Virolaiset
taistelivat leijonan lailla puna-armeijan maahantunkeutumista vastaan vuonna
1944, mutta Saksa ei pääsääntöisesti antanut heille kunnon aseistusta ja
rajoitti myös virolaisten joukko-osastojen perustamista.
Niinpä
Viro joutui uudelleen Venäjän miehittämäksi
puoleksi vuosisadaksi.
Virolaisia
joukkoja poistui Viron alueelta saksalaisten mukana - kuin myös suuri määrä
virolaisia pakeni pakolaisiksi kodeistaan länteen - peläten täysin
oikeutetusti Venäjän miehitystä ja Venäjän suorittamia rikoksia ihmisyyttä
vastaan.
Juuri
tässä vaiheessa tapahtui hyvin mielenkiintoinen asia. Venäjän propagandalähetyksissä
valehdeltiin liittolaisten (mm. englantilaisten) vapauttaneen Viron fasisteista
ja sinimustavalkoisten lippujen liehuvan jälleen Virossa. Lähetyksissä
kehotettiin virolaisia jäämään Viroon, eikä pakenevan länteen.
Tämän
petoksen vuoksi melkoinen määrä virolaisia, jotka olisivat voineet paeta,
joutui jälleen venäläisten käsiin.
Virolaisdivisioonan
rykmentinkomentaja Harald Riipalu kertoo alunperin Lontoossa vuonna 1962
ilmestyneessä kirjassaan tästä itse kokemastaan petoksesta ja sen
aiheuttamasta hämmingistä. Suomennan pätkiä:
”Parina
Virosta perääntymisen ensimmäisenä päivänä oli kaikilla, jotka saivat
tiedon todellisesta tilanteesta, selvä päämäärä, nopeasti punaisen
tukahduttavan vyöryn edestä! Pelastaa vähintään henkensä! Perääntymisen
lopuksi ilmeni kuitenkin erityisesti Etelä,
ja Länsi-Virossa, että ihmiset marssivat venäläisille suoraan
vastaan, kieltäytyen uskomasta neuvoja ja todellista tilannetta - pitäen
auttamishalua jopa vihamielisenä.
Miksi?”[i]
”Vihollisen
radiolähetys 22.9.1944 yöllä: »Etelä- ja Itä-Virossa on saksalaiset lyöty
lopullisesti. Englannin joukot ennättivät Tallinnaan ja nousivat maihin
jossakin pohjoisrannikolla. Rakvere ja Tapa ovat jo liittolaisten hallussa.
Virolaiset älkää antako kyydittää itseänne! Piiloutukaa metsiin ja
koteihinne. Yksikään oikea virolainen ei poistu nyt kotimaastaan!»
Mutta
vieläkin enemmän! Mitä nopeimmin ja törkeimmin kiirehti vihollinen
tiedottamaan, käyttämään omaksi hyödykseen, todellisuudessa tapahtunutta
valtiollista tapahtumaa, jossa pääministeri-presidentin tehtävissä
professori J. Uluots määräsi uuden Viron hallituksen virkaansa: »Viron
tasavalta julistettiin, kaikkialla liehuvat Viron liput. Viron kansa, sinä olet
jälleen vapaa ja onnellinen omien liittolaistesi toimesta vapautetussa
kotimaassasi!»
Vaan
ei sanaakaan siitä, että ne ”vapauttajat ja liittolaiset” olivat
punajoukot. Ei yhtään tiedonantoa Venäjän joukkojen liikkumisesta, päinvastoin
kuin vasta kuukausi puolitoista sitten, jolloin kerrottiin pitkälti ja
perusteellisesti jokaisen kylän valloittamisesta Narvan luona ja
Kaakkois-Virossa.
Miksi
venäläiset vaikenivat nyt omista saavutuksistaan? Miksi Viroon tunkeutuneet
punajoukot olivatkin nyt vaatimattomasti ”liittolaisia” tai yhdessä
todistetussa tapauksessa jopa ”englantilaisia”?”[ii]
”Länteen
pakenemisen huippuhetkellä, jolloin lähes koko Viron kansa oli liikkeellä,
juuri silloin kun viimeiset laivat olivat satamissa pakolaisia tulvillaan, tuli
kuten salama pilvettömältä taivaalta: »Virolaiset, älkää poistuko
kotimaasta! Liittolaiset ovat vapauttaneet teidän rakastetun kotimaanne.»
Mitä
piti epätoivoon ajettu ihminen uskomaan enemmän kuin sitä suusta suuhun
kantautuvaa ja kovaan ääneen kerrottua sekä omin korvin radiosta kuultua
tiedotetta?”[iii]
”23.
syyskuuta, kun peräytyvät Viron Divisioonan osat pysähtyivät
Reeguldi-Navesti-Turpsi-Jäleveren linjalla, muuttui siviilipakolaisten
liikkumissuunta yllättäen päinvastaiseksi edellisiin päiviin nähden.
Muutama kilometri siitä linjasta etelään sijaitseva Suuren-Jaanin
asutuskeskus oli leiri sen sanan suorassa merkityksessä, mutta samalla käännepiste,
jossa moni päätti muuttaa suuntaa etelästä pohjoiseen. --
”Suuren-Jaanin-Pedassaaren
tiellä, joka vie Vändraan, liikkui pohjoiseen kymmenien hevosten
pakolaiskolonna, näiden rivien kirjoittajaa vastaan. Ensimmäisessä kärryssä
istui intelligentin näköinen nuorehko nainen, kieltenosaajana ilmeisesti myös
ryhmän johtaja.
Pysäytin
kolonnan ja pyysin lyhyesti tekemään tien vapaaksi. Meidän välillemme syntyi
keskustelu, josta ei puuttunut jännitettä:
-
»Enhän
minä saa jäädä ihmisten kanssa tähän liikenteen jalkoihin.» anoi rouva.
-
»Te ette
pääse eteenpäin, sillä sillat on hävitetty ja toisella puolen jokea ovat
venäläiset.»
-
»Kuka
teille sen sanoi?» äkääntyi rouva ja kannusti hevosta liikkumaan.
-
»Uskon
tietäväni, kuka on rykmenttiäni vastassa.»
-
»Milloin
te sotilaittenne kanssa edelleen pakenette?»
-
»Miksi
te sanotte - ”pakenette”? Ne sotilaat täyttävät velvollisuuttaan sekä
luovat teillekin parhaillaan mahdollisuuden pakenemiseen ja henkenne
pelastamiseen.»
-
»Saksalaisten
hännystelijät!» päästi rouva äkkiä kesken selvitykseni.
-
»Minulla
ei ole aikaa polemisoida kanssanne. Olkaa hyvä ja vapauttakaa tie ja kääntykää
heti takaisin, piiloutukaa johonkin metsikköön, sillä niin kauan kuin olette
minun rykmenttini alueella ja välittömästi rintamalinjan takana, olen minä
vastuussa teidän elämästänne...»
-
»Kuka te
olette, että minua komennatte?»
-
Kerroin
nimeni ja virka-asemani.
-
»Jumalani!
Viron rykmentinkomentaja ja täyttää saksalaisten käskyä! Ettekö todella
ole kuullut, mitä välillä on tapahtunut?» rouva ihmetteli vastaustani.
-
»Mitään
ei ole tapahtunut. Tallinna on vain kaatunut ja venäläisten vyöry valuu järkiään
länteen ja etelään.»
-
»Tapahtunut
on hyvin paljon...» ja rouva kertoi kuinka ”liittolaiset” vapauttavat maata
ja Viron liput liehuvat! Hän haluaa vain mennä oman kylänsä ihmisten kanssa
Vändran metsään ja odottaa siellä, kunnes täydellinen käänne on
tapahtunut.
-
»Rouva,
te olette selvästi erehtynyt. Se kaikki on vihollisen propagandaa.»
-
»Ei, te
olette sekaannuksessa, sillä te ette näe, ettekä kuule muuta kuin sitä, mitä
saksalaiset käskevät. Olkoon! Minä en kuluta teidän aikaanne, sillä teillä
on kiire Virosta poistumisen kanssa! Me käännymme johonkin metsikköön ja
odotamme kunnes teidän rykmenttinne edestä lähtee,» rouva otti
sovinnollisemman sävyn ja johti kolonnansa sivutielle.
Suure-Jaanissa
45. rykmentin [Riipalun rykmentti - jp] käyttöön sattui myös joitakin sinne
kerääntyneitä Suojeluskunnan komppanioita. Koska Põltsamaan kaatumisen jälkeen
vihollinen alkoi voimakkaammin tunkeutumaan myös Viljandin suuntaan, haluttiin
saada yksi komppania Kolga-Jaani-Viljandi tielle Pingu-Reon alueelle, jossa sen
piti pysyä 24.9. kello kuuteen aamulla.
Määräsin
sinne yhden kolmejoukkueisen Suojeluskunnan komppanian. Koska
suojeluskuntalaisilla ei ollut konekiväärejä, jokainen ryhmä sai vielä neljä
divisioonan miestä ja kaksi konekivääriä vahvennukseksi. --
Seuraavana
aamuna tulivat vain vahvennukseksi annetut 12 miestä konekivääreineen. --
Reolle
oli tullut iltahämärässä kaksi miestä sivuvaunullisella moottoripyörällä.
Toinen Saksan asepuvussa, toinen siviilivaatteissa, mutta Suojeluskunnan käsivarsinauhalla.
Kerrottu Viron hallituksesta, vastarintaliikkeestä ja englantilaisista sekä
käsketty heti nousemaan autoihin ja ajamaan Haapsaluun. Suojeluskuntalaiset
ja komppanianpäällikkö olivat suostuneet heti, että mitäpä muutakaan kun
kerran tilanne on sellainen. Rykmentin miehet kuitenkin kieltäytyivät, koska
he saivat ottaa käskyjä vain rykmentistä ja konekiväärit kuuluivat
rykmentille.”[iv]
Venäläisiltä
loistava harhautusoperaatio - paljon syyttömiä virolaisia jäi loukkuun.