Venäjä
miehitti Liettuan vuonna 1940 samalla kun Viron ja Latvian, suorittaen kaikissa
näissä Baltian maissa joukkomurhia ja kyydityksiä Siperiaan.
Venäjä
valmistautui hyökkäämään länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa
1941, mutta Saksa ennätti tehdä ennakoivan iskun itään 22.6.1941, joten Venäjän
hyökkäys länteen ehkäistiin sillä kertaa. Toki venäläiset yrittivät hyökätä
siinäkin tilanteessa, mutta hyökkäykset torjuttiin.
Saksa
vapautti Baltian maat Venäjän verisestä miehityksestä, mutta ei antanut
Baltian maiden palauttaa itsenäisyyttään, vaan alkoi omasta puolestaan
miehittää kaikkia kolmea Baltian maata.
Vuonna
1944 Saksa joutui vetäytymään Baltian maista ja Venäjä miehitti ne
uudelleen. Kaikissa Baltian maissa baltit taistelivat Venäjän miehitystä
vastaan, tässä artikkelissa kerrotaan kuitenkin vastarinnasta miehityksen
tapahduttua.
Liettualaiset
taistelivat organisoidusti miehittävää Venäjää vastaan. Vastarinta jatkui
toki pidempään kuin vuoteen 1953, mutta sitten se oli enää heikkoa ja
hajanaista.
Liettualaisia
sissejä 1950-1951[i]
Me
sotahistoriasta kiinnostuneet voimme olla kiitollisia siitä, että
liettualaiset partisaanit dokumentoivat käymäänsä imperialistisen Venäjän
vastaista sotaa huomattavalla määrällä valokuvia ja kirjallisia
dokumentteja. Myös tämän sissisodan (partisaanisodan) toinen osapuoli Venäjän
KGB ja puna-armeija dokumentoivat sotaa, joten se ei ole tuntematon sota
Liettuassa, mutta Suomessa se on silti vähän tunnettu.
Liettuassa
on valtion apua saava laitos (Vastarinnan ja kansanmurhan tutkimuslaitos), joka
tutkii ja dokumentoi kyseistä vapaustaistelua. Se on julkaissut taistelusta
suuren liettuankielisen kuvakirjan, jonka lopussa on lyhyt englanninkielinen
selitys.
Kirjan
liettuankielinen nimi on UZ LAISVE IR TEVYNE (valitan, ettei oikeat liettuan
aakkoset näy).
Liettuassa organisoitu laajamittainen vastarinta Venäjän miehitystä vastaan jatkui kesään 1953 saakka.
Toukokuussa
1953 venäläiset onnistuivat vangitsemaan Liettuan partisaanijoukkojen
komentajan kenraali Jonas Zhernaitisin. Hänet teloitettiin Moskovassa vuonna
1954.
Pienemmät
partisaaniryhmät (noin joukkueen suuruisia), jatkoivat vastarintaa vielä
muutamia vuosia. Zhernaitisin jälkeen komentajaksi tullut Adolfas
Ramanauskas-Vanagas vangittiin vuonna 1956 ja teloitettiin vuonna 1957.
Viimeinen partisaani Antanas Kraujelis-Siabünas kaatui taistelussa vuonna 1965.
Kaksikymmentätuhattakaksisataa
partisaania kaatui sodanjälkeisissä taisteluissa. Kaksituhattakahdeksansataa
teloitettiin tai hävitettiin vankiloissa ja ”tusinoittain tuhansia”
menehtyi Gulagin keskitysleireissä.
Nämä
tiedot ovat peräisin Liettuan parlamentin puhemiehen Vitautas Landsbergisin
allekirjoittamasta ja liettualaisen kansanedustajan Antanas Stasishkisin
kirjoittamasta dokumentista.[ii]
Vuonna
1945 Liettuan metsiin oli kerääntynyt noin 30 000 partisaanitaistelijaa (sissiä)
Liettuan armeijan upseerien komentoon.
Suurimmat
yksiköt olivat 200 miehen suuruisia ja ne taistelivat puna-armeijaa vastaan
vakinaisen armeijan tavoin.
Yksinomaan
vuosina 1944-1946 noin 10 000 sissiä kaatui taisteluissa, koko kautena yhteensä
yli 20 000 kaatunutta, lisäksi venäläiset surmasivat noin 2000 sissejä
tukenutta henkilöä.[iii]
Vuonna
1949 Liettuan vastarintaliike oli jaettu koko Liettuan alueen kattaviin kolmeen
maanpuolustusalueeseen, jotka puolestaan jakautuivat sotilaspiireihin.
Sotilaspiirien
alueella oli organisoiduttu prikaateihin, joilla oli omat toiminta-alueensa.
Prikaatit koostuivat komppanioista ja joukkueista.
Noudatettiin
kirjallisia ohjesääntöjä ja sotilaskuria - yleensä taisteltiin asepuvussa,
välttäen järjestäytymätöntä toimintaa ja turhaa verenvuodatusta.
16.2.1949
perustettiin ylijohto, joka koostui komentajasta ja esikunnasta (precidium). Tämä
sidottiin Liettuan poliittiseen johtoon, joka muodosti jatkumon vuodesta 1918
vuonna 1990 tapahtuneeseen itsenäisyyden palauttamiseen.[iv]
Esimerkiksi
Etelä-Liettuan Maanpuolustusalueen, Dainavan Sotilaspiirissä, perustettiin
7.5.1945 Dzykain Prikaatin esikunta, jonka johdossa oli eversti Juozas
Vitkus-Kazimieraitis - ammattisotilas. Esikunta oli jaettu kolmeen osastoon:
operatiivinen-, propaganda- ja liikekannallepano-osasto. Täällä tehtyjä
dokumentteja hyödynnettiin muissakin sotilaspiireissä.
Dainavan
Sotilaspiirillä ja Dzükain Prikaatilla olivat omat säännöllisesti ilmestyvät
lehtensä.[v]
Esimerkkinä
toiminnasta otettakoon ote Itä-Liettuan Maanpuolustusalueen, Kovan
Sotilaspiiristä:
Heinäkuussa
1944 puna-armeija miehitti Vilnan alueen, siten Venäjän harjoittama terrori
alkoi siellä. Se taas tarkoittaa sitä, että aikaisimmat partisaaniosastot
muodostettiin siellä.
Elokuun
lopussa 1944 alueen aktiivisten partisaaniosastojen komentajat päättivät
perustaa prikaatin. Syyskuussa perustettiin Didzhioji Kovan Prikaati, jonka
komentajaksi valittiin vaaleilla eversti Jonas Misiunas-Zhalias Velnias, jota
kutsuttiin Vihreäksi Piruksi. Tähän aikaan käytiin aktiivista sotaa
valloittaen pieniä kaupunkeja ja kyliä puolustaen sitten niitä jonkin aikaa -
hävittäen miehittäjän perustamat hallintorakenteet ja rankaisten
kollaborantteja (miehittäjän kanssa yhteistyötä tehneitä).[vi]
Poikkeuksellisesti
tällä mainitulla sotilaspiirillä oli kolme pataljoonaa, jotka oli jaettu
komppanioihin (kuten aiemmin olette lukeneet, niin yleensä prikaati koostui
pienistä yksiköistä, joukkueista - tosin joukkue oli välillä vahvan
komppanian suuruinen). Tämä on hyvin tärkeää ymmärtää. Sissijoukot
koostuvat pienistä yksiköistä, jotka voivat toki tehdä yhteisoperaatioita,
mutta sitten taas hajoavat pieniksi yksiköiksi kadoten ”maan alle”. Siten
sissisodassa vaikka hallinnollisena yksikkönä olisi prikaati (esikuntineen,
kirjapainoineen, jne.), niin toimitaan oleellisesti pienemmissä kokoonpanoissa.
Täällä
myös sotilaspiirin esikunta oli erittäin laaja käsittäen em. osastojen lisäksi
mm. tiedusteluosaston, vastavakoiluosaston, aseosaston ja organisaatio-osaston
(olisiko vastannut henkilöstöosastoa).[vii]
Tällä
sotilaspiirillä oli myös ns. lentäviä joukkueita, jotka olivat erityisen
aktiivisia. Ne olivat hyvin liikkuvia, korkeintaan kolme päivää paikallaan.
Jokaisen iskun jälkeen siirryttiin uuteen paikkaan (eikä kuten tavallista
palattu omaan tukikohtaan).
Toisaalta
tältä sotilaspiiriltä ei ole tiedossa poliittista toimintaa.
Kuten
arvata saattaa, niin vihollista tällainen erityisen aktiivinen toiminta ei
miellyttänyt, joten se onnistui lopulta soluttamaan agenttinsa sotilaspiiriin
ja ... - se oli lopulta lakkautettava Itä-Liettuan Maanpuolustusalueen käskyllä
marraskuussa 1950.[viii]
Aktiivisen
aseellisen vastarinnan kautena Liettuassa 1944-1953 ilmestyi noin 80 maanalaista
säännöllisesti ilmestyvää lehteä, joita painettiin tuhansien painoksina.[ix]
Näissä
lehdissä kerrottiin luonnollisesti Venäjän miehityksen brutaalista
luonteesta. Hyvin tärkeänä aiheena oli kertoa vastarintaliikkeen toiminnasta
ja tavoitteista.
Venäjän
KGB:n tietojen mukaan vuosina 1944-1952 tuhottiin 577 partisaanien
kirjoituskonetta ja monistinta. Vuosina 1952-1953 löydettiin yhteensä 57
kopiokonetta, kaksi painokonetta, 3 rotaatiopainoa, 2 mimeografia ja 50
kirjoituskonetta. Satoja ihmisiä, jotka olivat tekemisissä tämän maanalaisen
lehdistön kanssa, surmattiin ja tuhansia pidätettiin - yksistään vuonna 1947
640 partisaania.[x]
Sissit
taistelivat Liettuan vapauden puolesta toivoen, että länsimaat tulevat lopulta
apuun - syttyy sota Venäjää vastaan.
Kun
sitä sotaa ei syttynyt, niin sissien toimintamahdollisuudet heikkenivät vuosi
vuodelta. Kokeneet taistelijat ja heidän sotilaskoulutuksen saaneet johtajansa
vähenivät koko ajan - saivat surmansa taistelussa.
Suomennan
tähän pätkiä Länsi-Liettuan Maanpuolustusalueen, Prisikelimasin
sotilaspiirin viimeisen komentajan Juozas Paliünas-Rytasin (syyskuu
1951-lokakuu 1952) viestistä: ”... Vihollinen etsii hyvin lähellä. Arkisto
on tuhottu - on vain kasa suikaleita. Puen päälleni puhtaan paidan ja otan
aseen käteeni, aikoen taistella. Jälleen kerran ajattelen mitä tapahtuu jos
haavoittuessani tulen heikoksi - he voivat saada minut elävänä. Ei. Minun täytyy
yrittää välttää se -- viimeisenä hetkenä lopetan velvollisuuteni isänmaalle,
pitäydyn vakaumuksessa, että on parempi kuolla kuin saattaa ystävät vaaraan
...”[xi]
[i] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 126
[ii] February 16, 1949 Declaration of the Movement of the Struggle for Freedom of Lithuania 50th anniversary
[iii] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 239
[iv] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 239
[v] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivut 240-241
[vi] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 244
[vii] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 244
[viii] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 244
[ix] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 253
[x] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 254
[xi] UZ LAISVE IR TEVYNE, 2006, sivu 249