Kyseessä
on Suomen ja Venäjän välillä käyty
Vapaussota. Oli saavutettu voitto Karjalan rintamalla taistelussa
Raudusta. Valtava urakka Tampereen vapauttamiseksi oli juuri saatu
voitokkaaseen päätökseen – pitkän artikkelisarjan Tampereen taisteluista päättävät
nämä kaksi artikkelia.
”Mikäli siis tällä hetkellä [noin
7.4.1918 - jp] voitiin päämajassa päätellä, oli yleinen tilanne hyvin
tyydyttävä sikäli, että molemmilla tärkeimmillä rintamalohkoilla oli
saavutettu huomattavaa menestystä apujoukon [Saksalaiset
Mannerheimille alistetut von der Goltz ja von Brandenstein - jp] samalla
aloittaessa toimintansa etelässä vihollisen selkäpuolella. Mutta vaikka
tilanne suurin piirtein katsoen olikin tyydyttävä, oli parantamisen varaa vielä
paljon.”[i]
Tiedot
vihollisesta
”Tiedot vihollisesta olivat edelleenkin
sangen puutteelliset. Oli aivan luonnollista, että vastustajasta saadut tiedot
olivat epämääräisiä, jopa ristiriitaisiakin, mutta kuvaavaa on, ettei vielä
nytkään oltu selvillä siitä suunnattomasta hajanaisuudesta, joka oli
puna-armeijalle tunnusmerkillinen niinhyvin järjestelyllisessä kuin
operatiivisessakin suhteessa. Valkoisen armeijan johto ei vielä tiennyt, että
Tampereen menetys oli koitua samalla koko puna-armeijan tuhoksi, ja kun hyvin
uskottavilta ja yhdenmukaisilta näyttävien tiedoitusten perusteella
otaksuttiin, että punaisilla edelleenkin oli 50,000-70,000 miestä aseissa sekä
runsaat sotatarvevarastot, suhtauduttiin kaikkea muuta kuin liian optimistisesti
vielä edessäoleviin tehtäviin.”[ii]
Vihollisen
päävoimat Länsi-Suomessa?
”Voitiin melkoisella varmuudella otaksua,
että punaisten päävoimat oli koottu Länsi-Suomeen, mutta kaikesta päättäen
olivat nämä joukot hajallaan ja vailla yhtenäistä johtoa. Vihollisvoimat lisääntyivät
päivä päivältä Lempäälän
seudulla, missä punaiset hyökkäilivät tarmokkaasti, mutta tätä hyökkäystä
oli pidettävä toimintana Tampereen varjelemiseksi ja luulavaa oli, että se päättyisi
niinpiankuin tulisi yleisesti tunnetuksi, että Tampere oli valloitettu. Samasta
syystä voitiin pitää vihollisen tilapäistä aktiivisuutta Kokemäenjokilaaksossa
pian »ohimenevänä». Kun tämän lisäksi käsitettiin, että saksalaisten
saapuminen kohtapuolin antaisi lännessä oleville punaisille tarpeeksi
tuumittavaa, oli jotakuinkin selvää, että aloitteenteko Länsi-Suomessa jäisi
valkoisten asiaksi.
Savossa oli koko sodan ajan vallinnut
jonkinlainen tasapainotila, eikä siihen näyttänyt mitään muutosta tulevan. Punaisten
Savon-joukkoihin ei maksanut kiinnittää mitään erikoista huomiota.”[iii]
Entäpä
Karjalan rintama?
”Oloista idässä sitävastoin oltiin epätietoisia.
Oli ylimalkaan vaikeata etäältä arvioida tilannetta Karjalassa. Karjalan ryhmästä
saapuneet ilmoitukset tuntuivat toisinaan liioittelevan niin vihollisen lukumäärää
kuin taistelujen kiihkeyttäkin, eikä valkoisten Karjalan rintamalla olevista
voimista koskaan onnistuttu saamaan tarkkoja numerotietoja. Jos se käsitys, mikä
aikaisemmin oli saatu Viipurin seuduille sijoittuneen vihollisen vahvuudesta,
oli oikea, ei Raudun voitolla
ollut mitään ratkaisevaa merkitystä. Tosin oli vihollisen äärimmäisenä
oikealla oleva taisteluryhmä, johon enimmäkseen kuului ryssiä, tuhottu, mutta päävoimat, joiden
otaksuttiin oleilevan Viipurin ja Lappeenrannan välillä ja joita arvioitiin
olevan n. 20,000 miestä, kykenivät vielä täysin taisteluun. Senvuoksi
saattoi tällä suunnalla edelleenkin odottaa uusia hyökkäyksiä, joskin
luultavaa oli, että äsken kärsitty tappio oli vaikuttanut masentavasti.
Aloitekykyä ei kuitenkaan oltu viety valkoisiltakaan.”[iv]
”Vaikka siis kenraali Mannerheim Tampereen
valloituksen päivinä saattoikin todeta, että hänellä oli laaja
liikuntavapaus, esti kuitenkin armeijan sisäinen tila välittömästi käyttämästä
äsken saavutettuja voittoja valkoisten hyväksi.
Tampereen valloitus oli voitu saattaa
loppuun ainoastaan panemalla kaikki voimat tuleen ja kaikki Tampereen
taisteluihin osaaottaneet joukko-osastot, lukuunottamatta Satakunnan ryhmän
Poria kohti eteneviä osia ja Tampereelle äsken saapunutta 3. jääkärirykmenttiä,
olivat niin heikentyneet ja uupuneet, että vähintään 14 päivän lepoa ja
uudelleenjärjestelyä oli pidettävä aivan välttämättömänä, ennenkuin
niitä voitaisiin taas käyttää aktiiviseen toimintaan. Enempää Savosta kuin
Karjalastakaan ei voitu ottaa joukkoja käytäntöön. Sikäläiset voimat
tarvittiin tarkoin itärintamalla. Koskemattomana varaväkenä oli
kotipaikkakunnalla vain 4. jääkärirykmentti, johon kuului kaksi pataljoonaa
ja vasta huhtikuun 15 p:n maissa voitaisiin jäljelläoleva 3. jääkäriprikaati
lähettää rintamalle. Kaikesta päättäen ei sitä ennen myöskään voitu
tehdä mitään ampumatarvepulan poistamiseksi.
Keskeytys sodankäynnissä oli välttämätön,
niin tärkeä kuin sodan pikainen loppuunsaattaminen ja yhteyden aikaansaanti
saksalaisten kanssa olikin. Tauko oli vain rajoitettava mahdollisimman lyhyeksi
ja sen aikana oli ryhdyttävä kaikkiin tarpeellisiin valmisteluihin.”[v]
”Sodankäynnin jatkamiseen oli kaksi eri
mahdollisuutta. Joko voitiin jatkaa hyökkäystä Länsi-Suomeen, jotta
yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa saataisiin punaisten pääjoukot
tuhotuiksi ja maan tärkeimmät kulttuurikeskukset vapautetuiksi, tai voitiin
syrjäyttämällä toistaiseksi tämä päämäärä, seurata alkuperäistä
suunnitelmaa ja pyrkiä katkaisemaan punaisten yhteys Venäjään.
Edellinen vaihtoehto vaati vähemmän
valmisteluja ja uudelleenryhmityksiä ja oli epäilemättä, katsoen
saksalaisten arvokkaaseen apuun, helpompi toteuttaa. Mutta se oli kuitenkin
arveluttava. Jos punaisten yhteys Venäjään jäisi katkaisematta, saattaisivat
he aloittaa peräytymisdefensiivin itää kohti, jolloin todennäköisesti
koko Etelä-Suomi joutuisi tuhon omaksi ja vihollisen päävoimat pääsisivät
melkeinpä ehjin nahoin pelastautumaan Venäjälle.”[vi]
”Kenraali Mannerheim valitsi epäröimättä
vaikeamman tien päästäkseen tärkeämpään päämäärään – sodan
pikaiseen päätökseen. Saksalaisten toimeksi jäi Helsingin ja – mikäli
heillä voimia riitti – Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vapauttaminen, ja
valkoinen armeija jäisi pääasiallisesti niille linjoille, joille se nyt oli
edennyt, kunnes uudelleenryhmitys oli suoritettu.
Tämänjälkeen siirrettäisiin ne joukot,
jotka ensiksi saataisiin käytettäviksi, Karjalaan tukemaan hyökkäystä
Viipuria vastaan. Sikäli kuin sitten miehiä riittäisi, pyrittäisiin myös
Tampereelta käsin hyökkäämään etelään, jotta päästäisiin
yhteistoimintaan saksalaisten kanssa.
Viipuria vastaan suunnattaisiin kaikki ne
voimat, joita ei välttämättä muualla tarvittu. Jos Viipurin valloitus
onnistuisi, olisi nim. sota itse asiassa saatettu loppuun. Yhteytensä Venäjälle
menettäneet, piiritetyt punaiset eivät kykenisi tarjoamaan vastarintaa
valkoisille ja saksalaisille.”[vii]
”Jo Tampereen piirityksen aikana oli
selvinnyt, että päämajalle kävi peräti vaikeaksi hoitaa moninaisia tehtäviään.
Kun työtaakka yhä paisui ja sotaliikkeet saivat aina vain suuremman
mittakaavan – hyökkäyksiä suoritettiin samanaikaisesti useilla rintamilla
– oli järjestelmä uusittava. Sotavoimien jakaminen armeijoihin kävi välttämättömäksi.
Tällöin tuntui luonnollisimmalta pitää Päijännettä
edelleen rajana. Satakunnan ja Hämeen ryhmistä muodostettiin länsiarmeija ja Savon ja Karjalan ryhmistä itäarmeija. Armeijapäälliköiksi sai ylipäällikkö
kenraalimajurit Löfströmin ja Wetzerin. Uusia esikuntia ei enää tarvittu.
Uudet armeijapäälliköt saattoivat erinäisten henkilömuutosten jälkeen
muodostaa siihenastiset ryhmäesikuntansa armeijaesikunniksi.”[viii]
Huom! Suojeluskuntajoukot olivat vielä pääsääntöisesti
erillisiä pataljoonia, joista ei ollut muodostettu oikeita rykmenttejä.
”Muodostettavan länsiarmeijan alueelta
voitiin, lukuunottamatta sillä jo olevia 1.-3. jääkärirykmenttejä, kaikesta
päättäen saada pystyyn vielä kaksi krenatööri- ja kuusi
suojeluskuntarykmenttiä. Savon rintamalla, jonka voimasuhteet aliarvioitiin päämajassa,
otaksuttiin voitavan muodostaa vain yksi rykmentti. Karjalassa oli kolme
rykmenttiä, jotka käsittivät kokonaista 11 pataljoonaa sekä lisäksi 1
pataljoona 4. jääkärirykmentistä. Tätä paitsi oli ylipäällikön käytettävissä
suurin osa 4. jääkärirykmentistä sekä huhtikuun 15 päivän jälkeen 3. jääkäriprikaati.
Ratsuväkeä oli kaksi rykmenttiä, nim.
Lempäälän rintamalla oleva, kovia kokenut Uudenmaan rakuunarykmentti
sekä Joensuussa parhaillaan mobilisoitava Karjalan ratsujääkärirykmentti,
joka ei vielä ollut täysin marssivalmis.
Tykistön pääosa oli länsiarmeijan
alueella. Siellä oli 15 kenttä- ja 2 raskasta tykkiä sekä 14 haupitsia,
jotka oli jaettu yhdelletoista patterille. Savossa oli kolme patteria, kaikkiaan
6 kenttätykkiä ja Karjalassa 10 kevyttä ja 2 raskasta tykkiä kolmelle
patterille ja kuudelle itsenäiselle osastolle jaettuina. Kun kuitenkin
sotasaaliin joukossa oli runsaasti tykkejä ja tykistötarpeita, voitiin nyt
toimeenpantavan uudelleenjärjestelyn yhteydessä myös ajatella tykistön
vahvistamista. Mistään huomattavasta, nopeasti tapahtuvasta lisäyksestä ei
tietenkään voinut olla puhetta, koska kouluutetusta tykistömiehistöstä oli
puute.”[ix]
”Hyökkäyksellä oli kahtalainen
tarkoitus. Kaksi eri päämäärää oli saavutettava samanaikaisesti. Toiselta
puolen oli katkaistava, kuten jo aikaisemmin on mainittu, Viipurin-Pietarin
rata, mutta myös vihollisen Viipurin armeija oli joko tuhottava tai tungettava
länteen. Kumpikin näkökohta vaati, mikäli mahdollista, yllätystä
valkoisten taholta. Isku oli annettava täydellä voimalla ja suoraan kohti.”[x]
”Varmojen tietojen mukaan oli vihollisen
voimakkain ryhmä kehittäytynyt Joutsenon-Näätälän väliselle
rintamanosalle. Rintamahyökkäyksellä täällä – muodostuipa se miten
menestykselliseksi hyvänsä – ei voinut aikaansaada enempää kuin vihollisen
painaminen takaisin Viipuria kohti. Hyökkäys Viipuria vastaan aiheuttaisi tämänjälkeen
todennäköisesti tuntuvia menetyksiä. Oli siis keksittävä lupaavampi
suunnitelma.
Nyt oli eversti Ausfeldin aikaisemmin
mainitusta tiedustelusta suurta hyötyä. Sen perusteella todettiin, että
Heinjoen tienoille saattoi koota joukkoja ja että vihollinen oli miehittänyt
Heinjoelta etelään olevan seudun kovin heikosti. Jos kokoontuminen sujuisi
vihollisen huomaamatta, oli huomattava menestys mahdollisuuksien rajoissa, sillä
täältä oli matka lyhyt niinhyvin Viipurin-Pietarin radalle kuin Viipurin
heikosti miehitetylle etelärintamalle ja vihollisen oikealle siivellekin. Täältä
käsin nopeasti ja tarpeeksi vahvoin voimin suoritetulla hyökkäyksellä
voitaisiin yhdellä kertaa hajoittaa koko vihollisrintama, tunkea punaiset
Viipurista, vallata kaupunki ja katkaista rautatieyhteys.”[xi]
Karttaluonnos[xii]
[i]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 276
[ii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 276
[iii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivut 276-277
[iv]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 277
[v]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivut 277-278
[vi]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 278
[vii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 278
[viii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 279
[ix]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivut 279-280
[x]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 281
[xi]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 281
[xii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 283