Kumivanttuut

Otteita murhatun Novaja Gazetan toimittajan Anna Politkovskajan kirjasta Toinen Tshetshenian sota. Politkovskaja kuvaa kirjassaan Venäjän viranomaisten ”sodankäyntitapoja”.

Keskitysleiri

”Tovzenin kylästä kotoisin oleva Rozita pystyy hädin tuskin liikuttamaan huuliaan. Hänen silmänsä ovat luonnottomasti pysähtyneet ja katsovat jonnekin sisäänpäin. Rozitan on yhä vaikea kävellä: jalkoihin ja munuaisiin koskee. Kuukausi sitten hän joutui suodatusleiriin – kuten hän sitä kutsuu – koska ”oli piilotellut talossaan sissejä”. Juuri näin sotilaat hänelle karjuivat.

Rozita ei ole enää nuori. Hänellä on paljon lapsia ja muutama lapsenlapsi. Nuorin, kolmevuotias, ei puhunut ennen venäjää, mutta nähtyään mummoaan laahattavan pitkin lattiaa hän huutaa nykyään koko ajan: ”Maahan! Lattialle!”.

Rozita haettiin kotoa aamunkoitteessa, kun kaikki olivat nukkumassa. Talo piiritettiin eikä hänen annettu ottaa tavaroita mukaan. Sitten hänet heitettiin maakuoppaan joukko-osaston alueella.

-         Lyötiin, potkittiin?

-         Kyllä, kuten meillä tavallisesti.

Rozita istui kyykyssä kuopan maalattialla kaksitoista vuorokautta. Kuoppaa vartioivan sotilaan tuli häntä yöllä jotenkin sääli, ja hän heitti matonpalan. - Laitoin alleni. Sotilas, onhan sekin ihminen, Rozita liikuttelee huuliaan.

Kuoppa ei ollut syvä. Metri kaksikymmentä, ei enempää. Siinä ei ollut kattoa, mutta suoraksi ei voinut nousta: päälle oli ladottu hirsiä. Rozita kyykki ja istui 12 vuorokautta matonpalasella. Talvella! Koko tänä aikana häntä vastaan ei esitetty minkäänlaisia syytöksiä, vaikka hänet haettiin kolme kertaa kuulusteluun. Nuoret upseerit, jotka olisivat voineet olla hänen poikiaan, esittäytyivät FSB:n virkailijoiksi ja laittoivat hänelle ”lapsen kumivanttuut”: toisen käden sormeen työnnettiin kuoritun johdon toinen pää, toisen käden sormeen toisen johdon pää. Itse johdot heitettiin niskan yli taakse. – Niin, huusin kovasti kun virta kytkettiin. Mutta kaiken muun kärsin ääneti. Pelkäsin ärsyttäväni niitä vielä enemmän. Turvallisuuspalvelun miehet sanoivat: ”Tanssit huonosti. Pitää laittaa lisää.”

Tanssilla he tarkoittivat Rozitan vartalon kouristuksia. Ja laittoivat lisää virtaa.

-         Mitä ne halusivat?

-         Ne eivät kysyneet mitään.

Samaan aikaan Rozitan sukulaiset saivat välittäjien kautta samoilta upseereilta tehtäväksi hankkia rahat lunnaisiin. Heille selitettiin, että on kiire – Rozita kestää kuoppaa huonosti, ei ehkä kestä. Aluksi sotilaat vaativat summaa, josta kyläläiset (täällä on nykyään tapana kerätä lunnasrahat yhteisvoimin) sanoivat näin: vaikka myisi koko kylän, ei silti saisi maksettua. Sotilaat osoittautuivat hämmästyttävää kyllä joustaviksi ja vähensivät summan kymmenesosaan. Rahat tuotiin, ja likainen ja pesemätön Rozita, joka pystyi tuskin siirtämään jalan toisen eteen, astui vapauteen, rykmentin tarkastuspisteeseen. Ja kaatui lastensa syliin.

On väliyhteenvedon aika. Vedenon piirin Hottunin kylän laidalla olevassa tukikohdassa, jonne on sijoitettu puolustusministeriön 45. maahanlaskurykmentti, 119. laskuvarjorykmentti sekä sisäministeriön, oikeusministeriön ja federaation turvallisuuspalvelun osastoja, on keskitysleiri. Kaupallisesti suuntautunut.”[i]

Annan pelastaja murhattiin

Lisää Politkovskajaa: ”Heinäkuu 2001. Tapaamme Ainan kanssa kuin hän olisi maanalainen tiedustelija ja minä yhdysmies. Varotoimet ovat kuin vakoilutrilleristä. Aina hankkiutuu kohtaamispaikkaamme salaisia polkuja pitkin sotkien reitit ja ilmoittamatta edes naapureilleen, minne hän on menossa ja miksi. Valitettavasti vain emme ole maanalaisia ja meitä kerta kaikkiaan inhottaa tilanne, johon vallanpitäjät ovat meidät pakottaneet. Ainahan on vain leski Mahketystä, minä taas toimittaja, joka haluaa tietää, miksi Mahkety on jo muutaman kuukauden ajan ollut piiritettynä ja eristettynä ulkomaailmasta.

- Tiedättekö, juuri vastikään tapettiin se kuljettaja, joka uskaltautui silloin helmikuussa ajamaan Shaliin ilmoittamaan Tshetshenian ulkopuolelle, että teidät on pidätetty. Häntä varoitettiin, mutta hän sanoi: ”Pitää pelastaa ihminen.”

-   Miten niin tapettiin?

-   Sotilaat ajoivat kylään, kysyivät nimen ja ampuivat päähän. Se oli 30. kesäkuuta. Hänen nimensä oli Imran.

Minä elän siis Imranin hengen hinnalla? … Muistatteko Selmentauzenissa vanhan talon, missä kävimme tapaamassa neljää miestä, jotka oli ostettu kuopasta 45. rykmentin alueelta?

Muistan talon erittäin hyvin. Se oli rutiköyhä. Perhe asusteli yhdessä kapeassa pikku huoneessa, jossa oli alkeellinen uuni, jonka vain metsän reunasta kerätyt risut pystyivät lämmittämään. Pienet lapset puristautuivat äitiään vasten ja katsoivat kauhuissaan vierasta, joka muistutti ulkonäöltään niitä miehiä, jotka olivat kerran vieneet heidän isänsä. Tämän jälkeen isä oli palannut kotiin henkihieveriin piestynä ja sairaana.

Talon isäntä itse osoittautui iloiseksi sukkelaksi mieheksi, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Hän ei valittanut häntä kiduttaneista federaaleista, mikä hämmästytti minua. Hän naureskeli ja sanoi pihtien runtelemia sormiaan hieroskellen: ”Onnettomat… Kaikesta tästähän on vastaaminen Jumalan edessä. Eikö se ole yhdentekevää, että me nimitämme Häntä Allahiksi…”

-   Hänetkin tapettiin, Aina sanoo hiljaa. – Tulivat, veivät, ampuivat jossakin ja viskasivat ruumiin tielle. Kukaan kylässä ei epäile miksi: siksi että hän kertoi teille kidutuksista. Päätimme pyytää teitä olemaan mainitsematta hänen nimeään edes nyt. Missään. Että perhe selviäisi. Entä muistatteko sen mustatukkaisen pojan, joka silloin istui omatekoisella pukkisängyllä isänsä vieressä? – Tietysti. Hänkin oli sellainen nauravainen, ja rauhoitteli… - Niin niin, hän puhui teille koko ajan: ”Älkää te hermostuko! Me tshetsheenit olemme sitkeitä. Minuunkaan ei tartu mikään saasta.”

Niin hän vastasi kysymykseen, näkeekö hän öisin unta kokemistaan kidutuksista. – Häntäkään ei enää ole. Tapettu. Tulivat, tarkistivat sukunimen, veivät. Ruumista eivät heittäneet pois, vaan pakottivat sukulaiset ostamaan. Kaikkiaan viidestä miehestä, joiden kanssa silloin puhuimme Selmentauzenissa – siinä hellahuoneessa – kolme on poissa… Entä muistatteko traktorinkuljettajan? Hän korjasi traktoria Selmentauzenin viimeisen talon luona ja te puhuitte hänen kanssaan viitisentoista minuuttia. Hän kertoi teille federaalien päällekarkauksista ja te kysyitte vielä: ”Oletteko nähneet sissejä aikoihin? Milloin he kävivät? - Tietysti. Ja hän vastasi: ”Siitä on kauan. Vuosi sitten. Tulivat kylään, istuivat vuorokauden, federaalit lopettivat tulituksen sen vuorokauden ajaksi, sissit saivat itsensä lämpimiksi, peseytyivät, lähtivät eteenpäin – silloin alettiin vainota meitä…” Se on hänen kertomuksensa. Olen tallentanut sen muistikirjaan. – Traktorinkuljettajakin on ammuttu… Muistatteko ihmisiä, joiden kanssa istuttiin yöllä Mahketyssä, puhuttiin puhuttiin, puhuttiin? Huoneeseen pakkautui silloin 20 – 25 ihmistä. Heistäkin puolet on jo kuollut. Muistatteko Taus Tagirovan? Hän kertoi teille niin paljon, itki. Kaksi hänen poikaansa vietiin suoraan kotoa 45. rykmenttiin, eikä heistä ole kuultu mitään kahteen kuukauteen, katosivat … Muistatteko Magomedhdzhijevit? Haronin ja hänen vaimonsa? Haron vietiin, hakattiin kuuden lapsen silmien edessä ja laahattiin pois, eikä hänestäkään ole kahteen kuukauteen kuulunut mitään. Ihmiset eivät tiedä mitä, mitä tehdä. Hautajaisia on joka päivä.

Aina puhuu kuivin silmin. Katson nurkkaan ahdistettua Ainaa, joka muistuttaa joka viides minuutti omista lapsistaan, jotka ovat jääneet Mahketyyn. Häntä kaihertaa ajatus, että hänen ollessaan poissa lapsille voi sattua jotakin. Jos joku kantelee?”[ii]

Puhdistus

Staryje Atagin kahdeskymmenes ”puhdistus” Toisen Tshetshenian sodan alusta lukien, 28.1-5.2.2002. Eräs kohtalo:

”TEINIPOJAN TARINA

- Ilahduin, kun meitä lähdettiin viemään ammuttavaksi.

Magomed Idigovilla, Staryje Atagin toisen koulun 16-vuotiaalla kymmenesluokkalaisella, on aikuisen kirkas katse. Keskenkasvuisen ruumiinrakenne ja ikäkaudelle ominainen kulmikas kömpelyys saa katseen vaikuttamaan paradoksaaliselta. Paradoksaaliselta tuntuu myös se, miten rauhallisesti Magomed kertoo tapahtuneesta: kahdennenkymmenennen puhdistuksen aikana häntä kidutettiin sähköllä kuin aikuisia miehiä konsanaan väli­aikaisessa suodatuspisteessä, joka oli järjestetty kylän laitaan. Helmikuun ensimmäisen päivän aamuna, seurauksiltaan pahimpana puhdistuspäivänä, Magomed pidätettiin kotoaan Nagornaja-kadulta, heitettiin armeijan kuorma-autoon KamAZiin kuin tukki, ja sitten häntä kidutettiin komentavien kenraalien nähden. Jossain lähellä taisi häämöttää itse kenraali Moltenskoikin, ainakin Magomedista oli näyttänyt siltä.

- Ilahduit? Entä vanhemmat? Ajattelitko heitä? Magomedin kulmakarvat ryömivät ylös lapsekkaaksi harjaksi: hän ponnistelee ollakseen puhkeamatta itkuun.

- Tapetaanhan muitakin.

     Tauko venyy. Vieressä seisoo Magomedin isä, neuvostoarmeijasta eläkkeelle jäänyt upseeri. Hän levittelee koko ajan käsiään ja toistelee: "Mitä oikein tapahtuu... Minähän... olin... itse... armeijassa... Minkä tähden?"

- Oli kylmä, jatkaa Magomed. - Meidät laitettiin muutamaksi tunniksi "seinää vasten": kasvot seinää päin, kädet ylös, jalat levälleen. Pusero avattiin, villapaitaa nostettiin, vaatteita leikattiin takaa veitsellä, ihoon saakka.

- Miksi?

- Että olisi kylmempi. Koko ajan hakattiin. Jos joku käveli ohi, hän murikoi millä vain käteen sattui. Sitten minut erotet­tiin muista, laitettiin maahan ja raahattiin niskasta liejua pitkin.

- Miksi?

- Muuten vain. Ne toivat susikoirat. Alkoivat usuttaa kimppuuni.

- Miksi?

- Häpäistäkseen, luulisin. Sitten vietiin kuulusteluun. Kolme miestä kuulusteli. Ne eivät esitelleet itseään. Näyttivät luettelon ja sanoivat: "Ketkä näistä ovat sissejä? Tiedätkö? Missä niitä hoidetaan? Kuka on lääkäri? Kenen luona ne nukkuvat?"

- Entä sinä?

- Vastasin: "En tiedä."

- Ja ne?

- Kysyivät: "Pitääkö sinua auttaa?" Ja ne alkoivat kiduttaa sähköllä: sitä auttaminen tarkoitti. Ne yhdistivät johdot ja pyörittivät laitetta kädensijasta kuin puhelinkonetta. Mitä lujempaa ne pyörittivät, sitä enemmän virtaa meni lävitseni. Kidutuksen aikana ne kysyivät, missä on vanhin veljeni, wahhabiitti.

- Onko hän wahhabiitti?

- Ei. Hän vain on vanhempi, kahdeksantoistavuotias, ja isä lähetti hänet täältä pois, ettei häntä tapettaisi kuten kylän mo­nia nuoria miehiä.

- Mitä vastasitte niille?

- Vaikenin.

- Ja ne?

- Taas sähköä.

- Sattuiko?

Pää ohuen kaulan päässä sukeltaa alas harteiden alapuolelle, teräviin polviin. Magomed ei halua vastata. Tarvitsen vastauksen ja toistan:

- Sattuiko kovasti?

- Kovasti.

Magomed ei kohota päätään, hän puhuu miltei kuiskaten: vieressä on isä, ja Magomedin on noloa paljastaa heikkoutensa hänen edessään.

- Miksi ilahduit, kun teitä lähdettiin viemään ammuttavaksi?

Magomed nytkähtelee kuin kovien kuumekouristusten vallassa. Hänen selkänsä takana on patteri lääkelaseja ja niissä tiputusliuoksia, ruiskuja, pumpulia, putkia.

- Kenen nämä ovat?

- Minun. Munuaiset hakattiin. Ja keuhkot.

Isa, Magomedin isä, puuttuu puheeseen. Hän on laiha mies, jonka kasvot ovat täynnä syviä ryppyjä, kuin kanjoneita:

- Edellisessä puhdistuksessa vietiin vanhin poika, hakattiin ja sitten päästettiin. Päätin lähettää hänet kauemmas täältä tuttujen luo. Tässä puhdistuksessa keskimmäisestä tehtiin rampa. Nuorin on nyt yhdentoista. Käydäänkö kohta hänen kimppuunsa? Yksikään pojista ei ammuskele, ei polta eikä juo. Miten me voimme elää eteenpäin? Sanokaa!

Minä en tiedä, miten. Tiedän vain, että tämä ei ole elämää. Lisäksi tiedän, miksi näin on käynyt: koska Venäjä sekä Eurooppa ja Amerikka yhdessä sen kanssa sallivat lasten kiduttamisen 2000-luvun alussa eräässä eurooppalaisessa getossa, jota virheellisesti nimitetään terrorisminvastaisen operaation vyöhykkeeksi. Eivätkä geton lapset ikinä unohda sitä.

- Oli hauska tutustua, sanoo Magomed. Hän on erittäin hyvin kasvatettu ja taitaisi kopauttaa kantapäät yhteen hyvästiksi ellei... pimeiden ikkunoiden takana olisi Staryje Atagi. Ja puhdistus, jossa tämä kaikki on yksi hyttysen inahdus.”[iii]