Neuvosto-Suur-Suomi

Venäjän tarkoituksena ei suinkaan ollut päästää syntymään itsenäistä Suomea, vaikka Lenin olikin tunnustavinaan Suomen itsenäisyyden. Se tunnustaminen oli vain työkalu Suomen liittämiseksi Venäjään - salaisena tunnuslauseena oli eroaminen yhdistymistä varten.

Kun Venäjän johto tiesi suomalaisten, sekä Vienan ja Aunuksen karjalaisten toivovan yhtenäistä itsenäistä Suomea, niin eräänä yllykkeenä tällaisen saamiseksi markkinoitiin Neuvosto-Suur-Suomi-ajatusta jo Vapaussodan aikana ja sama ajatus nostettiin uudelleen esille Talvisodan aikana, jolloin Venäjän perustama nukkehallitus Otto-Wille Kuusisen ”johdolla” solmi Venäjän kanssa sopimuksen tällaisen perustamisesta.

Karjalassa ei Suomen Vapaussodan alkuaikoina ollut mitään merkittäviä punaisia voimia.[i] Tässä olisi ollut karjalaisten suuri tilaisuus liittyä vapaustaisteluun. Karjalassa ja Kuolassa olikin karjalais-suomalaisia kansallismielisiä voimia, joiden Venäjän johto luulikin nousevan[ii], mutta karjalaisilla oli ”sukkanauhasytytys” ja he nousivat Karjalan Vapaussotaan vasta sitten kun se oli jo myöhäistä.

Venäjä yllytti suomalaisia vasemmistolaisia nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan ja aseisti kapinalliset. Kun Suomen armeija taisteli Venäjää vastaan ja tukahdutti kapinaa, niin ”Pohjois-Suomesta ja Lapista oli vapaussodan alussa punaisia aineksia joutunut vetäytymään Muurmannin radan varsille. Siellä ne alkoivat kiihoittaa paikallisia työläisjoukkoja ja koota niitä järjestämiinsä punakaarteihin. Varsinkin Knäseen ja Kannanlahden seudulle kokoutui siten helmikuulla punaisia voimia, joilla oli päämääränä ryhtyä suorittamaan hyökkäyksiä Suomen puolelle. Valmisteluissaan ne kääntyivät Helsingin punakaartin johdon ja kansanvaltuuskunnan puoleen saadakseen aseita ja ohjeita.”[iii]

Hyökkäys Karjalasta Suomeen

Venäjän armeija kävi taisteluja Suomea vastaan Suomen alueella ja Venäjän johto lähetti lisää vakinaisen armeijansa joukkoja Pietarista taistelemaan Suomea vastaan Karjalan kannaksen kautta.

Tarkoitus oli, että myös Vienasta ja Aunuksesta hyökätään Suomen kimppuun, joten Venäjä aseisti ja koordinoi em. punakaartien toimintaa.

Kun kysymyksessä oli sotilaallinen toiminta Neuvosto-Venäjän alueella, mainitun pohjoisen rintaman punakaartin toiminta suunniteltiin yksissä neuvoin puna-armeijan johdon kanssa. Pian tultiinkin päätökseen Kannanlahden suunnalta länteen päin tehtävästä suurisuuntaisesta hyökkäyksestä ja sen tukemisesta Pietarista käsin. Suomalaisten ja venäläisten punaisten joukkojen ja hallitusten päämäärät kävivät molemmin puolin varmaan yhteen, sillä olihan paraikaa vireillä niiden kesken suunnitelma Karjalan liittämisestä perustettavaan Neuvosto-Suur-Suomeen.

Pietarista ryhdyttiin viipymättä kuljettamaan aseita ja muita tarvikkeita Muurmannin radan varteen "Suomen punaisen kaartin pohjoiselle rintamalle", jolla nimellä tuo sota toimisuunta ja joukkokin silloin tunnettiin. Muurmannin radalle määrättiin suomalainen diktaattori, ja suomalaiset punakaartilaiset saivat Aunuksessa ja Vienassa tilaisuuden mielin määrin käyttää toistaiseksi valtaansa väestön keskuudessa.

Pohjois-Vienassa ryhtyivät punakaartilaiset kiireellisesti valmistamaan hyökkäystään. Kokoon saatiin pariin tuhanteen mieheen nouseva joukko, joka jaettiin kahteen osastoon. Toisen tuli Pekkala ja Vihuri nimisten päällikköjen johdolla hyökätä Kuusamoon ja toisen "ylipäällikkö" Tuorilan ja kapteeni Iivo Ahavan johdolla Kuolajärvelle (Sallaan). Hyökkäystä oli sitten jatkettava Kuusamosta Ouluun ja sen kautta valkoisen armeijan selustaan sekä Kuolajärveltä Rovaniemen ja Kemin kautta länteen päin. Neuvostoasiamiesten toimesta oli Pohjois-Ruotsissa jo ryhdytty hankkimaan aseita ja kokoamaan voimia neuvostojärjestelmän luomiseksi sielläkin. Noin 20.3.1918 alkaneista sotatoimista kerrotaan tuonnempana.”[iv]

”Samalla kun päämaja antoi ohjeet näiden joukkojen toiminnalle, se määräsi sekä Kuusamon että Sal­lan joukkojen yhteiseksi päälliköksi jääkäriyliluutnantti Walleniuksen.

Punakaartilaisten hyökkäystä ei tarvinnut kauan odottaa. Kuusamolaiset saivat 23.3. sanoman, että vihollinen oli jo lähestymässä rajaa. Kuusamosta lähdettiin heti jääkäriluutnantti V. V. Nummelinin johdolla sadan miehen voimalla vihollista vastaan. Edettiin Paanajärvelle, jonka jäällä levittäydyttiin ketjuun ja aloitettiin eteneminen rajaa kohden. Rajalla todettiin vihollisjoukon kuitenkin kääntyneen takaisin. Komennuskunta asettui silloin Paanajärven itäpäähän, jonne järjestyi rajantakaisen toiminnan tukikohta.

Kuusamon rintaman ensimmäinen taistelu käytiin yöllä 27/28.3. rajan takana Soukelon kylässä, jonne kuusamolaisen komennuskunnan eräs tiedustelujoukko oli todennut punakaartin asettuneen ja ryhtynyt laukaustenvaihtoon sen kanssa.

Sallan eli Kurtin rintamalla sattui ensimmäinen kahakka 23.3., jolloin vapaajoukkojen partio yllätti punakaartin etujoukon Kilislammella ja tuhosi sen viimeiseen mieheen. Pari päivää myöhemmin lähestyi jo punaisten monisatapäinen pääjoukko Kurtin kylää. Toiset punakaartilaiset istuivat kuormilla huutaen ja harmonikkoja soitellen, toiset hiihtelivät sivuilla. Kurtin kylään oli etukäteen lähetetty uhkaus, että nyt tullaan sinne suoraan viilinsyöntiin.

Valkoiset olivat kuitenkin päättäneet tarjota Nivalan talon kohdalla, noin 5 km rajalta Suomen puolella hiukan vastusta lähestyvälle voitonvarmalle punakaartille. Sallalaisten 40-miehinen varmistusjoukko asettui väijytysasemiin pitkin jokitörmää, josta oli hyvä ampuma-ala jokea pitkin kulkevalle talvitielle.

Kun punaisten äänekäs karavaani jokiuomaa vaeltaen oli päässyt valkoisten asemien eteen, sitä vastaan avattiin yllättäen tuima tuli. Punakaartilaiset yrittivät selviytyä tulituiskusta syöksymällä korkeaa jokitörmää vastaan, mutta heidät heitettiin moninkertaisesta ylivoimastaan huolimatta suin päin takaisin joen avoimelle lumikentälle. Kaartilaisten mielestä oli silloin parasta lähteä pakoon, ja he pakenivatkin sellaisen kauhun vallassa, että heittivät kaikki kuormansa valkoisten saaliiksi.”[v]

”Punaisten suunnitelmana oli ollut hyökätä Pohjois-Suomeen, mutta valkoiset estivät sen.”[vi] Pohjoisen itärajan takana olleet joukot muodostivat selustauhan Suomelle. Tätä uhkaa torjumaan Suomen sodanjohto lähetti Itä-Karjalaan keväällä 1918 Malmin ja Walleniuksen retkikunnat.[vii]

On valitettavaa, että suomalaisten joukosta löytyi melkoinen määrä maanpettureita, jotka olivat osin ideologisista syistä, osin harhautettuina valmiita taistelemaan Venäjän puolella omaa kansaansa vastaan.

”On turha yrittää puolustella vuoden 1918 kapinallisia. He olivat valitettavasti pesunkestäviä maanpettureita, jotka olivat sekä ajatuksissaan, että teoissaan liitossa bolshevikkien kanssa.”[viii]

Bolshevikkien selvänä tarkoituksena oli liittää Suomi neuvostotasavaltojen federaatioon, myöhempään Neuvostoliittoon. Juuri sitä varten Lenin tuki Suomen kapinallisia alusta alkaen minkä kykeni.”[ix]

Zinovjev mainitsi Suomen liittymisestä Venäjän federaatioon 5.2.1918 Pietarin neuvostossa.[x]

Suomalainen sosialistien johtaja Oskari Tokoi, joka pakeni Muurmannin radalle ja myöhemmin englantilaisten avustamana Amerikkaan, uskoi 7.2.1918, että Suomi liittyy Venäjän federaatioon.[xi]

Stalin esitti Leninin tavoitteet selvästi ”huhtikuun alussa 1918 julkaistussa haastattelussa, jossa hän mainitsi tulevaan Neuvostotasavaltojen liittoon kuuluvina maina Ukrainan lisäksi muun muassa Suomen ja Puolan.”[xii]

Suomi voitti

Kun Suomi voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, niin Neuvosto-Suur-Suomi jäi tekemättä. Se on selvää, ettei se punainen Suomi olisi ollut pysyvä ilmiö, vaan se olisi pakkoliitetty Venäjään kuten esimerkiksi Ukraina ja Georgia, jotka hävisivät omat vapaussotansa Venäjää vastaan.

Siten Suomi välttyi esimerkiksi ukrainalaisten kohtaloksi tulleelta kansanmurhalta.

Valitettavasti suomalaisten kommunistien yritys aikaansaada neuvostotasavalta ei päättynyt siihen, että Suomi voitti Vapaussodan. SKP jatkoi yritystä. Venäjästä puhumattakaan. Vapaussodan ja Talvisodan välistä aikaa käsitellään täällä.

Vapaussota

Etusivulle


[i] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 29

[ii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 30

[iii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 30

[iv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 30-31

[v] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 66-67

[vi] Jussi Niinistö, Heimosotien historia 1918-1922, 2005, sivu 66

[vii] Jussi Niinistö, Heimosotien historia 1918-1922, 2005, sivu 68

[viii] Helge Smedjebacka, Jääkärikenraalin elämä F. U. Fagernäs, 2002, sivu 61

[ix] Pentti Virrankoski, Suomen historia, Toinen osa, 2001, sivu 723

[x] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa 1, 1967, sivu 241

[xi] Pentti Virrankoski, Suomen historia, Toinen osa, 2001, sivu 727

[xii] Pentti Virrankoski, Suomen historia, Toinen osa, 2001, sivu 728

Vapaussota

Etusivulle

free counter