Siinä panssarivaunussa oli hyvä
panssarointi ja erinomainen tykki. Siten sillä sai tuhottua vihollisen
tavallisesti esiintyviä panssarivaunuja pitkältä etäisyydeltä ilman pelkoa
oman vaunun tuhoutumisesta vihollisen panssarivaunujen tulituksessa.
Kuvassa luutnantti Richard von Rosen ajaa Königstigerillään
nro 300 hitaasti pataljoonan riveihin järjestäytyneiden muiden tiikereiden
ohitse.[i]
Hyvin koulutetun ja kokeneen miehistön käsissä
oikein käytettynä kyseessä oli mahtava ase. Sitäkin mahtavaa asetta oli
kuitenkin mahdollista käyttää väärin, jolloin edut menetettiin ja sekin
”taistelulaiva” oli mahdollista ”upottaa”.
Väärinkäyttömahdollisuuksia oli useita
ja niillä ryssittiin monin tavoin.
Alaotsikko on peräisin Saksan panssariaseen
”isältä” kenraali Guderianilta.[ii]
Tavallisella maalaisjärjelläkin ymmärtää, että yhden vaunun lähettäminen
vihollisen alueelle on puhdasta typeryyttä. Vaikkapa vain tekninen vika tai jääminen
kiinni pehmeään maastoon voi johtaa yksittäisen vaunun menetykseen –
puhumattakaan vaikkapa panssarimiinasta.
Panssarivaunukomppania (noin 15 vaunua) on
jo tehokas asejärjestelmä, jossa vaunut voivat tukea toisiaan ja tarvittaessa
ottaa pulassa olevan vaunun hinaukseen. Vaikka vaunuja vaurioituu, on
korjattavana tai huollossa, niin taisteluun voidaan saada noin 10 vaunua.
Ampumatarvikkeetkaan ei ole heti lopussa vaikka törmätään suurempaankin
vihollisjoukkoon.
Panssarivaunupataljoona on jo erittäin kova
sana. Sillä on oma orgaaninen ilmatorjunta, korjausosasto, hinausosasto,
huolto, tiedustelu, jne. Siten vaurioituneet vaunut voidaan hinata korjaamolle
ja korjata taas taistelukuntoon.
Edes panssarivaunupataljoonaa ei saisi lähettää
yksin taisteluun, vaan panssarit tarvitsevat panssarikrenatöörit (jääkärit)
kaverikseen.
Pioneerejä tarvitaan purkamaan miinakenttiä
ja mahdollistamaan esteiden ylitys. Kapeahkokin joki, jossa on pehmeät reunat,
on paha este.
Panssarivaunussa on toki tykki, jolla
voidaan ampua myös sirpalekranaatteja vihollisen panssarintorjuntatykkejä ja
jalkaväkeä vastaan. Parasta olisi kuitenkin, että panssarijoukkojen tukena
olisi kenttätykistöä antamassa kunnon tykistökeskityksen raskaalla
kalustolla vihollisen asemiin tai jo mielellään epäiltyihin asemiin ennen
kuin panssarijoukot lähtevät liikkeelle vihollisen hallussa olevalle alueelle.
Jos panssarit lähetetään vaikkapa
suomaastoon, jonne ne uppoavat, niin hienosta asejärjestelmästä ei ole mitään
hyötyä. Myöskään kaupunkitaistelu ei ole panssarijoukkojen leipälaji.
Moottori oli liian heikko ja
voimansiirtokaan ei tahtonut kestää noin 68 tonnia painavan vaunun kovaa käyttöä
sopimattomassa maastossa.
Kun valitettavasti USA toimitti aivan käsittämättömän
määrän materiaalia kommunistidiktatuuri Venäjälle, niin
Unkarikin joutui imperialistisen Venäjän miehittämäksi. Unkarilaiset olivat
tyytyväisiä kun Tiikerit tulivat pelastamaan heitä ryssiltä.
Kuvassa Königstigerit 313 ja 314
Linnavuoren juurella Budapestissä 15.10.1944.[iii]
Lokakuussa 1944 Venäjän puna-armeija
tunkeutui Itä-Preussiin, Tshekkiin ja Unkariin.
Panssariluutnantti Richard von Rosen kertoo
Budapestista: ”Kävin vielä ilmoittautumassa pormestarille, joka oli juuri
neuvottelussa unkarilaisten upseerien kanssa. En voi väittää saaneeni kovin lämmintä
vastaanottoa. Sotilaiden majoittuminen kylään ei ole koskaan mukava juttu. Häntä
lukuun ottamatta väestö otti meidät sydämellisesti vastaan ja piti meitä
hyvänä. Vanhat maailmansodan veteraanit kantoivat ylpeinä saksalaisia
kunniamerkkejään ja kertoivat vanhasta aseveljeydestä, jonka me nyt
solmisimme uudelleen.
Ajoin takaisin asemalle, jossa [Königstiger - jp]komppanian purku
oli sujunut ennätysajassa. Panssarivaunut seisoivat naamioituina eräällä
kujalla. Lähtöajaksi oli määrätty kello 13.00. Reilut kaksi kolmasosaa
miehistä oli vielä poissa, sillä innokkaat budapestiläiset olivat
yksinkertaisesti kutsuneet heidät koteihinsa syömään. Lähtöhetkellä
kaikki olivat kuitenkin jälleen paikalla. -- -- Halusimme näyttää
unkarilaisille, mitä saksalainen sotilaallisuus on: astelimme vaunujen luokse
kuin harjoituksissa, nousimme vaunuihin käsimerkkini jälkeen ja ajoimme
kurinalaisessa marssimuodostelmassa Budapestin läpi Taksonyyn. Matkalla
asukkaat heittelivät omenoita, tupakkaa ja suklaata vaunuihimme. Joka puolella
kuului kannustavia huutoja, ja näimme monia säteileviä kasvoja.”[iv]
Olen kirjoittanut Uuden Suomen Puheenvuoroon
kirjasta.