göbbels
julkaisi pienellä kirjoitettuna, nyt Otsikossa ja painaa sen hirvittävän
suurilla kirjaimilla. Koska fraasi ei ole riittävän lyhyt, niin sitä lyhennetään,
häpeämättä ajatuspisteitä otsikossa, ja niinpä liimataan kasaan kahdesta
osasta karjuva otsikko, kuten sitä tehdään keltaisessa lehdistössä:
STALIN… PELKÄÄ WEHRMAHTIA.
Mutta tässä on Göbbelsin päiväkirjaan
todellisuudessa kirjoitettu 29.4.1941, meidän VIZin palstoilla (1996, numero 1,
sivut 42-43): Venäjä on hyvin maltillinen, tuntiessaan itsensä saarrettuna.
Jälleen sama: Göbbels kirjoitti sen
itselleen pienin kirjaimin. Mutta meidän toverimme kirjoittavat sen suurilla
kirjaimilla, vieden sen otsikoksi yli aukeaman: Lukekaa alistetusta, saarretusta
Venäjästä! Kiirehtikää näkemään!
Mutta se on hulluutta! Saartaa Venäjä!
Kenelle se olisi mahdollista? Toveri Venäjän Puolustusministeri, oletteko
oppinut koulussa maantietoa? Onko opettaja Maria Ivanovna näyttänyt teille
kartalta Venäjää? Osaatteko kuvitella Venäjän mittoja? Ja kuka sitten Venäjä
rukan saartoi vuonna 1941? Ei kai vaan Adolf Hitler omien kolmen tuhannen
vanhentuneen panssarivaununsa kanssa? Ei kai Saksan hirvittävän voimakkaat
liittolaiset Suomi ja Romania ottaneet Venäjän pihteihinsä?
Miksi sellaisia asioita julkaistaan – ja
vielä otsikoissa?
Ja meidän rakas pääesikuntamme istuu
kiltisti tuhansine kenraaleineen ja eversteineen. Rakkaat toverit, pystyykö
kukaan teistä näyttämään kartalta Venäjän? Jos pystyy, niin arvioimme
tilannetta. Arvioikaa valtiomme mittoja, sen jälkeen yrittäkää löytää
suuren mittakaavan kartalta Saksa vuoden 1941 rajoissa – löydätte vain
pienen pisteen, joka jo teki Hitlerin siellä olemisen kuumaksi. Mutta miksi te
herrat kenraalit ja everstit vaikenette, kun TEIDÄN aikakauslehtenne ilmestyy
sellaisin otsikoin? Saksa oli itse vuoden 1941 keväällä saarrettu. Nimenomaan
Saksa oli leikattu strategisten raaka-aineiden lähteistä, mitä ilman ei ole
mahdollista sotia. Mutta Neuvostoliitto oli rikkain valtio maailmassa, kaikki
kadehtivat meidän rikkauksia. Sen lisäksi viisas Stalin varmisti meille jo
vuonna 1939 ehdoitta, ilmaisen, loppumattoman avun Amerikasta. Miksi Venäjän
Puolustusministeriö ei kirjoita siitä? … Miksi meidän Glavpur ja sen
alaiset sotahistorioitsijat kuvaavat hitleriläisiä viisaina, voimakkaina,
vakuuttuneina nopeasta ja väistämättömästä voitosta, mutta meitä kuvataan
joka puolelta saarrettuina, heikkoina, raihnaina, typerinä, jälkeenjääneinä
ja kauhusta vapisevina? …
Kiinnostavaa on, että on kahdenlaisia Göbbelsin
päiväkirjoja. Yhdet on ennen hyökkäystä, toiset sen jälkeen. Vuoden 1941 päiväkirjoista
voi lukea Göbbelsiä, joka oli väärässä. Vuoden 1941 päiväkirjoista
heijastuu typerä Göbbels, joka sitä sillä hetkellä ei ymmärtänyt. Juuri näitä
virheellisiä luuloja julkaisevat meidän markisilais-leniniläiset
intensiivisesti. Mutta vuoden 1945 päiväkirjat kuuluvat näkijäksi tulleelle
Göbbelsille. Ne päiväkirjat näyttävät totuuden armeijastamme, kansastamme,
komentajistamme ja Korkeimmasta Ylipäälliköstämme. Mutta Venäjän
Puolustusministeriölle tämä totuus ei sovi. Jostakin syystä näkijäksi
tullutta Göbbelsiä meidän Puolustusministeriömme ei julkaise. Miksi sitten?
…
Niin Hrutshov, Göbbels, Nekrits, Zukov,
kuin myös Tsuhrai kertovat meille, että Stalin pelkäsi Hitleriä. Mutta me epäilemme
sitä. Kiinnitämme huomiota epäkohtiin.
Meille pakistiin 50 vuotta siitä, kuinka
Stalin sai tuhansia varoituksia, jotka tulivat kaikkia mahdollisia kanavia
pitkin Stalinin pöydälle. Se on epäilysten ulkopuolella.
Yritetään yhdistää kahta punapropagandan
epäkohtaa:
1) Stalin pelkäsi, että häntä rynnätään;
2) Stalin ei uskonut, että häntä rynnätään.
Yksi kahdesta:
- minä joko uskon, että minua rynnätään
ja siitä syystä piiloudun uunin taakse, kuin hiirulainen;
- minä en usko, että minua rynnätään ja
siitä syystä istun uunilla ja soitan balalaikaa.
Millaiseen marksilaiseen päähän tuli
ajatus: STALIN PELKÄSI HIRVEÄSTI SITÄ HYÖKKÄYSTÄ, JONKA MAHDOLLISUUTTA HÄN
KIELTÄYTYI KATEGORISESTI USKOMASTA!
Mutta jonkun päässä sellainen ajatus piti
syntyä. Myöhemmin useammistakin. Ja ihmissielujen insinöörit karjuvat
vuosikymmeniä: hän ei uskonut hyökkäykseen, mutta pelkäsi sitä.
Eteemme manataan Stalin: kuolemakseen
kauhuissaan, kaikki hänen tekonsa on seurausta pelosta. Ja samalla meille
kuvataan sitä samaa Stalinia, samaan aikaan, samalla tunnilla: huoleton johtaja
ei reagoi mitenkään lähestyvään uhkaan. ”VIZin” palstoilla on niin
Stalin kuin myös koko kansa kuten pelotellut kaniinit, sitten yhtäkkiä:
”Stalin nukkui tuona traagisena yönä ennen 22.6-41 rauhallisesti. Hän oli
varma, ettei ole puhkeamassa mitään sotaa.” (VIZ, 1989, numero 6, sivu 42.)
Zukovinkin muistelmissa kirjoitettiin: hän
tiedotti Stalinille tulevasta hyökkäyksestä, mutta Stalin ei uskonut sitä
mahdolliseksi. Saksalaiset hyökkäsivät, mutta Zukovilla oli vaikeuksia
Stalinin herättämisessä. Sai herätettyä, kertoi, että hyökättiin, mutta
Stalin ei silti usko hyökkäykseen, vaikka pelkäsi, että hyökätään.
Jos teidän akkunanne alla teroitetaan
kirveitä, teidän paloittelemiseksenne, nukutteko hyvin? Se joka pelkää hyökkäystä
ei nuku syvää unta. Hän herää jokaiseen risahdukseen. Hän uskoo heti
tietoa hyökkäyksestä, sillä pelkää sitä ja odottaa…
… Stalinin kuuluisa kommentti, jonka hän
kirjoitti tiedusteluraportille vähemmän kuin viikko ennen hyökkäystä:
”Toveri Merkuloville. Voitte lähettää oman Saksan ilmavoimien esikunnasta
peräisin olevan ”tietolähteenne” äitinsä hameenhelmoihin. Se ei ole
tietolähde, vaan disinformaattori. J.S.”
… Toveri Stalin saa varoituksen äärimmäisen
tärkeästä tietolähteestä, valtion turvallisuusministeri hälyttää, mutta
huoleton toveri Stalin lähettää heidät ”äidin hameenhelmoihin”. Yrittäkää
nyt kuvitella Stalinin kirjoittamaa kommenttia, hänen pelkoonsa väistämättömään
pikaiseen hyökkäykseen. Minulta se ei onnistu. …”
Sivu 301:
”Arvioikaamme nyt marsalkka Zukovin sanoja
siitä, että Stalinin teot olivat seurausta pelosta.
Mistä teoista puhutaan?
Stalinilla oli linnoitettujen alueiden vyö
Itämerestä Mustalle merelle – ”Stalinin linja”. Ei puhuta siitä oliko
linnoitukset hyviä vai huonoja – kaikenlaiset puolustuslinjat ovat parempia,
kuin ei mitään. Emmekä keskustele siitäkään, että aseet poistettiin
vanhalla rajalla, sekä linnoitukset hävitettiin, eikä niitä rakennettu
uudelle rajalle. Mutta jos uudelle rajalle olisi rakennettu linnoituksia
(puolustusasemia – jp), niin miksi ne piti hävittää vanhalla rajalla? Kaksi
puolustuslinjaa on tietysti parempi kuin yksi. Mutta Stalin riisui aseista
puolustuslinjojaan ja hävitti niitä. Jos te pelkäätte rosvoja, niin alatteko
te pelosta hajottamaan taloanne ympäröivää tiilimuuria? Muistelkaamme
Pushkinin ”Kapteenin tytärtä”. Arolla oleva kehnohko linnoitus. Paholainen
Pugatshov on tulossa. Pelko. Kauhu. Paniikki. Pelko panee ihmiset vahvistamaan
linnoituksia. Ja he tekivät sitä. He olisivat voineet jäykistyä pelosta.
Mutta voimmeko kuvitella, että he olisivat pelon takia alkaneet hävittämään
omia linnoituksiaan, olkoonkin kehnohkoja?
Jos te pelkäätte yöllä tyhjässä pimeässä
asunnossa, niin tuskinpa te rikotte ulko-ovenne? Marsalkka Zukov ajatteli sen
kyllä hienosti: Stalin pelkäsi Hitleriä ja sen takia hävitti kauhuissaan
omia puolustuslinjojaan.
No nyt tekee mieli kysyä Zukovilta itseltään:
mihin hän sitten pyrki? Täynnä pelkoa oleva Stalin hävitti puolustusasemia
juuri ennen Saksan hyökkäystä, miksi sitten Pääesikunnan päällikkö ei
protestoinut? Vai pelästyikö ehkä hänkin ja auttoi kauhuissaan hävittää
omia puolustuslinjoja?
Mutta Stalin ei ainoastaan hävittänyt
puolustuslinjoja. Sissisota, se on heikomman osapuolen ase. Se, joka ei ole
valmis kaksintaisteluun aukiolla, piiloutuu metsään, mutta yöllä leikkaa
kurkun nukkuvalta viholliselta. Jos Stalin pelkäsi Hitleriä olisi hänen pitänyt
vielä rauhan aikana muodostaa metsiin sissijoukkoja tukikohtineen – antaa
vihollisen tulla, tuntekoon nahassaan millaista on partisaanisota Brjanskin
metsissä ja Valkovenäjän soissa.
Stalin oli muodostanut partisaanijoukot,
tukikohdat, salaiset piilopaikat ja salaiset asevarastot, mutta juuri ennen
Saksan hyökkäystä käski sen kaiken likvidoida. Oletetaan, että pelosta.
Oletamme, että Stalin on pelkuri, mutta Zukov rohkea. Miksi sitten rohkea Pääesikunnan
päällikkö sitä ei estänyt?
Saksan armeija oli riippuvainen teistä.
Teiden ulkopuolella ne eivät pystyneet toimimaan. Hävittää kaikki sillat
ennen Dnjepriä ja Dnjeprillä itsellään – ja kaikenlainen salamasota tulee
mahdottomaksi. Kaikki sillat oli panostettu ja valmiit räjäytettäväksi.
Mutta juuri ennen sotaa kaikki panostukset poistettiin. Pelonko vuoksi?
Dnjepr on valtava joki – puolustuslinja.
Dnjeprillä oli jokilaivasto. Jos räjäyttää sillat, niin jokilaivasto
toimien saarten suojasta ei anna vasemman rannan lisäjoista tullen anna
rakentaa siltoja. Viivyttää talveen, talvisotaan saksalaiset taas eivät
olleet valmistautuneet. Mutta Dnjeprin jokilaivasto, jonka tukikohta oli
Kiovassa hajotettiin vuonna 1940. Ennen siirtymistään Pääesikuntaan johti
juuri Zukov Kiovan maanpuolustusaluetta. Oliko jokilaivaston hajottamisen syynä
pelko? Entisen Dnjeprin jokilaivaston alukset siirrettiin Tonavalle ja
Pripjatille, jossa niistä ei ollut mitään hyötyä puolustuksellemme, mutta
ne pystyivät osallistumaan hyökkäyssotaan Berliiniin ja Wieniin saakka. Jos
Stalin teki sen kaiken pelon kynsissä,
niin miksi Zukov ei väittänyt Stalinille vastaan?
Saksan armeijan taktinen huolto perustui
autokuljetuksiin ja vetoeläimiin, mutta strateginen huolto rautateihin. Armeija
tarvitsee satoja tuhansia ja miljoonia tonneja varusteita. Ei autoilla, eikä
kuormavankkureilla sitä kuljeteta Saksasta Voronezin lähelle ja Zerkassoon.
Ainoastaan rautatietä pitkin. Rajaseudulta olisi pitänyt poistaa ratakiskot
100-200 km syvyydeltä rajasta lähtien ja viedä ne Dnjeprin taakse. Ja siinä
kaikki. Sen jälkeen ei olisi enää tarvinnut pelätä Hitleriä. Saksalla ei
ollut sellaisia rautatiekiskojen varastoja. Jos olisi ollutkin, niin rautatien
uudelleenrakentaminen olisi vienyt Puna-armeijan ja partisaanien tulen alla
liikaa aikaa. Salamasota olisi ollut mahdoton ja pidempään sotaan Saksalta
puutuivat resurssit.
Pelosta olisi voinut poistaa ratakiskot
vaikkapa 500 km syvyydessä rajasta.
Mutta Puna-armeija ei purkanut rautateitä.
Päinvastoin, Zukovin vaatimuksesta ja Stalinin käskystä toimi rajojen läheisillä
alueilla intensiivinen rautateiden rakentaminen, vahvistettiin siltoja,
jatkettiin haararatoja, luotiin uusia pääratoja. Oletamme, että Stalin teki
sitä oman hirmuisen pelkonsa takia. Mutta miten Zukov perusteli sitä? Sen lisäksi
Zukov mobilisoi 10 rautatieprikaatia suurimpiin rajanläheisiin haararatoihin,
että läntistä rautatietä voisi nopeasti muuttaa sopivaksi meidän
rautatiekalustolle (eri raideväli – jp). Stalinin täydellisessä ymmärryksessä
ja hyväksymisellä.
Ja jos Stalin vieläkin pelkäsi, niin olisi
täytynyt pitää joukkoja kauempana rajasta. Mutta niitä keskitettiin Stalinin
ja Zukovin käskystä salaa rajalle. Göbbels kirjoitti pelosta halvaantuneista
kaniineista, mutta samaan aikaan liikkui jo Puna-armeijan strateginen porras yli
entisen NSVL:n valtion rajan. … Jos seitsemän armeijan siirto olisi johtunut
Stalinin pelosta, niin niiden armeijoiden olisi pitänyt mennä asemiin Dnjeprin
vasemmalle rannalle ja kaivautua. Niiden olisi pitänyt uudelleen rakentaa
vanhat linnoitukset vanhalla rajalla, joka pysyi vuoteen 1939, kaivaa
juoksuhautoja, panssariesteitä, tulipesäkkeitä… Mutta ne eivät asettuneet
puolustukseen… Pelonko takia?
Eikä olisi saanut sijoittaa raja-alueille
niin valtavia määriä ilmavoimia, siten ne eivät olisi jääneet ensimmäisen
iskun hävittämiksi. Mutta Zukov sijoitti ilmavoimien yksiköitä rajoja lähellä
oleville lentokentille valtavia määriä.
Ja jos kaikkeen oli syynä Stalinin pelko,
niin olisi pitänyt varastot – elintarvikkeet, taisteluampumatarvikkeet,
polttoaineet – viedä ei Dnjeprille, vaan vieläpä Volgan taakse, mutta
Stalinin ja Zukovin käskystä ne kuljetettiin Volgan takaa Dnjeprille ja
suoraan rajalle.
Puolustussodassa me emme tarvinneet myöskään
laskuvarjojääkäriarmeijakuntia, mutta niitä mobilisoitiin vuonna 1941
Zukovin käskystä ja Stalinin luvalla. Stalinin pelkäämisen takiako? Ja
Lothringin kartat vyöryivät rautateitse rajalle. Ja keskustelusanakirjat… Ja
upeat saappaat… Ja paljon, paljon muuta.
9. Armeijakunta valmistautui hyökkäämään
Romaniaan. Johtuiko sekin Stalinin kauhusta.
Mutta 14. Armeijakunta valmistautui ylittämään
Tonavan sen alajuoksulla – ja ylittikin joen onnistuneesti sodan ensimmäisinä
päivinä. Rajavartijat poistivat pelosta piikkilangat…”
… Sivu 305: Oliko Stalinilla aihetta
pelätä?
”Saksan suuntaan alkoivat ryömimään
ensimmäiset loppumattomat Venäjän vankikolonnat. Tästä se kulku ei
laantunutkaan. Loppumattomasti tulivat pitkin maanteitä ja junissa, venäläisten
vankien loputtomat virrat. Mutta siitä oli vähän hyötyä, jokaisen murskatun
armeijan tilalle panivat venäläiset uuden armeijan. Tsaarin valtavat
hallinta-alueet tuntuivat olevan ihmisten suhteen loppumattomat. Kuinka kauan
Saksa voisi sellaisessa taistelussa jatkaa vastarintaa? Eikö joskus tule eteen
sellainen päivä, jolloin Saksa, välittämättä juuri saavutetusta voitosta,
jää ilman uusia joukkoja, samalla kun Venäjän armeijan korkein johto tuo
rintamalle jatkuvasti uusia armeijoita? Mitä sitten tapahtuu? – Adolf Hitler
”Mein Kampf”
”Meitä valmennettiin niin varmasti
ajatuksella Hitlerin ja hänen armeijansa ylivoimasta, että ajatuksen Stalinin
peloista vastaanotamme ilman protestia.
Mutta miksi Stalinin olisi pitänyt pelätä
Hitleriä?
Pitkäaikaiseen sotaan puuttuivat Saksalta
resurssit. Sen tiesivät kaikki, myös Hitler ja hänen kenraalinsa. Heille jäi
ainoastaan yksi mahdollisuus – Salamasota.
Mutta salamasota Neuvostoliittoa vastaan ei
ollut mahdollista siitä syystä, että Neuvostoliiton leveys lännestä itään
oli enemmän kuin kymmenen tuhatta kilometriä. Jos Hitler olisi valloittanut
tuhat kilometriä kuukaudessa, joka oli teoriassa mahdotonta olisi sotaan
kulunut kokonainen vuosi.
Salamasota Venäjää vastaan ei onnistunut
myöskään siitä syystä, että Euroopasta tulevia armeijoita varten pidettiin
vuoden kahdestatoista kuukaudesta vain neljää 15.5 – 15.9
taistelukelpoisiksi meidän alueellamme. (Kun ei sada vettä). Jos niiden neljän
kuukauden kuluessa onnistuisikin vallata koko valtio, niin ei ollut selvää,
mitä sitten pitäisi tehdä, kun tulee syksy, ja sen jälkeen talvi? Venäjälle
on helppo tulla, täältä poistua on vaikeampaa. Sisäänpääsy yksi rupla,
ulospääsy – kaksi ruplaa. Suuri sotastrategi kenraalimajuri Clausewitz, Venäjän
palveluksessa ollut preussilainen, Smolenskin ja Borodinon taisteluihin
osallistunut, varoitti, että jos jonkun onnistuisikin valloittaa Venäjä, niin
sen kontrolloiminen ei ainakaan onnistuisi. Kerran Bonabarte valloitti Moskovan
salamasodalla… Mutta kuinka pitkäksi ajaksi?
Salamasota Venäjää vastaan oli mahdoton,
sillä vuoden 1941 kesäkuussa kuului rauhanajan Puna-armeijaan
5,5 miljoonaa sotilasta ja komentajaa. Huomioimatta NKVD-joukkoja. Jos
Hitler olisi tappanut tai vanginnut joka kuu miljoonan sotilasta (mutta se on
mahdotonta), sittenkin olisi sota venynyt puolen vuoden pituiseksi, ja siinä
tapauksessa olisi pitänyt sodan lopettaminen suunnitella joulukuuksi. Ja sitten
olisi pitänyt huomioida lumi, pakkanen ja tuisku. Myös siinä tapauksessa
olisi pitänyt ommella lampaannahkaturkkeja (Venäjän sotilastiedustelu GRU
seurasi, ommellaanko niitä, kun ei ommeltu, niin raportoitiin, ettei Saksa hyökkää
– jp).
Mutta se ei suinkaan ole kaikki. Vieläpä
ylikriitillisen kesän 1941 olosuhteissa toimi Neuvostoliiton liikekannallepanojärjestelmä
moitteettomasti, ja sodan ensimmäisen viikon aikana kutsuttiin palvelukseen lisää
5,3 miljoonaa sotilasta. (Sovetskaja Vojennaja Entsiklopedija, viides osa, sivu
343.) Siis yhteensä yli kymmenen, lähes 11 miljoonaa sotilasta. Jos Hitler
olisi hävittänyt näitä miljoonan kuukaudessa (mutta se ei olisi ollut hänelle
mahdollista), niin olisi sota venynyt vuoden pituiseksi. Mutta meidän
liikekannallepano jatkui myös heinäkuussa, elokuussa, syyskuussa…. ”Meidän
voimamme on ehtymätön” sanoi toveri Stalin. Eikö se ole totta? Eikö jopa
Hitler ymmärtänyt tätä? Eikö hän jo kirjoittanut siitä ”Mein
Kampfissa”?
Neuvostoliiton mobilisaatiovara oli 10%
asukkaista. Laskeskelkaamme hieman. Se resurssi käytettiin sodan aikana täydellisesti.
Väkeen otettiin hieman enemmänkin. Miten paljon aikaa olisi kulunut tällaisen
armeijan hävittämiseen? Millainen ajattelukyvytön olento otti tehtäväkseen
hävittää tällaisen armeijan? Ja vielä kolmessa kuukaudessa?
Saksa ei ollut valmis sotaan. Stalin tiesi
sen.
Kun puheeksi tulee Hitlerin ”valmius”
sodaksi, niin yrittää tappamatta jäänyt hitleriläinen saasta siitä vaieta.
Mutta halutessamme voimme myös Hitlerin ”valmiudesta” löytää mustia
pisteitä. Hitler saattoi itseään vastaan paljon ennen vuotta 1939 Amerikan ja
koko lopun maailman. Näyttääkö se valmiudelta sodaksi? Vertailkaamme
Hitlerin liittolaisia Saksan liittolaisiin ja vastaamme kysymykseen: kuka niistä
oli parhaiten valmis sotaan?
Hitler oli koko maailman silmissä
aggressori, anastaja, ryöstäjä ja murhamies. Mutta Neuvostoliittoa kuvasi
stalinilainen propaganda syyttömänä uhrina. Ei ole suinkaan toissijainen
kysymys: kuka sinä olet maailman silmissä – rikollinen vaiko sorrettujen
puolustaja; mitä odottavat planeetan asukkaat – sinun häviötäsi, vaiko
voittoasi. Stalinin puolella oli koko maailma, kaikkien valtioiden, kaikkien
kansojen, kaikkien hallitusten sympatia. Neuvostoliitolle, Puna-armeijalle,
Stalinille toivoivat menestystä niin proletariaatti kuin porvarit. Mutta mitä
he toivoivat Hitlerille?
Oli myös poikkeus: Hitlerin menestystä
toivoivat Neuvostoliiton kansat. Hitler otettiin vastaan musiikin, kukkien ja
naurun kanssa Riiassa, Vilnassa, Tallinnassa, Kiovassa… Mutta Hitler ja hänen
kenraalinsa käyttäytyivät siten, että sodan jälkeen otettiin Euroopassa
kukkien kanssa vastaan Stalin ja NKVD (jotkut ottivat – kommunistit – jp).
Hitler joutui alusta saakka tilanteeseen,
jossa ei ollut mitenkään mahdollista voittaa. Ranskasta se selvisi kevyesti,
mutta miten sotia Iso-Britannian kanssa, kun ei ole ylivoimaa ilmassa, eikä
merellä? Ja sitten Hitler heittäytyi Neuvostoliiton kimppuun. Meille puhutaan,
että Hitler tarvitsi elintilaa idästä. Kummallista: Hitler murskasi Ranskan,
mutta hänellä ei ollut riittävästi voimaa, että miehittää koko Ranska. Hänellä
ei ollut alkuunkaan voimaa miehittää Ranskan alusmaita. Hollannissa olisi pitänyt
sijaita kaksi divisioonaa, mutta Hitler pystyi antamaan sinne vain yhden. Mutta
Hollanti on vain pikkiriikkinen valtio, suuria olivat vain sen alusmaat.
Hitlerin edessä lepäsivät täysin ilman kontrollia Hollannin siirtomaat… ja
Belgian Kongo… Mutta hän jätti ne miehittämättä. Sen sijaan Hitler
tuppautui sotaan uusien alueiden valloittamiseksi idästä. Hänen edessään
levisi Etelä-Ranska puolustuksetta parantolat, viinirypäleistutukset,
viinikellarit, suurenmoiset tiet, houkuttelevat naiset, piru vieköön, mutta hän
kiirehti valloittamaan Arkangelin hetesoita, Astrahanin kaisla-aukioita.
Menettikö hän järkensä, vai miksi? Ja nyt syytetään Stalinia typeryydestä:
miten hän ei ymmärtänyt, että Hitlerille tulee vuonna 1941 himo Konotopia,
Kobeljakia ja Arzamassia kohtaan, Ahtõrka kaupan päälle. Vuonna 1941 Hitler
ei pystynyt kontrolloimaan enää kaikkea, mitä hän oli jo ahminut, maa alkoi
menemään tuliseksi hänen jalkojensa alla Jugoslaviassa, Hitler oli käsistään
ja jaloistaan sidottu sotaan Ison-Britannian kanssa (jonka takana seisoi
”puolueeton” Amerikka), Hitlerin joukot oli ympäriinsä ripoteltu
Pohjois-Norjasta Pohjois-Afrikkaan ja laivastonsa taisteli Grönlannin vesiltä
Argentiinan rannikolle ja Hyväntoivon niemeen. Millaiselle analyytikolle voisi
tulla mieleen, että hän ryntää Venäjän kimppuun – valloittamaan lisää
maata?
Kaksi ja puoli tuhatta vuotta ennen meitä
neuvoi suuri kiinalainen Sun Tzu seuraavien sukupolvien komentajille: Älä sodi
kahdella rintamalla! Kukaan ei saa sotia kahdella rintamalla, varsinkaan Saksa.
Oman maantieteellisen sijaintinsa ja
resurssien puutteen vuoksi on Saksa tuomittu häviämään kahden rintaman
sodan. Toinen maailmansota vahvisti tämän jälleen. Kaikki loistavat
saksalaiset varoittivat kahden rintaman sodasta, mutta Bismarckin mielestä
olisi Saksan pitänyt luopua sodasta myös yhdellä rintamalla, jos vastassa on
Venäjä.
Oliko Hitler valmis kahden rintaman sotaan?
Miksi olisi Stalinin tarvinnut pelätä
sellaista vaihtoehtoa? Miksi kukaan ei tee Hitleristä naurunalaista?
Miksi kukaan ei naura nerokkaiden Hitlerin ministereiden, diplomaattien
ja kenraalien suuntaan?
Avaamme kaikille saatavan dokumentin –
Saksan maavoimien pääesikunnan päällikön kenraalieversti F. Halderin päiväkirjan
ja meidän ihmetyksellä ei ole rajoja. Tulee käsitys, että Saksan koko
valmistautuminen sotaan seisoi kolmella tukipylväällä: ehkä, voisi ja
jotenkin. Tässä on joitakin poimintoja päiväkirjamerkinnöistä valtavasta määrästä:
- 9.8.1940: ”paperivirta lisääntyy niin
nopeasti, että se uhkaa haudata meidät alleen.”
- 29.9: ”Autoja ei riitä edes Korkeimman
johdon reservin kaikkein tärkeimpiin ajoihin.”
- 7.10:
”Ilmasota kahdella rintamalla on ajattelematonta.”
- 21.10: ”Kuljetusten organisoinnissa on
kaaos.”
- 18.11: ”Rautateillä on ruuhka. 574
kuljetusta seisoo idässä ja Berliinissä.”
- 26.11: ”Panssarintorjuntatykeissä on
hevosvaljaat. Meillä ei ole niihin eläimiä…. Emme pysty varustamaan
Bulgariassa olevia joukkojamme vuoristovarustuksella… emme pysty
kontrolloimaan Ranskan suurkaupunkeja… Ei ole yhtään lumiauraa… Imperiumin
rautatiet eivät pysty suoriutumaan jatkossa tämänhetkisestä paineesta.”
- 27. 11: ”Kaksipuolisilla saarrostuksilla
ei voida saavuttaa menestystä Venäjän mittaamattomissa avaruuksissa.”
Salamasodan koko teoria perustui
panssarivaunujen syviin koukkauksiin. Saksan strategit ymmärtävät, ettei
sellaiset pihdit tuota tulosta Venäjän loputtomissa avaruuksissa.
- 3.12: ”Polttoainetilanne on surkea.
Autonrengastilanne on hyvin surkea.”
- 4.12: ”Tykkejä on liian vähän.”
- 13.12: ”Moskovan valloituksella ei ole
oleellista merkitystä (Hitlerin mielipide)… ilmavoimat joutuvat taistelemaan
kahdella rintamalla.”
Palaamme takaisin 7.10 kirjoitettuun:
”Ilmasota kahdella rintamalla on ajattelematonta.” He ymmärtävät tämän,
mutta päättävät aloittaa sen kahdella rintamalla. Ei ainoastaan Halder, vaan
myös Hitler ymmärtävät, ettei Moskovan valloitus tarkoita sodan loppumista.
Mutta Hitlerin suunnitelma perustuu vain siihen, että valloittaa Moskova,
sitten ehkä kaikki romahtaa itsestään. Mutta ellei romahda, mitä tehdä
sitten?
- 14.12: ”Taistelujen valmisteleminen
ontuu.”
- 23.12: ”Kumin hankkiminen on
vaikeata.”
- 16.1.1941: ”Mannermaan
ilmatorjuntadivisioonat. 40 divisioonaa. Tarvittava erikoishenkilöstö
tarvitsee koulutusta. Se jatkuu syksyyn.”
Tässä se valmius onkin. Neuvostoliittoa
vastaan suunniteltu sota toivottiin voitavan lopettaa syksyyn mennessä. Sen jälkeen,
voiton jälkeen, täydennetään ilmatorjuntadivisioonat tähtääjillä,
laskijoilla, tykinjohtajilla, jaoksen päälliköillä ja patterin komentajilla.
- 28.1: ”Kautsuvarastomme loppuvat
helmikuun loppuun mennessä. 25 000 tonnia kautsua on ostettu ranskalaisten
taholta, mutta japanilaiset eivät lupaa sitä kuljettaa…”
Japania pidetään heidän liittolaisekseen.
Tuona aikana ei kautsua osattu korvata millään muulla. Saksan kautsuvarastot
loppuvat neljä kuukautta ennen hyökkäystä Venäjälle. …
Samana päivänä, 28.1: ”Polttoaine:
tilanne on vakava. Varmaksi voi pitää polttoainetta keskityksiin ja kahden
kuukauden operaatioihin… Autorenkaiden tilanne on hyvin vakava…”
Herrat Hitlerin kenraalit suunnittelivat
murskata Venäjän kolmessa kuukaudessa. Mutta bensiiniä oli vain kahdeksi
kuukaudeksi.
Ja vielä samana päivänä, 28.1:
”Operaatio Barbarossa. Kampanjan tarkoitus ei ole selvä. Englantiin se ei
vaikuta mitenkään. Taloudellinen asemamme ei parane siitä. Jos olemme sidotut
sotaan Venäjällä muuttuu tilanne vieläkin raskaammaksi… Operaatio
Barbarossa on uhkarohkea.”
Niinpä, heille ei ole selvää, miksi he hyökkäisivät
Venäjälle. Stalinilla oli rautainen logiikka, sillä kun häntä varoitettiin
Saksan mahdollisesta hyökkäyksestä, hän kysyi: ”Mutta miksi?”. Stalin ei
pystynyt mitenkään ymmärtämään, miksi saksalaiset tulisivat Venäjälle.
Nyt sitten selviää, että siitä puuttui tosiaankin logiikka. Hitlerin pääesikunnan
päällikölle, joka suunnitteli sotaa, ei ole myöskään selvä, miksi hyökkäisi
Venäjälle.
Looginen ajattelu mahdollistaa aavistaa
vihollisen valintoja. Mutta nerokaan ei pysty arvaamaan idiootin tekoja, joista
puuttuu logiikka, jonka teot eivät perustu mihinkään.
- 1.2: ”Italian joukoista ei muodostu hyvää
käsitystä: ei ole tahtoa, eikä mahdollisuutta vastarintaan.”
- 8.2: ”Talonpoikien vetohevoset:
annettava Puolasta 15 000 valjaineen ja ajomiehineen.”
- 18.2: ”Polttoainetilanne on epäselvä
ja vaikea”.
- 13.3: ”Bensiiniä autoille ja dieselöljyä
on hyvin vähän. Ilman tuontia Venäjältä voisimme olemassa olevilla
varastoilla jatkaa vastarintaa kahdesta kahteen ja puoleen kuukauteen suurhyökkäyksen
tapahtuessa.”
- 17.3: ”Romaniaan ei voi luottaa.
Unkarista ei saa olla varma. Sillä puuttuu kaikenlainen motivaatio
toimenpiteisiin Venäjää vastaan.” (Hitlerin mielipiteitä).
- 3.4: ”Valtion rautatiehallitus tiedotti
rautateillä olevasta katastrofaalisesta tilanteesta.”
- 5.4: ”Ei ole mahdollista ratkaista
ongelmaa konekivääripataljoonista.”
- 7.4: ” Täytyy myöntää, että Venäjän
joukkojen ryhmitys täysin mahdollistaa nopean hyökkäyksen, joka olisi meidän
kannaltamme äärimmäisen epämiellyttävää.”
- 11.4: Hitlerillä oli hysteriakohtaus
- 23.4: ”Rommel ei absoluuttisesti vastaa
hänelle, kuin komentajalle, annettuihin velvollisuuksiin.”
- 26.4: ”Vara-autoja on vähän. Huoltopäällikön
käytössä ei ole mitään.”
- 5.5: ”Joukot kestävät heikosti yökylmää.
Ampumatarviketilanne on kireä.”
Puhe on Saksan joukoista Bulgariassa. He
paleltuvat toukokuussa, Bulgarian kylpylöissä… Ja nyt heille tuli himo mennä
Venäjälle.
- 7.5: ”Varaosat. vaatimuksista saadaan
tyydytettyä vain 10-15%… Rommel hajottaa joukkojaan kaikkein mielettömimmällä
tavalla.”
- 11.5: ” Tilanne Pohjois-Afrikassa on
iloton. Välittämättä käskystä, Rommel joutui tilanteeseen, jossa me emme pärjää
materiaalisesta puolesta. Pohjois-Afrikan joukkojen johtaminen on selvästi
ylivoimaista Rommelille.”
- 17.5: ”OKW vaati juuri toista
divisioonaa Hollantiin. Meillä ei yksinkertaisesti ole sitä.”
Millä te sitten, herrasväki, meinaatte
miehittää Venäjän?
- 20.5: ”Operaatioon Barbarossa
osallistuvia moottoroituja joukkoja ei voida saattaa täysivahvuisiksi määrä-ajassa…
Polttoainetilanne: kesäkuussa – tarpeeksi. Heinäkuussa tulee puuttumaan
10%.”
- 21.5: ”Hyvin suuri puute asepuvuista.”
- 22.5: ”17. panssaridivisioonalla on 240
eri merkkiä olevia ajoneuvoja.”
- 29.5: ”Polttoainepula! Upseerireservi on
rajallinen.”
- 31.5: ”Tiedustelulennostoissa on hyvin
kireä tilanne autokuljetuksissa.”
- 13.6: ”Syksyllä polttoainevarastot
loppuvat.”
Ja tätä me joudumme sanomaan
sotavalmiudeksi?
Mutta todellinen valmius sotaan ilmenee
22.6.1941 (Saksan hyökkäyspäivä itään – jp) jälkeen. Halder jatkaa.
- 4.7.1941: ”Hodtin panssariryhmän
esikunta raportoi, että rivissä on enää 50% ajoneuvojen määrävahvuudesta.”
- 9.7: ”Panssarivaunutappiomme eivät ole
suuria, mutta ihmistappiot ovat.”
- 12.7: ”Neukkulan tykistön kranaattien
teho on suuri, moraalinen vaikutus on suuri. Paljon uusia tähän saakka
tuntemattomia tykistöjärjestelmiä.”
- 13.7: ”Panssarivaunutappiot keskimäärin
50%.”
- 17.7: ”Joukot ovat loppuun väsyneitä.”
- 20.7: ”Johtavien instanssiemme mieliala
on laskenut. Eniten se näkyy ylipäällikön masentuneessa mielialassa.”
- 23.7: ”Yksittäisissä joukko-osastoissa
on upseeritappiot jopa 50%.”
- 1.8: ”Ylijohdon reservissä on 0
divisioonaa.”
- 7.8: ”Olemassa olevalla polttoaineella
on mahdotonta suorittaa suurempia operaatioita.”
Suunniteltiin Neuvostoliiton murskaamista
kolmessa kuukaudessa, tietäen, että polttoainetta on varattu vain kahdeksi
kuukaudeksi. Mutta se loppui puolessatoista kuukaudessa.”
-------------
Puhastus sivu 313:
”Siteerasin edellä mitättömän osuuden
kenraalin päiväkirjasta. Koko päiväkirja – se on hätähuuto Saksan
totaalisesta valmistautumattomuudesta sotaan. Selailemme sivuja muistelmista,
joita jättivät meille Z. Westpahl, G. Blumentritt, K. Zeitzler, K. K.
Tippelskirch, W. Picht, E. Mitteldorf, F. Mellenthin, L. Rendulich, H. Holdt ja
toiset. Kaikissa kirjoissa on parku taivaaseen saakka: Saksa ei ollut ollenkaan
valmis sotaan. H. Guderian sanoi suoraan jopa seuraavan mielipiteensä: ”Meidän
johtomme mielipuolinen itsepäisyys ylitti jopa Kaarle XII ja Napoleon I:n.”
(”Itogi Vtoroi mirovoi voinõ” M.: 1956, 7. sivu 123) H. Teske: … Suurella
Saksan imperiumilla oli vuonna 1939 pienempi veturi ja vaunuvaranto kuin
keisarillisella Saksalla vuonna 1914.” (Samassa, sivu 402).
Saksan kenraalit suunnittelivat käyttävänsä
Neuvostoliiton murskaamiseksi 320 junallista taisteluampumatarvikkeita. F.
Halder todistaa, että Saksan joukot kuluttivat taisteluissa Venäjän alueella
kahdessa viikossa enemmän taisteluampumatarvikkeita kuin oli suunnitelmien
mukaisesti koko sodassa. Halderin päiväkirjasta 16.8.1941:
”Taisteluampumatarvikkeiden kulutus: 1.8 mennessä on rintamalle tuotu
sellainen määrä ampumatarvikkeita, kuin oli suunniteltu operaatio
Barbarossaan kaiken kaikkiaan.”
Mutta tässä on samasta päiväkirjasta
24.11-41: ”Tarvitsemme Välirauhan.”
Venäjän talvi on vasta edessä… Hitlerin
mielestä Stalinilta puuttuivat reservit. Tästä oli päiväkirjassa 2.12.1941.
Saksan tiedustelu erehtyi, kuten aina. Stalinilla oli reservit, ja 5.12.1941 hän
heitti verekset divisioonat, armeijakunnat ja armeijat suurisuuntaiseen vastahyökkäykseen.
Mutta jo ennen sitä ennätti Halder vakuuttua välirauhan tarpeesta.
Ja tässä on päiväkirjasta 12.12-41:
”Panssarivaunutuotantoon liittyen: tilanne on parhaillaan sellainen, ettemme
pysty enää jatkamaan sotaa.”
Ja minä en ymmärrä: miksi marksistit ja
hitleristit eivät siteeraa kaikkea sitä? Mutta nyt julkaisi joku G. Gorodetski
Venäjän Puolustusministeriön aktiivisella osallisuudella, Venäjän
Ulkomaantiedustelun julkisella ja demonstratiivisella avulla kirjan, jossa ei
ole sanottu yhtään huonoa sanaa Saksan ”valmiudesta” sotaan, mutta meidän
”idioottien” suhteen ei ole sanottavana yhtään hyvää sanaa: venäläiset
ovat pelkureita ja tomppeleita. Saksan kenraalit aikoivat valloittaa
Neuvostoliiton, eikö Gorodetski olisi voinut nauraa makeasti Hitlerille! Mutta
ei, hän ei naura. Venäjän pystyivät valloittamaan aasialaiset, mutta
eurooppalaisille se ei ollut mahdollista. Venäjä on helppo alistaa petoksella,
mutta voimalla sitä ei ota. Ihan sama miten pitkän sodan kuluessa. Valloittaa
Venäjä kolmessa kuukaudessa? Eikö se ole hulluutta? Ja miksi te, toveri
Gorodetski ette arvioi pölkkypäiden osuutta Saksan nerojen joukossa? Miten on
selitettävissä teidän rakkautenne Hitleriä ja hänen piestyjä strategejaan
kohtaan?
----------------
Sivu 314:
”En väitä vastaan, salamasota toteutui
Puolassa ja Ranskassa. Mutta millaisin välinein Hitler suunnitteli käyvänsä
salamasotaa Neuvostoliittoa vastaan?
Salamasota – se on panssarisotaa.
Hitlerillä oli 3410 vanhentunutta panssarivaunua, mutta meidän alueemme on
22,4 miljoonaa neliökilometriä. Yksi
Saksan panssari meidän 6568 neliökilometriä varten. Vähänlaisesti.
Kahdestakymmenestä kahdesta miljoonasta neliökilometristä 17 miljoonaa ei
lainkaan sovi panssarivaunujen toiminta-alueeksi ja lopuilla pinnoilla Saksan
tankkien toiminta on mahdollista vain kesällä, sillä muuten ne jäävät
kiinni pohjattomaan liejuun tai lumeen. Bensiiniäkin Hitlerillä oli vain
puoleksitoista kuukaudeksi. En tiedä millaiset idiootit näkivät unessa
salamasotaa näissä olosuhteissa? Miksi Stalinin olisi pitänyt pelätä
salamasotaa tässä muodossa ja sellaisilta strategeilta, joiden nerous avautui
tällä tavalla. Huomioikaamme, että he luottivat voittavansa kolmessa
kuukaudessa. Ja missä kolmessa kuukaudessa? Hitler aloitti 22. kesäkuuta,
kolme kuukautta tulee täyteen 21. syyskuuta. Silloin on liejua kaulaan saakka.
Mutta syyskuu voi olla sateinen jo alkaen ensimmäisestä päivästä.
Huomioitiinko tällainen mahdollisuus hitleriläisten suunnitelmissa? Lumi voi
tulla maahan lokakuussa (uuden kalenterin mukaan). Oliko se huomioitu? Lisäksi,
panssarivaunut yksistään ei ole mikään voima. Toisista eteen kiirehtinyt
tankki on haavoittuva. Jalkaväen tulee tukea panssarivaunuja ja panssarivaunut
tarvitsevat huoltoa. Tilanne oli seuraavanlainen: ”Vielä vuonna 1941 koostui
Saksan armeija pääsääntöisesti puhtaista jalkaväkidivisioonista, jotka
liikkuivat yhdestä kohdasta toiseen jalkaisin, kuormastoissa käytettiin
hevosia.” Se sitaatti kuuluu saksalaiselle kenraalille Günther
Blumentrittiille. (”Rokovõje resenija”, sivu 74). Tässä on myös
statistiikkaa: 22.6-41 Hitlerillä oli Itärintamalla 750 000 hevosta. (Goralski
R. ”World War II Almanac”, sivu 164). Kuvitelkaamme,
että jokaisen Saksan panssarivaunun perässä venyi kuormasto, jossa oli 220
hevosta. Vetämässä vankkureita. Halusivatko he pitää salamasotaa
vankkureilla? Meinasivatko he pöristää vankkureilla Vladivostokiin? Kolmessa
kuukaudessa? Muuten puhukaamme myös hevosista. Olemmeko nähneet yhdessäkään
amerikkalaisessa filmissä saksalaista kuormavankkurilla? Filmeissä saksalaiset
on panssareilla. Mutta historiallinen totuus on, että heillä oli 100 kertaa vähemmän
panssareita kuin vankkureita. Sadasta yhdeksästäkymmenestä divisioonasta,
jotka Hitler paiskasi Neuvostoliittoa vastaan oli vain 17 panssaridivisioonaa.
Ja sinne oli keskitetty kaikki, mitä oli yleensä otettavissa. Kuvitelkaamme
miten on mahdollista varmistaa divisioonan varaosahuolto, kun sinne on
keskitetty 240 eri merkkiä olevia autoja: henkilöautoja, kuorma-autoja,
busseja, sotilas- ja siviiliautoja Belgiasta, Ranskasta, Kreikasta,
Jugoslaviasta, jne. Kuka niitä pystyisi korjaamaan – paljaan taivaan alla,
satojen kilometrien etäisyydellä korjaamoista? Yhdessäkään
kolmestatoista moottoroidusta divisioonasta ei ollut panssarivaunuja, eikä
ainoassa ratsuväkidivisioonassa. Kaikki loput divisioonat olivat jalkaväkidivisioonia.
Vankkureilla.
Kun Stalinille raportoitiin, että sellainen
väki aikoo hyökätä, niin Stalin ei yksinkertaisesti uskonut sitä. Ja Stalin
oli oikeassa. Päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon ei ole mahdollista
loogisesti perustella. Pitkä-aikaiseksi sodaksi puuttuivat Hitleriltä
resurssit, siksi hän päätti pitää salamasodan, mutta siihenkään hänen välineet
eivät riittäneet. Hän aloitti salamasodan autonrenkaiden katastrofaalisessa
puutteessa, polttoainepulassa ja taisteluampumatarvikkeiden säännöstelyssä.
V. Molotov sanoi ennen hyökkäystä: ”Täytyy olla idiootti, että meitä
rynnätä.” Vjatseslav ei yksinkertaisesti pystynyt olettamaan, että he
tosiaan ovat idiootteja. Mistä hyvänsä kantista katsottuna hyökkäys
Neuvostoliittoon oli Hitlerille sanan suoranaisessa merkityksessä askel
itsemurhaan. Miten matalalle on moraalisessa mielessä vajonneet ne hitleriläiset
epäsikiöt, jotka sellaisen lopputuloksen jälkeen jatkavat huutoaan: mutta
Hitler oli kuitenkin viisaampi! Hän olisi kuitenkin voinut voittaa! Kolmessa
kuukaudessa!
Päätös hyökätä Neuvostoliittoon oli
typerä. Hitler itsekin myönsi, että syy ei ole talven, vaan Saksan armeijan
valmistautumattomuus talveen. ”Hitlerin pöytäpuheet” 29.5.1942: ”Meidän
sotilaittemme, heidän varustuksen ja moottoroinnin taso ei vastaa mitenkään
tuon talven vaatimuksille… Maavoimien pääesikunta ei huolehtinut
oikea-aikaisesti talvipolttoaineesta, eikä talvivaatetuksesta.” Ne ovat
Hitlerin sanat. Miksi te herrat Gorodetskit ja Steinbergit ette siteeraa niitä
sanoja? Jopa Hitlerille pisti silmään, että Wehrmachtin taso ei vastannut
niille ylivoimaisille tehtäville, mitä niille annettiin. Kenraali G.
Blumentritt väitti sodan jälkeen: ”Päättäessään hyökätä Venäjää,
Saksa hävisi sodan.” Kenraalisotamarsalkka von Rundstedt tiedotti toukokuussa
1941: ”Sota Venäjän kanssa on mieletön, sille ei voi olla onnellista
loppua.” (”Rokovõje resenija”, sivu 76). Mutta parhaiten ilmaisi Hitler
itse, jo paljon ennen valtaantuloaan: ”Jopa ainoastaan liiton solmimisen
tosiasia Saksan ja Venäjän välillä tarkoittaisi tulevan sodan välttämättömyyttä,
sen tulos olisi etukäteen varmaksi määrätty. Sellainen sota voisi tarkoittaa
vain Saksan loppua.” (”Mein Kampf”, 2. osa, XIV kappale). Niin kuin olisi
tiennyt etukäteen! Itse kirjoitti sen, itse solmi Stalinin kanssa sopimuksen,
taaten siten Saksan häviön ja itsensä itsemurha!
Mietimme vielä sitä: kun allekirjoittaa
sopimuksen Stalinin kanssa, niin voi unohtaa sotasuunnitelmat, sillä jo
allekirjoittamisen fakta takaa Saksalle katastrofin ja häviön. Todellinen
profeetallisuus!
Ja nykyiset hitleriläiset, unohtaneena oman
führerinsä varoitukset, jatkavat parkumistaan, että Hitlerillä oli kaikki
oikein, voittaa olisi voinut myös ilman joukkojen riittävää moottorointia,
vankkureilla… He karjuvat, että kaikkeen syyllinen oli talvi…
Sotimiseen tarvitaan aseita. Sota on
sellaista… 3410 Saksan tankkia. Kaikki keveitä. Kaikki vanhentuneita. Ei
ensimmäistäkään raskasta panssarivaunua. On nimitykseltään keskiraskaita
vaunuja, mutta ne ovat keveitä vaunuja, joihin on ripustettu lisäpanssarointia.
Puolustuskyky ei suinkaan kasva siten, vaan heikentyi liikkumiskyky: nopeus,
ketteryys, telojen kantokyky – juuri ne ominaisuudet, joita tarvitaan hyökkäyssodassa
mittaamattomilla avaruuksilla. Hitlerillä ei ollut yhtään
amfibiopanssarivaunua, eikä yhtään vaunua, jonka panssarointi kestäisi venäläisen
panssarivaunutykin ammuksen, yhdessäkään ei ollut tehokasta tykkiä…
Mutta Stalinilla oli 23 106 panssarivaunua
(ottamatta huomioon NKVD:n vaunuja). Joukossa maailman parhaat vaunut. Tehokkaat
pitkäputkiset tykit, leveät telaketjut, paksu panssarointi… Lisäksi
Stalinilla oli kyky valmistaa tällaisia panssareita rajoittamattomia määriä.
Uivia vaunuja Stalinilla oli enemmän, kuin Saksalla kaikkia vaunuja yhteensä.
Stalinilla oli kaukopommitusilmavoimat,
mutta Hitleriltä se puuttui.
Vuosina 1940-1941 Saksaa pommitti Englannin
strategiset ilmavoimat. Myös Stalin oli valmis yhtymään tähän omilla
kaukotoimintavoimillaan. Samaan aikaan Hitler oli luottanut pommittaa britit
sodasta, mutta siitä ei tullut mitään, koska hänellä ei yksinkertaisesti
ollut strategisia ilmavoimia. Sen jälkeen olisi Saksa voinut valloittaa
Neuvostoliiton Euroopan puoleisen osan linjalla Arkangeli-Astrahan, loput, joka
jäisi tämän linjan itäpuolelle olisi voinut lamauttaa strategisilla
pommittajilla. Ongelmana oli vain se, ettei hänellä ollut näitä
pommikoneita.
Hänellä ei ollut ensimäistäkään
strategista pommikonetta.
Mutta eiväthän aseet ole yksistään määrääviä.
Tarvitaan sotilaita, upseereita ja kenraaleja.
Saksalaista sotilasta arvostan hyvin
korkealle. Saksalaista upseeria samoin. Mutta kenraalien suhteen Saksalla ei
ollut onnea. Saksan kenraalit valitsivat itse itselleen vihollisen –
Neuvostoliiton, valitsivat itse paikan, ajan ja toimintatavan. (Tässä esitän
vastalauseen Suvoroville, tuskinpa vihollinen oli kenraaleiden valittavissa,
paitsi Suvorovin markkinoiman kieltäytymisen kautta – jp). Sota alkoi heidän
käsikirjoituksensa mukaan. Ja loppui heille huonosti. Ketä sitten siitä syyttää?
Stalinilla oli vuonna 1941 täydellinen käsitys
siitä, että Saksa korkein johto ei ollut valmis sotaan, että Saksan kenraalit
eivät pysty johtamaan sodassa joukkojaan. Salamasota Puolassa, Ranskan nopea
murskaaminen, lähes koko Euroopan valtaaminen saattoivat pettää
heikkohermoisia lehtimiehiä. Mutta todellisen strategin silmillä katsottuna
tilanne näytti täysin toisenlaiselta. Saksan kenraalit vain huutelivat
salamasodasta, mutta mitään salamasotaa he eivät onnistuneet pitämään.
Salamannopeita olivat vain jotkut operaatiot, mutta koko sota otti alkaen vuoden
1939 syksyn pitkittyvän, siten Saksan kannalta kuolettavan luonteen.
Saksan ”valmiina olo” sotaan tarvitsee
erikoistutkimuksia. Mutta sodan lopputulos antaa kysymykselle sotavalmiudesta
yksiselitteisen vastauksen.
Stalinin arvion mukaan merkitsisi Saksan hyökkäys
Neuvostoliittoon itsemurhaa. Ja se arvio osoittautui oikeaksi. Sen varmisti
sodan lopputulos. Ja Hitlerille itselleen hyökkäys Neuvostoliittoon
tarkoittikin itsemurhaa, sanan suoranaisessa merkityksessä.
Stalin ei yksinkertaisesti uskonut, että
Kolmas Reich päättää itsensä tappaa niin eksoottisella tavalla.
Kyse ei ole siitä, pelkäsikö Stalin
Hitleriä vaiko ei. Stalinilla ei ollut syytä pelätä. Stalin piti Hitleriä
ja hänen kenraaleitaan normaaleina ihmisinä, mutta älykkäät ihmiset eivät
alennu sellaiseen seikkailuun. Varsinkaan sellaisessa tilanteessa. Kun selän
takana on odottamassa Englanti. Potentiaalisesti myös USA. Älykkäät ihmiset
eivät olisi aloittaneet kahden rintaman sotaa. Älykkäät ihmiset eivät olisi
keksineet vankkureilla pidettävää salamasotaa. Älykkäät ihmiset eivät
olisi suunnitelleet Uralin ja Siperian teollisuuskeskusten murskaamista
kaukopommittajien avulla, kun niitä kaukopommittajia ei reaalisesti ollut
olemassa.
Tässä täytyy esittää uusi kysymys.
Kysymys, johon kukaan ei ole vastannut. Johon kukaan ei ole yrittänytkään
vastata. Sillä sitä kysymystä ei ole esitetty. MIKSI HITLER HYÖKKÄSI
NEUVOSTOLIITTOON?
Mistä hänellä oli puutetta?
Elintilastako, vaiko järjestä?
--------------------
Puhastus sivu 320:
”Stalin jätti meille unohtumattoman
vaikutelman. Hänen vaikutuksensa ihmisiin oli vastustamaton. Kun hän astui
Jaltan konferenssisaliin, nousimme kaikki ylös, juuri kuin käskystä ja,
kummallista kyllä seisoimme asennossa.
Hänelle oli ominaista pohjaton älykkyys ja
täysin paniikkivapaa logiikka. Stalin oli ylittämätön mestari selviytymään
raskaista, jopa mahdottomista tilanteista.
Kaikkein traagisimpinakaan aikoina, sekä
juhlapäivinä, Stalin jäi rauhalliseksi, antautumatta milloinkaan illuusioiden
valtaan. Hän oli erityisen monimutkainen persoona. Stalin oli maailman suurin
diktaattori, hänelle ei ollut vertaista.
W. Churchill
Nikita Hrutshov tarinoi legendan siitä, että
Stalin, kuullessaan vuonna 1941 Saksan hyökkäyksestä, pelästyi suuresti,
ajoi omaan Moskovan lähistöllä olevaan linnoitus-huvilaansa, erkautui täysin
johtamisesta, ei kutsunut ketään luokseen eikä tavannut ketään, ei ollut
kiinnostunut siitä mitä tapahtuu, eikä vastannut puheluihin. Stalin olisi
vaipunut syvään apatiaan. Oli luopunut kaikista valtiollisista ja puoluetehtävistään.
Äärimmäisessä masennustilassa Stalin viipyi yli viikon ja vasta 1. heinäkuuta
pakottivat Politbyroon jäsenet hänet ottamaan uudelleen valtion ohjakset käsiinsä…
Sen legendan sieppasivat ilmasta monet
historioitsijat ja kertasivat sitä tuhansissa kirjoissa, artikkeleissa,
miljoonissa puheissa… Se legenda onkin pääasialliseksi todistusmateriaaliksi
Stalinin ”valmistautumattomuudesta” sotaan; nähkää, hänen piti jo ennen
kaikkea tietää, ettei armeija ollut valmis sotaan, että armeijalta puuttuivat
johtajat, hän pelkäsi sotaa, halusi sitä lykätä eteenpäin, mutta nyt
kuullessaan siitä hyökkäyksestä, on lopullisesti pelästynyt ja meni
piiloon…
Se legenda herää uudelleen eloon joka
vuosikymmenen jälkeen. Äskettäin ilmestyi Englannissa kirja, jossa esitetään
rinnakkain Hitlerin ja Stalinin elämänkerrat. Siinä on myös ymmärrettävästi:
Stalin oli kauhuissaan, mutta kun Hitler hyökkäsi, niin muuttui se kauhu
pakokauhuksi. Kansa unohtaa hämmästyttävän nopeasti eiliset sensaatiot. Siitä
syystä on sellainen kirja ajanviettäjille juuri kuin uutinen. Lontoon
busseissa, metrossa… kerrataan: tiedättekö, kun Hitler hyökkäsi…
Kirjasta tuli viipymättä maailmanlaajuinen
bestselleri. Menee vähän aikaa ja kirja unohdetaan, mutta kohta ilmestyy uusi
keksijä, joka kertaa legendaa…
Vastaan väittäminen on mieletöntä.
Kulutan kustantamoiden ovia. Tarjoan omia kirjojani sodasta, mutta vastaukseksi
kuulen: venäläiset eivät olleet
ollenkaan valmiita sotimaan, armeijan komentajat oli erotettu, Stalin tiesi sen
parhaiten, eikä ole ihme, että kun hän sai tietää hyökkäyksestä, hän säikähti
kuollakseen ja piiloutui…
Mutta muuten…
Pelästyneenä kukaan ei käyttäydy noin.
Teoriassa saattoi Stalin pelätä Saksan
rynnäkköä ennen kuin se alkoi. Mutta kun se jo oli käynnissä, piti Stalinin
rauhoittua.
Meidät on luotu sellaisiksi: pelkäämme
sitä mikä saattaa tapahtua. Mutta se, joka on jo tapahtunut, tai on
parhaillaan tapahtumassa ei ole enää niin kauheaa, tai ollenkaan kauheaa.
Muistelemme kuinka ihmiset käyttäytyvät kauhufilmejä katsoessaan. Sali
vaikenee odotus jännityksestä kun valkokankaalla porrasaskelmat narisevat epäilyttävästi
ja ovet paukkuvat, uhka vetelehtii sinne tänne, mutta me emme tiedä mikä se
on, se on kauheaa. Sitten ilmestyy valkokankaalle rikollinen (tms.) ja sali herää,
kauhulla ei ole enää erityistä terävyyttä, sillä katsojat tietävät nyt,
mikä se on.
Kuuluisa sukellusvenekapteenien, II-luokan
kapteeni Pjotr Gristsenko, jolla oli Neuvostoliiton sukellusvenekapteenien
joukossa suurin taistelukokemus, kirjoittaa asiasta seuraavasti: ”Uhka, joka
meitä väijyy, on pelottava vain siihen hetkeen saakka kun se on tuntematon.
Niin pian kuin se selkiää, mobilisoitte voimavaranne taisteluun sen kanssa.
Siitä eteenpäin ei ole enää sijaa tunteille.” (”Shvatka pod vodoi”,
M.: Molodaja gvardija, 1983, sivu 123). …
Muistelkaamme omaa lapsuuden kirjaamme.
Robinson Crusoe käveleskelee omalla saarellaan ja yhtäkkiä huomaa paljaan
ihmisjalan jäljen. Robinson ei ole itse kävellyt paljain jaloin, ja jälki on
selvästi hänen jäljestään suurempi. Valtavassa paniikissa ja kauhussa
Robinson piiloutuu omaan kuoppaansa. (Seuraavilla kahdella sivulla kuvaillaan hänen
kauhuaan). Saarella väijyy uhka, mutta Robinson ei tiedä mikä uhka se on. Myöhemmin
hän saa tietää, että kyseessä on ihmissyöjät, muutama kymmentä, jotka
leikkaavat vankinsa palasiksi ja paistavat nuotiossa sekä syövät. Yhdellä
sanalla ei mitään pelottavaa. …
Tässä on kuvaus pidätyksestä Aleksandr
Soltsenitsinin kirjasta ”Ensimmäinen piiri”: Pidätys itse tuntui karkealta
(todellisuudessa se oli väkivaltainen kidnappaus – jp), mutta ei suinkaan
niin pelottava, kuin kuvittelit, sitä odottaessa. Nyt tuli rauhoittuminen –
enää ei tarvinnut pelätä… Se on ihmeellistä, mutta nyt kun pidätys löi
kuin salama hänen elämäänsä, ei tuntenut Innokent enää kauhua. Päinvastoin,
hänen jähmettynyt ajatuskyky alkoi taas töihin ja hän punnitsi tehtyjä
virheitä.” (Innokent yritti varoittaa hyväsydämisyyttään erästä henkilöä
puhelimitse – ja löydettiin. Suosittelen kirjaa kaikille – jp).
Ihmiset jotka odottivat pidätystä, ottivat
sen vastaan helpotuksen tunteella. … Ennen sitä oli paljon unettomia öitä
– nyt ensimmäinen yö tyrmässä tuntui helpottavalta (Innokentin ei annettu
nukkua Lefortovossa – jp).
Tutkimme hetken tekstejä, joita pidetään
klassikoiksi ja vakuutumme siitä, että Shakespeare, Pushkin, Byron, Gogol,
Dickens, Dostojevski, Goethe, Tolstoi, Schiller, Remarque, Sienkiewicz, Zola,
Zweig – kaikki he kertovat samaa: kun kaikkein kauhein on jo tapahtunut
ihminen rauhoittuu. … Testimielessä kyselin ihmisiltä syöpäklinikan luona.
Joka päivä ihmiset odottavat vastaanotolla tuloksia: ehkä on syöpä, ehkä
ei. Ihmiset istuvat odotushuoneessa pelko sydämessä – kauhu näkyy myös
heidän silmistään. Sitten kutsutaan lääkärin luo ja kerrotaan: kyllä, se
on syöpä. Tietämättömyys on loppunut. Ihmiselle on nyt yhtäkkiä kaikki
selvää. Ja hän rauhoittuu.
Sen lisäksi olen kysellyt ihmisiltä, jotka
on tuomittu kuolemaan. Sama tulos. Kaikille on kauheinta odottaa oikeuden päätöstä:
viisitoista vuotta, vaiko kuolemantuomio? Mutta sitten: ylös, tuomarit
saapuvat, Venäjän neuvostojen nimessä…teloitus ampumalla. Kysyin sitä sen
kokeneilta: mikä oli tunne? Vastasivat: sinä kuulet sitä keventyneenä;
raivoat hieman normaalisti, mutta pian rauhoitut. … Minä en ole itse istunut
kuolemaantuomittujen sellissä, minut tuomittiin kuolemaan poissaolevana. Minut
kutsuttiin Englannin ulkoministeriöön ja annettiin edelleen lämpimät
terveiset Neuvostoliiton Korkeimman oikeuden Sotilaskomitealta. Jaan omia
tunteitani: yöllä oikeuden päätöksen jälkeen nukuin makeasti ja näin
onnellisia unia, tuli täydellinen keveyden tunne ja rauha, joka on nyt
saattanut minua jo vuosia. Elämästäni katosivat sen hetken jälkeen paljot
murheet ja pelot.
…
Sillä hetkellä, kun Hitler hyökkäsi,
olisi pitänyt Stalinin pelon (jos se oli olemassa) kadota. Stalinin piti
rauhoittua. Tämän väitteen kiinnittää koko maailman kirjallisuus, koko
ihmiskunnan historia ja ihmisluonto.
Stalinin piti rauhoittua – sen vahvistaa
jokainen psykologi. Mutta se on selvää ilman psykologiakin.
On erityinen rotu voimakkaita ihmisiä,
joita kutsutaan tavallisesti synnynnäisiksi johtajiksi. Stalin oli tämän
tyypin kirkkain edustaja. Tällaisia ihmisiä luonnehtii ankaruus ja vallanhimo
tavallisessa tilanteessa, mutta kun tilanne kiristyy, niin nämä eivät näytä
pelon tai paniikin tuntomerkkejä, vaan päinvastoin heidät valtaa ilo ja
riemu. Juuri tämä erottaa heidät tavallisista kuolevaisista ja muuttaa heidät
puoleensavetäviksi toisille ihmisille. Tällainen ihminen oli esimerkiksi
lentokonesuunnittelija A. Tupolev. Häntä kuvataan tavallisesti näin: ”Meidän
pappamme käyttäytyy aina kun joku asia ei ole jumalan mieleen, hyvin
rauhallisesti – ei melua, ei hauku… Mutta kun kaikki on hyvin, niin kyllä
tiuskii, metelöi, antaa tukkapöllyä…” (Gallai, M. ”Tretje
izmerenije”, M.:1968, sivu 503).
Puhastus sivu 327:
”Kauhulla on lyhytaikainen halvaannuttava
vaikutus, mutta kauhu muuttuu nopeasti intensiiviseksi toiminnaksi. Kauhistunut
ihminen puhuu paljon ja nopeasti, hän vilkuilee ympärilleen, katsoo selkänsä
taakse, koko hänen kehonsa liikkuu, kädet juuri kuin etsisivät tekemistä.
Pelästynyt ihminen käpristää lakkiaan sormillaan, kääntelee nappejaan,
puree kynsiään, katsoo kelloa, etsii koko ajan jotakin taskuistaan. Kaikki se
näyttää jännittynyttä aivotyötä. Kauhu on yksi itsesuojeluvaiston
ilmentymiä. Kauhu suurentaa jyrkästi voimaa, antaa ajatuksille selkeyden ja
tarkkuuden. Kauhun kahleissa ihminen pystyy tekemään sellaista, johon hän
muuten ei pysty. Kun Aleksander Kerenski pukeutui laupeudensisareksi ja pakeni
sairasautolla Talvipalatsista, niin me tunnistamme sen kauhuksi. Jos Stalin
olisi laittanut itselleen tekoparran ja paennut Tiibetiin tai Paraguayhyn,
sanoisimme se on pelkoa. Mutta Stalinin käytöksestä puuttuivat pelon
tuntomerkit.
Vuoden 1991 jälkeen raottuivat arkistojen
ovet hieman, tutkijoilla oli mahdollisuus tutustua vihkoihin, joihin rekisteröitiin
Stalinin työhuoneen vierailijoita vuodesta 1927, vuoteen 1953. Niistä selvisi,
että Stalin työskenteli sodan ensimmäisinä päivinä, ja työskenteli niin,
että sen vertaisesti ovat työskennelleet tällä planeetalla vain harvat.
Merkintä 21.6.-41: ”Viimeiset poistuivat kello 23.00.” Mutta se ei suinkaan
tarkoita, että Stalinin työpäivä olisi loppunut. Sen jälkeen kun viimeiset
vierailijat poistuivat, saattoi hän edelleen työskennellä dokumenttien
parissa, keskustella puhelimessa, hän työskenteli oman työhuoneensa lisäksi
myös Kremlin asunnossaan ja huviloissa.
22.6.-41 (sodan ensimmäinen päivä –jp)
Stalin aloitti vierailijoiden vastaanoton kello 5.45. Sitä kesti väliajoitta
11 tuntia. Vierailijat: Molotov, Beria, Timoshenko, Mehlis, Zukov, Malenkov,
Mikojan, Kaganovitsh, Voroshilov, Võshinski, Kuznetsov, Dimitrov, Manuilski,
Shaposhnikov, Vatutin, Kulik…
Stalinin seuraava viikko oli yksi ainoa työpäivä,
taukoineen. Vierailijoiden vastaanotto alkoi välillä kello 3.20 (23.6), välillä
kello 1 yöllä (25.6) ja loppui öisin, välillä kello 1.25 (24.6), joskus
kello 2.40 (27.6), mutta myös kello 00.50 (28.6). Vierailijoiden vastaanotto
kesti viisi, kuusi, mutta myös 12 tuntia. Välillä Stalinin työpäivä kesti
24 tuntia lyhyin tauoin. Mutta kertaa – tiedämme vain sen, että taukojen
aikana hänen huoneessaan ei ollut vieraita. Se ei tarkoita, etteikö hän olisi
sinä aikana työskennellyt.
Mutta sen viikon jälkeen on rekisteröintivihkossa
kaksipäiväinen tauko 29. ja 30. kesäkuuta.
Hrutshov väitti, että Saksalaiset hyökkäsivät,
Stalin pelästyi ja pakeni. Mutta nyt selviää, että sen jälkeen kun
saksalaiset hyökkäsivät, Stalin työskenteli seitsemän päivää
ihmisvoimien rajamailla ja ylittäen senkin. Mutta sitten yhtäkkiä…
Jos Stalin pelkäsikin Hitleriä, niin hyökkäyksen
jälkeen se pelko ei olisi kasvanut. Kerrassaan selviää, että hän ei pelästynytkään
sodan ensimmäisenä päivänä, vaan työskenteli…
Jos Stalin ei tuntenut pelkoa sodan ensimmäisenä
päivänä, saattoiko hän sitten olla kauhuissaan sodan kahdeksantena päivänä?”
… sivu 330:
”Palatkaamme nyt takaisin tuohon
kammottavaan kesäkuuhun 1941: helteinen kesä, jossakin kaukana soditaan, mutta
Moskovan lähistöllä metsän hiljaisuudessa tunkeutuu sieraimiin mäntypihkan
tuoksu, ikkunan takana surisevat mehiläiset. Mutta Stalin istuen omassa
yksinkertaisesti sisustetussa tuvassaan, on unohtanut ajan kulun, nojaa otsansa
käsiinsä. Häntä ei kiinnosta mitä rintamilla tapahtuu, mitä tapahtuu hänen
valtiossaan ja muussa maailmassa. Hän ei halua paeta minnekään. On kuin
hiljainen ahdistus ennen itsemurhaa. Koko elämänsä hän on pyhittänyt
idealleen. Hän on ylevä kultin palvelija. Hän hävitti kaikki vihollisensa,
että ottaa suuri valtio valtaansa ja viedä se korkeimpaan tavoitteeseen. Hän
hävitti miljoonia ihmisiä, että pakottaa loput täyttämään käskyjään. Hän
puhdisti armeijan kansanvihollisista ja alisti sen omalle hillittömälle
tahdolleen. Hän antoi kaiken sotateollisuudelle, mitä oli valtion käytettävissä.
Aikanaan hän tuki Hitleriä, auttaen tämän jaloilleen. Hän lietsoi Hitlerin
sotaan ja odotti, että sota heikentäisi Euroopan. Hän kulutti tuhansia
tonneja kultaa, hankkiessaan saksan, ranska, englannin, amerikan, italian ja
sveitsin teknologioita. Hän pani teollisuuden sodanajan tuotantoon, hän
kontrolloi henkilökohtaisesti panssarivaunujen ja lentokoneiden luomista
tulevaa sotaa varten, hän tuotti niitä riittävästi ja keskitti rajan
viereen. Rajan viereen kuljetettiin valtavia määriä
taisteluampumatarvikkeita, polttoaineita ja kaikkea mitä tarvitaan voittoisaan
sotaan vieraalla alueella: moottoriteitä varten huippunopeita panssarivaunuja,
rynnäkkökoneita, liitokonelentäjiä, laskuvarjojääkäreitä… Ja sitten
kun nämä valtavat valmistelut ovat lopuillaan…
Sitten Hitler teki sen tyhjäksi.
Kaikki, mitä Stalinilla oli luotuna,
palveli ryöstämistä, ei ollut yhtään mitään puolustamiseksi. Stalinin etääntyminen
– se ei johtunut pelosta. Yksinkertaisesti kaikki minkä nimissä hän eli,
romahti.
Stalin oli raunioilla.
Stalin oli suuri laivanrakentaja, jonka
kaikkein paras, kaikkein hienoin, kaikkein suurin, kaikkein nopein ja kaikkein
uppoamattomin laiva maailmassa – ”Titanic” – upposi, vaikka se oli
uppoamaton.
Stalin oli avaruusraketin rakentaja, hänen
avaruusrakettinsa – maailman voimakkain – räjähti laukaisussa, hävittäen
– ei ainoastaan avaruusaseman, joukon ihmisiä ja unelmat avaruusmatkasta,
vaan myös suunnittelijan elämän tarkoituksen.
Stalin oli peluri, jolla oli ilmiömäinen
onni, hän ei hävinnyt koskaan kenellekään yhtään ruplaa. Koko hänen elämänsä
oli yksi suuri peli. Elämä – se oli voitto. Panokset nousivat
vuorenkorkuisiksi. Jokainen kierros oli täyskäsi. Stalinia katsoi koko
maailma, kuten katsotaan pelurille kasinossa, kun hänen eteensä kasvavat
vuoret pelimerkeistä. Ihan sama minkä kortin hän veti pakasta – aina se oli
valttiässä. Ihan sama millaisen korttikombinaation hän sai emännältä –
se oli aina 21. Jopa nyt hän oli voittanut itselleen maailman suurimman ja
rikkaimman valtion, voittanut sen asukkaiden vastaansanomattoman alaisuuden.
Vuorossa oli viimeinen peli. Nyt panoksena oli koko maailma. Stalin oli valmis
peliin. Hän jakoi korttipakan siten, että hänellä oli kaikki valtit kädessään.
Mutta yhtäkkiä näpäytetään häntä
valttiässällä. Ässällä, joka siepattiin hänen pakastaan.
Enää ei voi voittaa mitenkään.
Kaikki on hukassa.
Stalin petti aina vihollisiaan ja antoi
heille odottamatta tappavia iskuja. Ja nyt joku aavisti ensimmäistä kertaa elämässä,
kaikkein tärkeimmässä hankkeessa, Stalinin aikeen. Ja iski ensimmäisenä.
Ja kaikki epäonnistui.
Kaikki romahti. Mitään ei ollut
pelastettavissa.
Ensimmäisessä silmänräpäyksessä Stalin
ei yksinkertaisesti voinut uskoa, että Hitler hyökkäsi. Stalin oli arvioinut
kaikki mahdollisuudet, Hitlerin ei olisi pitänyt hyökätä.
Sen jälkeen, itseään säästämättä, työskenteli
Stalin yli kaikkien inhimillisten voimien rajojen, täsmälleen kuten
talonpoika, joka yritti sammuttaa taloaan, välittämättä edes elämästään.
Stalin komensi koko ensimmäisen sotaviikon joukkojaan hyökkäykseen. Niille
olisi pitänyt antaa käsky asettua puolustukseen. Mutta ei. Hyökätä, Hyökätä,
Hyökätä! Neuvostoliiton lentokoneet paloivat lentokentillä, hyökkäys ilman
lentokoneiden tukea on itsemurha. Mutta Stalin heitti joukkoja murhaaviin hyökkäyksiin.
Ja sitten hän sai 28.6 raportin: Länsirintama
on motissa, 4. Panssariarmeija murskattu, 3., 10., ja 13 armeija motissa.
Vasta
nyt lopuksi Stalin ymmärsi, että Euroopan vapauttaminen epäonnistui
lopullisesti. Enää ei ollut mitään
pelastettavissa. Sosialistinen valtio pystyy murskaamaan kenet hyvänsä, mutta
se ei ollut kykenevä kilpailemaan tavallisten valtioiden kanssa rauhanomaisessa
kilpailussa, ja siksi oli Neuvostoliitto määrätty romahtamaan alkaen
22.6.1941. Ennemmin tai myöhemmin.
Eloon NL olisi voinut jäädä vain siinä tapauksessa, kun se olisi hävittänyt
kaiken ympäriltään ja muuttanut kaiken ympärillä olevan kaltaisekseen.
Päinvastaisessa tapauksessa odotti
romahdus.
Neuvostoliitto sai olla olemassa vain yhdellä
ehdolla: kun kansalla ei ole mahdollista vertailla omaa elämäänsä ympäröivien
valtioiden elämään. Siinä olikin Stalinin pääidea – kapitalistinen ympäristö
oli hävitettävä. Sen vuoksi Stalinin kirjoissa kaikki olikin niin
yksinkertaista, loogista ja ymmärrettävää: sosialismin täydellinen voitto
voi tapahtua yhdessä valtiossa, mutta lopullinen voitto vain maailman
mittakaavassa. Siihen perustuu kaikki Stalinin puheet, kaikki esiintymiset,
kaikki suunnitelmat.
Mutta tämän ymmärsi myös Hitler:
”Bolshevisoitu maailma pystyy jäämään pysymään vain, jos se valloittaa
koko maailman.” (”Mein Kampf”, 2. osa, VIII kappale).
22.6.1941 Hitler antoi kommunismille
itsemurhan kaltaisen, mutta tappavan iskun. Tapahtumat voivat sen jälkeen
kulkea omaa menoaan, mutta Stalin ei ollut enää kykenevä anastamaan koko
maailmaa. Se taas oli yhdenvertainen tuhoutumiselle.
Stalin ymmärsi, että kaikki on lopussa. Ja
hän vetäytyi syrjään asiain hoitamisesta. Hän oli kuten talonpoika, joka ei
yrittänyt pelastaa viimeistä liiteriään, kun tulen ruoaksi olivat jo
joutuneet asuinrakennus, hevostalli ja aitta.
Kaksi päivää myöhemmin, 30.6.1941 ,
astuivat Stalinin tupaan Beria, Molotov, Malenkov… heitä oli paljon, ja he
tulivat hiljaisuudessa, kuten pyövelit kuolemaantuomitun selliin. Stalinin
katseessa välähti pelko. Omassa murheessaan unohti hän itsensä, häneltä lähti
mielestä, että tulee pelastaa itsensä. He saivat hänet odottamattomasti. Hän
ei ollut valmis kuolemaan.
Mutta he eivät tulleet sitä varten.
Maailmanlaajuinen kommunismi kiinnosti heitä vähän. Vapauttaminen ei
onnistunut, ja nyt sillä ei ole heille merkitystä. Nyt pitää pelastaa oma
nahka ja pää, mutta sitä varten heidän täytyy pelastaa valtio. Stalinia he
tarvitsevat nyt symboliksi, taistelulipuksi, jonka ympärille kokoontuvat
murskaksi lyödyn rykmentin jäännökset. He puhuvat valtion pelastamisesta,
mutta se ei erityisesti kiinnosta Stalinia. Sillä ilman Euroopan
valloittamista, ilman Neuvostoliiton laajenemista romahtaa se ennemmin tai myöhemmin.
Liitto hajoaa joka tapauksessa.
22.6.1941 saakka kaikki kulki loogisesti ja
yksinkertaisesti: Marx oli suuren opetuksen perustaja, Lenin muutti unelman
todellisuudeksi. Yhdessä valtiossa. Mutta Stalinin piti olla maailman suurimman
tapahtuman toteuttaja. Stalin muuttaa Neuvostoliiton osavaltioiksi Saksan, Itävallan,
Ranskan, Espanjan, Kiinan, Korean, Vietnamin, Kreikan, Turkin, Libyan, Tunisian,
Intian, Italian…
Mutta miten Amerikan käy? Amerikka täytyy
tukehduttaa yksilöllisesti vaikuttavalla kemiallisella aseella – se täytyy
pistää neulan nokkaan.
Mutta kaikki menetettiin. Valtio, jonka
Lenin antoi perinnöksi, se valtion – Maailmanvallankumouksen kehdon –
pelasi Stalin. Hän tiesi sen. Stalin kuvaili Politbyroon jäsenille
muodostunutta tilannetta lyhyesti: ”hävisimme pelin”.
He eivät ymmärtäneet sitä.
Mutta Stalin tiesi varmaksi, että olkoon
tilanne millainen hyvänsä, koko Eurooppaa hänen ei onnistu saada. Siitä
syystä hän kieltäytyi ottamasta vastaan vuoden 1945 voitonparaatia. Koko
kansaa varten oli kyseessä voitto, mutta ei Stalinia varten. Vuonna 1945 Stalin
tunsi kuten Bonabarte Borodinon taistelun jälkeen: päältäpäin katsottuna
voitto, tiekin eteenpäin tunkeutumista varten avattu, mutta taistelu vei voimat
niin, ettei siitä ollut riemua. Kuitenkin on odottamassa häviö. Hitler
murskasi Euroopan, kuten Stalin halusi, mutta Stalin ei hyödyntänyt sitä täysin.
Vuonna 1941 pystyi Saksan hyökkäyksen
merkityksen näkemään vain Stalin. Vuonna 1941 ei ymmärtäneet Politbyroon jäsenet,
tai ymmärsivät vain osittain, mitä merkitsi Saksan hyökkäys, Neuvostoliiton
kohtalolle.
Mutta se tarkoitti yhtä – kuolemaa.
Politbyroo – se on tuo pikkupoika
rauniotaulussa, joka ei ymmärrä tapahtuneen tragiikkaa. Hän laittaa kätensä
isän olkapäälle: kuule nyt! (Suvorov on aiemmin kertonut tästä taulusta
galleriassa, en ole kääntänyt sitä kohtaa – jp).
Politbyroo painosti Stalinin ottamaan
ohjakset uudelleen käteensä, ja Stalin, heilauttaen välinpitämättömästi kättään,
ottikin, tietäen varmaksi etukäteen, että se, minkä eteen hän oli koko elämänsä
ponnistellut, on hävitty.
Bristol, 1997-1998”
Tähän tämä kirja ”Puhastus” päättyi.
Toivon, että kääntämäni pätkät
saisivat jonkun kirjailijan kiinnostumaan asiasta niin paljon, että hän
alkaisi kääntämään Suvorovin teoksia suoraan alkukielestä suomeksi. Minun
harrastelijakäännökseni on huono jo yksinomaan siitäkin syystä, että se on
jo toiseen kertaan käännetty. Ensin se on käännetty venäjästä viroksi ja
nyt minä virosta suomeksi.
Seuraava harras toiveeni on, että
suomalaiset historioitsijat kiinnostuisivat aiheesta niin paljon, että he
vaivautuisivat etsimään alkuperäisiä dokumentteja. Suvorov on tehnyt mielestäni
hyvää työtä kootessaan pienipiirteistä mosaiikkia (palapeliä). On
surkuteltavaa, että monet suomalaisetkin historioitsijat toistavat papukaijana
”historiallisena totuutena” Venäjän kommunistisen Politbyroon ja sen jälkeläisten
tarkoituksellisia valheita – propagandaa. Historiallinen totuus ei suinkaan
synny siten, että toistetaan papukaijana jonkun toisen joskus lausumia sanoja.
Totuuden löytäminen vaatii valtavia ponnisteluja, pölyisiin arkistoihin
hautautumista, laajaa kielitaitoa, erinomaista loogista päättelykykyä, norsun
muistia, älykkyyttä, viitseliäisyyttä, palavaa intoa…
Suvorov on selvästikin ollut pystyvä
sotilastiedustelun virkailija – on pitänyt osata koota oikea tieto
miljoonista tiedon sirpaleista – joiden seassa on vielä hirvittävä määrä
vihollisen syöttämää virheellistä tietoa.
20.7.2003 Juhani Putkinen