Tässä elämässä on tullut suunniteltua myös
sotilaselektroniikkaa.
Otsikon 130 on tykin kaliiberi millimetreinä ja 53 tarkoittaa
putken pituutta kaliibereina. TK puolestaan tarkoittaa tornikanuunaa.
Kuvassa jatkokortin nokassa on testattavanani
suunnittelemani kortti 130 mm Tornikanuunan automaatioon. Se kortti kertoo
ohjelmistolle erittäin tarkasti tornikanuunan putken absoluuttisen suunnan, sekä
korkeus, että sivusuunnissa. Sen tiedon perusteella tykki suunnataan niin, että
ryssän laiva uppoaa haluttaessa. Otin valokuvan 5.3.1984.
Puolustusvoimat olivat tilanneet Tampellalta
130 mm tornikanuunan prototyypin automaatioineen. Tampella toimitti kyseisen
prototyypin ja oletti saavansa valmistaa sarjan automaatioineen kaikkineen.
Puolustusvoimat
halusivat kuitenkin kilpailuttaa tornikanuunan automaation (elektroniikan)
erikseen. Niinpä Pääesikunnan Sähköteknilliseltä osastolta lähetettiin
tarjouspyyntö mm. Altimille.
Seppo
Ropponen heitti tarjouspyynnön pöydälleni ja lähetti Seppo Riitamaan
(mekaniikkamiehenä) ja allekirjoittaneen (elektroniikkamiehenä) ottamaan selvää
mistä oikein on kysymys. Niinpä komennuskunta Riitamaa & Putkinen suuntasi
Santahaminaan tutustumaan prototyyppitykkiin.
Meidät otti vastaan
melkoisen rautamurikan lisäksi Di. Jorma Pesonen Pääesikunnan Sähköteknilliseltä
osastolta ja majuri Pertti Malmberg käyttäjien edustajana. Malmberg vaihtoi
sittemmin asepuvun väriä kohoten kontra-amiraaliksi.
Isännät
esittelivät prototyypin toimintaa ja laitteistoja yksityiskohtaisesti. Itseäni
ihmetytti valtavan paksut kaapeliniput joka puolella tornia yhdistämässä
erilaisia näyttö- ja käyttölaitekoteloja. Minua suorastaan hirvitti
kuvitella mitä yksittäinen sirpalekin saisi aikaan siinä kaapelipaljoudessa.
Niinpä samoilla lämpimillä ilmoitin, että tällaista me emme ainakaan halua
tehdä. Kysyin onko isännillä mitään sitä vastaan, jos joka purkissa on
mikroprosessori (siihen aikaan ei kovin yleinen vimpain) ja mahtavien
kaapelinippujen sijasta kotelot yhdistetään prosessorikaappiin sarjaliitännöillä,
eli ohuilla yksittäisillä kaapeleilla. Isännillä ei ollut mitään
ehdotustani vastaan, joten Altim tarjosi ehdottamaani ratkaisua.
Meille näytettiin myös latausautomaatin
toiminta – miten kranaatit menevät automaattisesti tykinputkeen.
Latausautomaatio oli toteutettu pneumaattisella logiikalla, joten ”hiukseni
nousivat pystyyn” ja ehdotin saman tien, että ne pih-pah-puh-vehkeet heitetään
kaatopaikalle ja Altim toimittaa myös mikroprosessoripohjaisen
latausautomaation sen muun toimituksen yhteydessä. Valitettavasti
ehdotukseni ei ottanut vielä silloin tulta, vaan Tampella sai toimittaa
sarjakappaleisiinkin ne pih-pah-puh-vehkeet.
Kun sitten käytännön ammunnoissa paljon
myöhemmin ilmeni, että se pih-pah-puh-automaatio oli hengenvaarallinen
koko tykin miehistölle, niin isännillemme taisi tulla mieleen ehdotukseni ja
Altimilta pyydettiin erikseen tarjous latausautomaatiosta, joka ei enää iske
kranaattien sytyttimiä lyttyyn ladattaessa. Toimitimme sellaisen, eikä
valituksia ole kuulunut. Siinä yhteydessä sain kunnian suunnitella
suojalogiikan, joka pysäyttää toiminnan ennen vahinkoa vaikka useampi kuin
yksi millainen hyvänsä vika ilmenee – se oli mielenkiintoinen projekti.
No,
ilmeisesti arvaattekin jo, että Altim voitti sen ensimmäisen tarjouskilpailun
ja pääsi toimittamaan tornikanuunoiden automaation. Tampellan pääjohtaja oli
kyllä kuulemma tullut puhelinlankoja pitkin Ahlströmin pääjohtajan kimppuun
ihan tosissaan, kun olimme tulleet heidän tontilleen.
Tekniikasta kiinnostuneille kerrottakoon,
että sen 130 mm tornikanuunan elektroniikan sydän on Intelin 8086
mikroprosessori, joka oli silloin uusinta uutta. Ohjelmamuistiksi kehitin
luotettavan muistikortin, jollaista tuskin kukaan muu on ikinä tehnyt. Kun
IC-piirien kannat ovat epäluotettavia, niin EPROM-muistit juotettiin suoraan
piirilevylle ja ohjelmoitiin sillä muistikortilla. Kun ohjelmisto piti vaihtaa,
niin koko suuri kortti pistettiin UV-eraseriin ja sitten ohjelmoitiin uudelleen.
Flash-muistia ei ollut keksitty, enkä hyväksynyt järjestelmään minkäänlaisia
mekaanisia muisteja (kuten kovalevy).
Jotta siitä 8086 prosessorista saatiin
reilusti tehoa irti, niin niitä ehdottamiani sarjaliitäntöjä ohjasi kehittämäni
erilliset sarjaliitäntäprosessorikortit. Siihen aikaan oli taatusti
vallankumouksellista, että ne sarjaliitäntäprosessorikortit kommunikoivat pääprosessorin
kanssa kaksitiemuisteilla. Kumpaankin suuntaan voitiin vielä antaa keskeytyksiä,
jne. Prosessoriksi mm. sille sarjaliitäntäprosessorikortille valitsin siihen
aikaan vallankumouksellisen Nationalin CMOS-prosessorin NSC800 (pieni
virrankulutus). Järjestelmässä ei ole yhtään puhallinta, jotka olivat
siihen aikaan tavallisia kaikkialla.
Tampellan tekemän prototyyppitykin lataus
tapahtui pneumaattisesti. Sekä työsylinterit, että jopa latausautomaatio oli
pneumaattinen.
Minun ajatukseni oli, että Altimin automaation
pitää ohjata myös tykin latausta ja niin lopulta tehtiinkin kun se
pih-pah-puh automatiikka oli lytännyt muistaakseni kuuden kovan kranaatin
sytyttimen. Sytyttimien suojamekanismi esti kuitenkin kranaatteja räjähtämästä.
Se esiteltiin minulle ensimmäisellä käynnilläni
Santahaminassa olleella prototykillä. Ajatelkaa, pneumaattinen logiikka. Käynnistyi
pneumaattista nappia painamalla. Kuului pihahdus. Kummallinen paineilmaputkia
ympäriinsä omaava vempain piti toisen puhahduksen ja askelsi yhden askeleen.
Sitten paineilmasylinteri liikutti latauslaitteen mekaniikkaa. Kun mekaniikan
liike saavutti pneumaattisen rajakytkimen, niin taas kuului pihahdus ja logiikka
otti seuraavan askeleen, jne., jne.
Minulle selvisi ensimmäisellä näkemällä,
ettei siitä tule muuta kuin sanomista, ja niin kävi.
Putkea suunnattiin/suunnataan
servomoottoreilla Altimin elektroniikan ohjaamana. Täysiautomaattinen maalin
seuranta oli normaali toimintatapa. Ampua voitiin esimerkiksi joko neljällä
tykillä samaan maaliin tai vain yksittäisellä tykillä. Myöhemmin tykeille
saatiin omat laseretäisyysmittaritkin.
Jokaisella tykillä oli/on omat lähtönopeuden
mittarit, joten tuli oli/on erittäin tarkkaa nopeasti tulenavauksen jälkeen.