Kukkulan 56 valtaus (Vapaussota, Hannila)

Suomen Armeijan joukot, joita tässä kutsutaan valkoisiksi, olivat onnistuneet Vapaussodan alussa pitämään hallussaan Karjalan rintamalla alueen Vuoksen eteläpuolella. Punaiset, eli Venäjä ja punakapinalliset, tietysti halusivat ajaa valkoiset Vuoksen pohjoispuolelle ja valkoiset puolestaan vapauttaa koko Suomen alueen punaisista. Karjalassa oli äärimmäisen tärkeää katkaista vihollisen yhteys Pietarin ja Viipurin väliltä, siksi sillanpääasemaa Vuoksen eteläpuolella ei saanut luovuttaa viholliselle, vaikka taistelut aiheuttivat merkittäviä omia tappioita.

Alkutilanne Hannilan kaistalla

”Uudestijärjestelyn yhteydessä joutui Hannilan kaista VI pataljoonan haltuun, jonka päällikkönä oli jääkärivänrikki Hämäläinen. Se miehistön lisäys, joka tälle rintamaosalle näin tuli, osoittautuikin aivan välttämättömäksi. Maaliskuun 20 päivän [1918 - jp] vaiheilla näyttää vihollinenkin saaneen rautatien luona oleville joukoilleen vahvistusta alkaen yhä enemmän siirtää asemiaan eteenpäin.

Hannilan eteläpuolinen seutu on metsän peittämää, mutta noin 2 km päässä asemalta on leveä vyöhyke avoimia niittymaita, jota luoteisessa suunnassa ulottuu aina Seitsolaan ja Ahvolaan saakka sekä rautatien itäpuolella työntyy noin 1 km metsän sisään. Rautatien kohdalla on vyöhyke kapein, mutta siinäkin on leveys n. 500 metriä. Tästä eteläänpäin jatkuu taas metsämaita puolimatkaan Kavantsaarta kohti, jonne Hannilasta laskien on 7 km pitkin rautatietä. Aikaisemmin olivat punaisten etuvartioasemat sijainneet tuskin puolimatkassa Hannilaan päin, mutta nyt siirsivät he ne metsän laitaan äskenmainittujen niittymaiden eteläpuolelle, kun taas valkoisten etuvartiolinja oli jo kauan kulkenut pitkin sen pohjoispuolella olevaa metsänreunaa. Samalla täytyi punaisten pitkittää puolustusketjuaan metsään rautatien itäpuolelle, missä he miehittivät kukkulan 56. Täällä pyrkivät he yhä eteenpäin onnistuen miehittämään sen mäen, joka sijaitsee kukkuloiden 53 ja 54 välillä. Nyt oli meikäläistenkin pakko jatkaa etuvartiolinjaansa sekä vahvistaa sitä. Maaliskuun 21 päivänä karkoitettiin punaiset lyhyen taistelun jälkeen yllämainitulta mäeltä. Paitsi tätä, miehitettiin heikoilla etuvartioilla myöskin kukkulat 54, 57, 58 ja 59. Näitä nimitettiin yhteisesti Lanan kaistaksi. Kukkula 53 oli jo aikaisemmin miehitetty muodostaen vasemman sivustan – jota myöskin nimitettiin Laurilan kaistaksi – Kannikon puolustusasemalle; Kannikoksi nimitettiin lähinnä rautatietä olevaa seutua.”[i]

[ii]

”Vaikka punaiset näin olivatkin lähenneet Hannilaa, eivät he toistaiseksi tehneet yhtään yritystä murtaa valkoisten puolustusta, huolimatta siitä, että rautatien yläpuolella oleva metsäinen maasto oli edullinen murtautumiselle. Aina huhtikuun 13 päivään asti, jolloin meikäläiset hyökkäsivät kukkulalle 56, kului päivä toisensa jälkeen laukaustenvaihdossa, tykkitulessa ja pienissä partioliikkeissä. Niinkuin aikaisemminkin jatkoi punaisten Venäjältä tuotu panssarijuna silloin tällöin käyntejään vihollismetsän edustalla ampuen valkoisten asemia tykeillä ja konekivääreillä. Sitäpaitsi ottivat sen kanuunat suojatuista asemista osaa vihollisen tykkituleen. Myöskin meidän panssarijunamme oli Hannilan asemalla aina valmiina lähteäkseen karkoittamaan vihollisen junaa. Sillä välin ampui se ainoalla kanuunallaan vihollisen kyliä ja asemia. Mitä pidemmälle aika kului, sitä kiihkeämmäksi kävi vihollisen tykkituli, joka etupäässä kohdistui Kannikkoon ja Hannilaan. Kannikossakin ammuttiin useimmat rakennukset ja ulkohuoneet joko tuleen tai hajalle, kun taas Hannilan kylässä, jota vihollinen ei voinut nähdä, täysiosumat olivat harvinaisempia. Turvallisuus ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että täälläkin oli pakko rakentaa pommeja kestäviä suojakammioita sekä että mm. asemarakennukseen, panssarijunan veturiin ja ambulanssirakennukseen osui pommeja. Täällä myöskin yleisesti kunnioitettu ylisairaanhoitajatar neiti Iversen sai kuolettavan haavansa. Tilanne muodostui yhä selvemmin todelliseksi asemasodaksi, missä laukaustenvaihto ja tykkituli kuuluivat päiväjärjestykseen. Juoksuhautoja kaivettiin, rintavarustuksia tehtiin ja suojakammioita rakennettiin. Täällä esiintyi myöskin ensi kerran vihollisen miinanheittäjiä. Maaliskuun 23 päivänä lensivät ensimmäiset järeät miinat meidän asemillemme metsän reunassa. Ne eivät kuitenkaan liene milloinkaan saaneet vahinkoa aikaan. Myöskin meikäläiset saivat tänne Imatralta kaksi kevyttä miinanheittäjää.”[iii]

Kiusallinen kukkula 56

”Vähitellen muodostui punaisten hallussa oleva kukkula 56 (jota sanottiin myös Pullilanmäeksi) sangen kiusalliseksi meikäläisille. Paitsi sit, että siitä oli tullut vahvasti varustettu pesäpaikka viholliselle, joka kukkulan hallitsevaa asemaa hyväkseen käyttäen alituiseen häiritsi kivääritulella, konekivääriammunnalla ja miinan heitoilla, oli siellä myöskin oivallinen tulenjohtopaikka punaisten tykistöä varten. Punaiset olivat rakentaneet korkean tähystyspaikan; puunlatvojen yli voitiin nähdä Kannikon asema, Laurila, Seitsola ja Ahvola sekä osa Hannilaa. Sen vuoksi päätettiin vallata kukkula. Koska tämän valtaus kuuluu Karjalan rintaman merkillisimpiin tapauksiin sekä erikoisuudessaan koko vapaussodan mainehikkaimpiin urotekoihin, ansaitsee se tarkemman kuvauksen.”[iv]

Hyökkäyksen valmistelu

”Hyökkäyksen suorittaminen oli uskottu osalle jääkärivänrikki Hämäläisen johtamaa VI pataljoonaa, jota oli vahvistettu 3. komppanialla IV pataljoonasta. Samaan aikaan tulisi XI pataljoonan järjestää valehyökkäys Pullilaa vastaan sekä V ja X pataljoonan Ahvolassa.

Itse rynnäkköön käytti Hämäläinen 3. komppaniaansa – päällikkö Enberg – sekä IV pataljoonan 3. komppaniaa – päällikkö Uski – kahden joukkueen jäädessä reserviin. Osa 1. komppaniasta sai tehtäväkseen vahvistaa Kannikon asemaa, kun taas osa 2. komppaniaa piti vasemmalla sivustalla tehdä valehyökkäys lounaissuunnassa Pullilaa vastaan. Laurilassa oli valmiina työkomppania ryhtyäkseen heti kukkulan valtauksen jälkeen varustamaan sitä eteläiselle suunnalle.

Tykistöstä annettiin käytettäväksi patteri Pohjanheimo (3 kpl 10 cm piiritystykkiä, malli 1877) sekä patteri Scheutker (2 kpl 12,19 cm kenttähaupitsia, malli 1909), jotka vähän aikaisemmin oli siirretty tänne Raudusta. Panssarijunan kanuunan piti ampua Kannikon edustalla olevia punaisten asemia, kun taas pieni vuoritykki Orassa sai osakseen Pullilan. Valmisteluihin kuului vielä saniteettijunan kuntoonpano, joka sijoitettiin Hannilan asemalle.”[v]

Hyökkäys

”Päivän koitossa huhtikuun 13 aloitettiin hyökkäys tykistövalmistuksella Pohjanheimon patterista, jonka tuli kuitenkin oli sangen tehotonta. Kun kanuunat olivat ikivanhaa mallia ja panokset oli laukaistava sytytyslangalla ja luntulla, oli tulenanto sangen hidasta. Suuntausta taas vaikeutti se, että raskaat kanuunat joka laukauksella painuivat syvään pehmeään maahan ja vasta suurella vaivalla saatiin uudelleen ylös. Klo 6 avasivat myöskin haupitsit tulen, mutta muutaman laukauksen jälkeen menivät ne molemmat epäkuntoon. Tykistötulesta ei näin ollen ollut paljonkaan hyötyä, päinvastoin lienee se ollut vain vahingoksi. Vankien kertomuksen mukaan varoitti se nimittäin heti punaisia sillä seurauksella, että he lisäsivät kukkulan miehistöä 300:aan tavallisen 100 miehen asemasta. Vihollisen tykistö alkoi vastata tuleen klo 5, ampuen hyvin kiivaasti Laurilaa ja Hannilaa.

Kello 6 aamulla lähti valehyökkäykseen määrätty osa 2. komppaniaa kukkulalta 52 liikkeelle Pullilaa kohti kääntääkseen vihollisen huomion itseensä. Noin 150-200 metrin päässä punaisten asemista avattiin kiivas tuli. Kello 7 lähtivät hyökkäyskomppaniat kukkulaa kohti; komppania Uski lähti kukkulalta 54 viholliskukkulan itärinnettä vastaan ja komppania Enberg Laurilasta eteläiseen suuntaan.”[vi]

Kukkulan valtaus

”Heikon sumun suojassa hyökkäsi Uskin komppania käsigranaatteja heitellen vihollisen etummaiselle juoksuhautalinjalle itärinteellä, mutta sai vihollisen toisesta linjasta vastaansa murhaavan kivääri- ja konekivääritulen, niin että komppanian oli pakko vetäytyä muutamia satoja metrejä taaksepäin. Täällä ottamissaan asemissa se sai torjua useita vihollisen vastahyökkäyksiä. Ensimmäisessä juoksuhaudassa oli eräs vihollisen konekivääri joutunut valkoisten käsiin, mutta kiireesti peräännyttäessä jäi kivääri paikoilleen, joten punaiset saivat sen pelastettua.

Komppania Enbergin 1. joukkue hyökkäsi Laurilan-Pullilan tien länsipuolella sekä 2. joukkue itäpuolella. Tie määräsi suunnan, joten tästä muodostui suora rintamahyökkäys; 3. joukkue seurasi reservissä. Aivan tien vieressä oli pieni niitty, jonka ylitse ei uskallettu suoraan mennä, ja sen vuoksi poikkesikin 1. joukkue tieltä suunnaten kulkunsa enemmän kukkulan länsirinteelle päin. Sumun turvissa pääsivät molemmat joukkueet vain muutaman kymmenen metrin päähän vihollisen juoksuhaudoista, ennenkuin punaiset avasivat tulen. Tällaiselta etäisyydeltä muodostui tuli luonnollisestikin aivan hävittäväksi, varsinkin 2. joukkueen kohdalla, jolla oli vastassa vihollisen konekivääri. Kun komppanianpäällikkö, joka seurasi tämän joukkueen mukana, huomasi että hyökkäys täällä oli mahdoton, sijoitti hän 3. joukkueen kahden ensimmäisen välillä olevaan aukkoon. Tämän joukkueen onnistuikin käsikranaattien avulla vallata vihollisen ensimmäinen linja, mutta tuli jatkui taemmista juoksuhaudoista. Sillä aikaa oli 1. joukkueen onnistunut voittaa etummaiset ampumahaudat vihollisen vasemmalla sivustalla, ja kun varustukset täällä olivat huonommat kuin kukkulan muilla sivuilla, vallattiin toinenkin linja, josta tuli voitiin suunnata pitkin ampumahautoja. Kukkulan kohtalo oli nyt ratkaistu. Hurjasti paeten koettivat punaiset pelastua eteläänpäin, samalla kun eräs heiltä otettu konekivääri käännettiin ympäri ja syyti nyt kuolemaa entisille omistajilleen.

Taistelun kukkulalla vielä jatkuessa oli punaisten onnistunut päästä Uskin komppanian sivulle, ja kun se nyt joutui kahden viholliskonekiväärin sivustatulen alaiseksi, täytyi sen vieläkin vetäytyä taaksepäin. Sitten kun kukkula oli vallattu, oli punaisten pakko kiireesti poistua täältäkin.”[vii]

Tulos

”Kello 9 ajoissa oli koko taistelutanner valkoisten hallussa. Vihollinen jätti jälkeensä 27 kuollutta, joukossa useita naissotureitakin, sekä 6 vankia. Sitä paitsi on varmoista lähteistä saatu tietää, että punaiset taistelun kestäessä veivät useita hevoskuormia kaatuneita ja haavoittuneita Pullilaan. Sotasaaliina saatiin, paitsi 40 kivääriä ja kaikenlaisia sotatarpeita, 1 konekivääri ja 3 miinanheittäjää; nämäkin olivat muitten ohella ottaneet osaa vihollisen puolustukseen.

Meidän puoleltamme kaatui 22 miestä ja haavoittui 34. Kaatuneitten joukossa oli komppania Uskin kaikki kolme joukkuepäällikköä, nimittäin U. Karppinen, V. Olkinuora ja J. Poutanen, joukkuepäällikkö U. Järvinen VI pataljoonan 2. komppaniasta sekä 16 vuotias sankari Antti Pullinen Pullilasta, joka vapaaehtoisena oli kulkenut Uskin komppanian etunenässä näyttäen tietä kukkulalle. Komppanianpäällikkö Enberg haavoittui lievästi.”[viii]

Punaisten vastahyökkäyksiä

Punaiset halusivat tietysti kukkulan 56 takaisin mm. hyvine tähystyspaikkoineen. Niinpä jo samana päivänä oli heikoin voimin vastahyökkäys, joka torjuttiin. 20.4.1918 vastahyökkäykset olivat erityisen voimakkaita, mutta torjuttiin verisesti.[ix]

Vapaussota

Etusivulle