Lisätty VI-VII 21.1.2008 Juhani Putkinen
Vaikka puna-armeija epäonnistui surkeasti yrityksessään valloittaa Suomi Jatkosodassa, niin ei Venäjä kuitenkaan ”viskannut kirvestä kaivoon”, vaan jatkoi valloitushankkeitaan edelleen.
Antila: ”Ryti totesi sodan (Jatkosodan – jp) aattopäivänä luonaan vierailleille kansanedustajille: ”Jos Saksan ja Venäjän välillä nyt syttyy sota, voi se olla eduksi koko maailmalle. Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin leikissä heikkenisi... Suomen ainoa pelastus on tämä sota. Neuvostoliitto ei milloinkaan tule luopumaan pyrkimyksestään vallata Suomi ja lisäksi Skandinavian niemimaa. Jos Saksa nyt nujertaa Neuvostoliiton armeijan, saamme olla rauhassa ehkä vuosisadan”.”[i]
Nordberg: ”Päämajan kuuntelutiedustelu sai aselevon alkamisen ja välirauhan-sopimuksen solmimisen välisenä aikana siepatuksi Leningradin sotilasalueen komentajan käskyn Karjalan joukkojen komentajalle. Suomen rajan tuntumaan piti marssittaa kaksi divisioonaa ja panssaridivisioona Uhtualle, josta vie tie Suomussalmelle. Stalin ilmoitti lisäksi 10.10.1944 Liittoutuneiden valvontakomission (LVK) puheenjohtajalle Andrei Zdanoville: "Puna-armeija on saanut käskyn ylittää rajan 15.10. klo 6.00 ja miehittää Suomen." Hyökkäyskäsky ilmoitettiin kuitenkin peruutetuksi 15.10 kello 04.00. Edellinen sähke liittyi todennäköisesti painostuksena siihen Lapin sodan alkuvaiheen sopuiluun, jota venäläiset epäilivät suomalaisten edelleen harjoittavan saksalaisten kanssa. Jälkimmäinen oli ilmeisesti kytköksissä vihjeisiin, joita venäläiset olivat saaneet asekätkennästä. (Liikkanen 1997; Okker 1997, 18-19.)
Kenraalieversti Zdanovin määrääminen Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajaksi voimisti edelleen epäluuloja Neuvostoliiton aikeita kohtaan. Hän oli Stalinin läheinen avustaja ja kovan linjan kommunisti, joka oli ollut kesällä 1940 kyyditsemässä virolaisia neuvostokansojen onnelliseen perheeseen. Zdanovia oli siten tuskin lähetetty Suomeen hoitamaan pelkkää vaatimatonta hallintobyrokraatin tehtävää. (Lukkari 1995, 122.)”[ii]
Nordberg:
”Kommunistit alkoivat vuonna
1949 toimia myös epäsotilaalliselta vaikuttavalla rintamalla. Maailman
rauhanpuolustajain perustava kongressi pidettiin Pariisissa ja Suomen
rauhanpuolustajain kokous 2.10.1949 Helsingissä, jonne saapui
Neuvostoliitosta peräti arvovaltainen valtuuskunta. "Niin alkoi
joukkoluonteinen rauhanpuolustajain liike Suomessakin atomiaseiden kiellon ja
aseistariisunnan puolesta sekä hyvien naapurisuhteiden kehittämiseksi
Neuvostoliittoon ja kaikkiin Itämeren maihin". (Vire-Tuominen 1998.) Järjestö
oli tiukasti SKP:n johdossa. Sen kaikki asiat päätettiin puolueen
poliittisessa toimikunnassa, joten suomalainen rauhanliike oli täysin Moskovan
liekanarussa (Häkkinen 1998).”[iii]
Ehkä
ei ole kovin yleisesti tiedossa öljy-yhtiö Teboilin ajateltu osuus
Suomen mahdollisessa asevoimin tapahtuvassa valloituksessa, joten lainaan tähän
pätkiä kirjasta Kylmän sodan kujanjuoksu: ”Trustivapaa
Bensiini, joka sittemmin muutti nimensä TB:ksi ja edelleen Teboiliksi, oli
kummajainen Suomen huoltoasemaketjujen joukossa. Teboilin historiikki kuvailee
yhtiön sodanaikaisia vaiheita melko epämääräisesti, koska aluksi
virolaisessa omistuksessa ollut öljy- ja polttoaineyhtiö näyttää siirtyneen
ensin Saksalaisille, sitten Ehrnroothin suvulle ja heiltä kaupan kautta
Neuvostoliitolle, kuten niin monet muutkin Suomessa toimineet Saksalaisyhtiöt.
Niin sanottuina vaaran vuosina kukaan kuitenkaan tuskin kuvitteli, että
neuvostoliittolaiset olisivat toimineet länsimaissa vain markkinatalouden säännöin.
Nkp oli kaikkivoipa, ja liikeyritykset palvelivat sen päämääriä. Näistä
perimmäisin oli maailman valloittaminen. --
Trustivapaa
Bensiini alkoi 1960-luvulla yllättäen kasvattaa huoltoasemaketjuaan
erikoislaatuisen kehitysstrategian pohjalta. Takkusten taakse, pieniin
kahden traktorin kyliin, rakennettiin hienoja huoltoasemia, joilla oli valtavat
dieselpolttoainetankit. Yhteistä niille oli se, että kylät, joiden
polttoainehuollosta pidettiin näin hienoa huolta, sijaitsivat itärajan
tuntumassa, ja rajan toiselle puolen päättyi Muurmannin radan suunnasta
johtava tie.
Kenraali
Aimo Pajunen, joka palveli puolustusministeriön kansliapäällikkönä vuosina
1979-94, analysoi kysymystä jälkikäteen seuraavasti:
Trustivapaan
Bensiinin huoltoasemien ryhmitys ja niiden suuret dieselpolttoainevarastot
olivat yleinen puheenaihe myös siviilimaailmassa 60-70-luvuilla, ja sille
naureskeltiin tai rypisteltiin otsaa, milloin mitenkin. Ei sinä mitään
erityistä konnuutta ollut - Trustivapaa
Bensiini oli juridisesti katsoen liikeyritys muiden joukossa, ja sai tietenkin
hoitaa varastointi ja myyntipolitiikkaansa niin kuin halusi.
Onhan
aivan selvää, että asevoimat valmistautuvat erilaisten vaihtoehtojen varalta.
Totta kai Neuvostoliitto piti yhtenä sotilaallisena mahdollisuutena myös
Suomen rajan yli työntymistä. --
Kyllähän
ainakin sotilastiedustelu piti TB-huoltoasemaketjun kehittymistä silmällä
ja oli perillä varastoitujen aineiden määristä. Varmasti myös meikäläiset
alueelliset komentajat olivat varautuneet siihen, että nuo polttoainemäärät
eivät missään olosuhteissa tulisi väärään käyttöön.
En joutunut kovinkaan paljon tämän asian kanssa tekemisiin ennen kuin tavallaan post festum. Joskus 90-luvun alkuvuosina, Neuvostoliiton jo romahdettua, minulle soitti eräs henkilö, joka tarjosi puolustusministeriölle ostettavaksi huomattavaa erää neuvostovalmisteisiin panssareihin sopivaa polttoainetta, joka kaiken lisäksi, miten sattuikaan, oli jo valmiiksi Suomessa. Tapanani on esiintyä puhelimessa rauhallisesti, mutta myöntää täytyy, että tässä kohdassa hihat kaikesta huolimatta hiukan paloivat. Sanoin soittajalle, että jopa on otsaa: ensin varastoidaan panssaripolttoainetta maahan tunkeutumista silmälläpitäen, ja kun se jää tekemättä, tarjotaan sitä ostettavaksi. Lopetin puhelun lyhyeen, eikä kauppoja tullut.”[v]
USA nosti sodassa tuhotun läntisen Euroopan nopeasti jaloilleen Toisen Maailmansodan jälkeen ns. Marshall-avulla.
Kyseistä apua tarjottiin myös Suomelle, mutta kun Venäjä elätteli vielä toiveita Suomen valloituksesta, niin se esti Suomea ottamasta vastaan apua. Tämä tietenkin hidasti Suomen taloudellista nousua sotien jäljiltä.
Venäjä kiristi Suomea, että Suomi ei ottaisi vastaan Marshall-apua. Valvontakomission kenraali Savonenkov Suomen pääministeri Pekkalalle: "Rauha on vielä ratifioimatta. Sotakorvauksia voidaan kiristää, asekätkentäjuttu on kesken...", raportoi Pekkala Savonenkovin sanoneen.[vi]
"Vaikka pääministeri Pekkala näet eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa toisti kenraaliluutnantti Savonenkovin varoitukset ja ilmoitti hallituksella olevan kielteisen ja myös muuttumattoman kannan konferenssiin nähden, päätti valiokunta äänin 10-5 kannattaa Pariisin konferenssiin osallistumista."[vii]
Paasikivi ja vasemmistolainen hallitus kävelivät siten Venäjän uhkausten alaisina eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ylitse, eikä Suomi lähtenyt keskustelemaan Marshall-avun vastaanottamisesta.
[iv] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 283
[v] Heikki Tiilikainen, Kylmän sodan kujanjuoksu, 2003, sivu 238
[vi] Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä, 1985, sivu 289
[vii] Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä, 1985, sivu 289