Virallinen
Suomi hylkäsi aunuksenkarjalaiset, vienankarjalaiset ja inkeriläiset
heimoveljemme Tarton
rauhansopimuksessa. Heimoveljemme eivät kuitenkaan alistuneet Venäjän
harjoittamaan pakkovenäläistämiseen heimokansojemme ikiaikaisilla
asuinsijoilla, vaan ryhtyivät puolustamaan oikeuksiaan.
”Kansallisesti
herännyt karjalainen väestö, joka oli osallistunut tai myönteisesti
suhtautunut edellisten vuosien vapauspyrkimyksiin Karjalassa, joutui vaikeaan
asemaan. Ankaran tutkimuksen vyöry kävi yli Karjalan kylien. Ihmisiä vangittiin
ja karkoitettiin. Talojen elintarvikkeet takavarikoitiin niin, että väestö
joutui nälänhädän partaalle. Satoja karjalaisia julistettiin
henkipatoiksi.”[i]
”Karjalaiset
miehet alkoivat tämän takia pakopirteillään pohtia, mitä he voisivat tässä
toivottomalta näyttävässä tilanteessa tehdä Karjalan hyväksi ja tulivat päätökseen,
että ainoana keinona oli jatkuva taistelu.
Karjalassa
käydyt vapauskamppailut olivat kasvattaneet karjalaisiin miehiin lujaa
taistelumieltä kansallisten ja valtiollisten oikeuksien puolesta. He päättivät
nyt vaikka yksinkin nousta taisteluun maansa itsenäisyyden puolesta. He
uskoivat, että heidän toimintansa voisi Venäjän silloisissa oloissa johtaa
vapauden saavuttamiseen, itsenäiseen elämään ja rauhaan, ja että Suomenkin
taholta heitä autettaisiin, koska suomalaiset olivat edellisinäkin vuosina
tulleet heidän vapautensa puolesta Karjalaan taistelemaan.
Suomeen
karjalaiset metsäsissit lähettivät kirjelmän, jossa lausuttiin, että
Karjalan kansan kärsimysten mitta alkoi olla ääriään myöten täysi ja että
se oli vähitellen herännyt näkemään tien, jota oli lähdettävä kulkemaan.
He ilmoittivat aloittavansa viimeisen, vaikkapa epätoivoisen taistelun
Karjalan vapauden puolesta ja pyysivät suomalaisia tukemaan kamppailuansa.”[ii]
”Karjalaisten
metsäsissien vaikutus alkoi syksyllä 1921 olla jo laajalle levinnyt varsinkin
Vienassa. Silloin he päättivät tarttua sanoista tekoihin, kun tilanne ei
entisestään ollut parantunut ja koska heidän mielestään vain taistelun kautta
näytti olevan mahdollista saada muutoksia Karjalan kansan oloihin. Viljakin oli
nyt korjattu, mutta ennen pitkää se oli joutuva takavarikoitavaksi, ellei pian
noustu taisteluun bolshevikkien valtaa vastaan. Karjalaiset arvelivat, että
mahdollisesti syttyvässä taistelussa ei mieshukka voinut olla suurempi kuin
mitä muutenkin jouduttaisiin kärsimään, ja nyt nämä uhrit tulisivat sitä
paitsi annettaviksi yhteisessä, tietoisessa kamppailussa oman vapauden
puolesta.
Tunkuan
kunnan Koivuniemen kylän lännenpuoliseen erämaahan eräälle suosaarekkeelle
olivat metsäsissit rakentaneet suuren piilopirtin, johon saattoi majoittaa
yhdellä kertaa yli 200 miestä. Sinne he päättivät keräytyä kokoukseen
lokakuun 14. pnä 1921 neuvotellakseen laajempaan toimintaan ryhtymisestä.
Kokoukseen
saapui toista sataa edustajaa, nuoria ja vanhoja miehiä, aseistettuja sotureita
lukuisista Karjalan kunnista. Voimakkaan innostuksen vallassa sissit päättivät,
että Karjala olisi sopivan tilaisuuden avautuessa irroitettava Venäjästä
itsenäiseksi maaksi.”[iii]
”Kokous
päätti kääntyä Suomen, Viron ja Puolan hallitusten puoleen selostaakseen
niille Karjalan hädänalaista tilaa ja syttynyttä vapausliikettä. Amerikan Punaiselta
Ristiltä päätettiin pyytää apua kurjuudessa ja puutteessa elävälle väestölle.
Kaksipäiväinen
kokous päättyi valatilaisuuteen, jossa sissit lupautuivat taisteluun vereen ja
henkeen saakka maansa vapauden puolesta. --
Valatilaisuus
päättyi sotarukoukseen. Karjalan soturit olivat puutteellisten olojensa
keskellä unelmiensa lumoissa viettäneet juhlansa ja vihkiytyneet pian alkavaan
ankaraan kamppailuunsa kansallisen olemassaolonsa puolesta.
Metsäsissit
hajautuivat tämän jälkeen Karjalan saloille kaikkiin suuntiin viedäkseen
viestiä uuteen toimintaan ryhtymisestä.”[iv]
”Kun
neuvostovirkamiehet jatkoivat kyläkuntien vilja-aittojen tyhjentämistä, heidän
ja sissien välit alkoivat arveluttavan nopeasti kärjistyä. Ensimmäinen
aseellinen kahakka syttyi Voingissa 28.10.1921. Tämän takia sissit päättivät
seuraavana päivänä Kevättämäjärvellä pidetyssä kokouksessa, että
taisteluun oli heti ryhdyttävä, vaikka tähän ei oltu vielä valmiita.
Luotettiin siihen, että Suomesta saataisiin pian apua, vapaaehtoisia ja aseita.
Sissien
päällikkö Ilmarinen laati suunnitelman joukkojen järjestämisestä
alueittain. Komppanian suuruisia joukko-osastoja oli perustettava viipymättä
Tunkualla, Kevättämäjärvellä, Uskelassa, Suopaissalmella, Suikujärvellä
ja Paanajärvellä. Joukkojen yhteisen vahvuuden arvioitiin nousevan viikon kuluttua
noin tuhanteen ja parin kolmen viikon jälkeen 2500 mieheen.”[v]
”Kevättämäjärveltä
kokouksen päätyttyä kiireimmiten kaikkiin suuntiin lähteneet sissiosastot
saavuttivat pian Vienan eri kulmakunnat, ja niiden toiminta johti nyt alkaneen
Karjalan vapaussodan alkupäivinä nopeasti karjalaisille suotuisiin tuloksiin.
Pääjoukko
samosi eri kyläsuunnille etelään ja länteen. Osa joukoista saapui
sissiliikkeen johtajan Väinämöisen mukana Kiimasjärvelle, josta heti alkoi
muodostua koko Karjalan sissitoiminnan hallinnollinen ja syntyvän
vapausarmeijan sotilaallinen keskus sekä varastojen sijoituspaikka. Sinne asettui
myös pian tämän jälkeen perustetun Karjalan Metsäsissirykmentin (MSR)
esikunta. Rykmentin komentajana oli aluksi muiden tehtävien ohella sissipäällikkö
Ilmarinen, myöhemmin Ruotsista kotoisin oleva kapteeni Hiukka eli Jyske.
Tunkualla
oli vapausliikkeen toiminta alkuvaiheista lähtien kiihtynyt voimakkaaksi
lukuisten sieltä sissien rintamaan nousseiden kiivasluontoisten karjalaisten
vaikutuksesta. Tunkuan seudun miehistä järjestyi ensimmäinen sissikomppania
(1. SK). Sen päälliköksi tuli vääpeli Ville Kirjanov.
Kevättämäjärvi oli niin ikään, kuten siellä sattuneet tapahtumat osoittavat, sissiliikkeen kehtopaikkoja. Siellä perustettiin sissien toinen komppania, ja sen päälliköksi valittiin vääpeli Ilja Sorto.
Uskelan
miehistä koottiin kolmas sissikomppania, jonka päällikkönä oli vääpeli
Mikko Artsunen.
Sissiliikkeen
itäisimmältä vartiopaikalta Suikujärveltä ja sen ympäristöltä nousseista
karjalaisista järjestettiin neljäs sissikomppania. Sen päällikkönä oli vääpeli
Ville Iljin.
Näistä
neljästä sissikomppaniasta muodostettiin Karjalan metsäsissien 1 pataljoona,
jonka päällikkönä toimi alkuaikoina tunkualainen vänrikki Pekka Aalto, myöhemmin
vääpeli E. Savolainen. Esikunta perustettiin Markkisenvaarassa.
Osa
sissejä eteni Kevättämäjärveltä Rukajärvelle, joka sissipäällikkö
Ilmarisen johdolla yllättäen vallattiin 6.11. kommunistien ollessa siellä pitämässä
paraikaa vallankumousjuhlaansa. Rukajärvelle järjestettiin myös erillinen
sissikomppania, päällikkönä karjalainen vääpeli Juho Kläpikkä eli Kuusiniemi,
myöhemmin vääpeli Juho Karpov.
Rukajärveltä
sissit jatkoivat vääpeli Karpovin johdolla matkaa Ontajärvelle, jonka seudun
miehistä niin ikään syntyi oma komppania, päällikkönä luutnantti Jakovlev
(vanh.). Sieltä Karpov eteni Suontaleeseen saakka nostattamaan kotiseutujaan.
Rukajärven
länsipuolella olevien Ontrosenvaaran, Merun, Tiiksin ym. kylien miehistä
muodostettiin luutnantti Jakovlevin (nuor.) johdolla kymmenes sissikomppania.
Rukajärven
alueen komppanioista järjesti vänrikki Paavo Ahava (nuor.) Metsäsissirykmentin
III pataljoonan, jonka päälliköksi tuli kapteeni Mikko Juksovski ja
suomalaiseksi päälliköksi myöhemmin jääkäriluutnantti Taavetti Tenhunen.
Sen esikunta oli aluksi Rukajärvellä.
Kevättämäjärven
kokouksesta kiiruhti pienempiä sissiosastoja myös pohjoisenpuolisilla alueilla
olevien kyläseutujen voimia järjestämään. Pian nousikin siellä eri
paikkakunnilla omia sissiosastoja toimintaan. Siten muodostuivat sissikomppaniat
Suopaissalmelle, päällikkönä Matti Hokkinen sekä Piepäjärvelle ja Paanajärvelle,
päällikkönä vänrikki Karpanikov.
Suopaissalmelta
eteni sikäläinen osasto karjalaisen päällikkönsä Lempiäissalmen johdolla
Jyskyjärvelle ja kukisti siellä bolshevikkien vallanpidon. Jyskyjärvelle
perustettiin heti oma sissikomppania.
Neljästä
viimeksi mainitusta sissikomppaniasta järjestettiin Metsäsissirykmentin II
pataljoona, jonka komentajana oli alkuaikana karjalainen luutnantti Arttamanov,
myöhemmin suomalainen tykistöluutnantti Tauno Siltanen. Esikunta perustettiin
Suopaissalmella.
Myöhemmin
sotatoimien aikana perustettiin Metsäsissirykmenttiin lisäksi IV pataljoona
erikoisena hiihtojoukkona, joka runko-osaltaan järjestettiin Suomesta
saapuneista vapaaehtoisista heimosotureista. Sen päällikkönä toimi jääkärivääpeli
Antti Isotalo.
Suopaissalmelta
lähetettiin osasto sissejä Matti Hokkisen johdolla nostattamaan pohjoisia
Vienan seutuja. Uhtuan tultua pian selvitetyksi osaston eteneminen jatkui kylä
kylältä yhä kaukaisempia Vienan perukoita kohti uhtualaisen luutnantin Erkki
Simolan johdolla. Kokkosalmelle saavuttaessa oli osaston vahvuus kohonnut 400
mieheksi.
Koko
Pohjois-Viena nousi yhtenä miehenä vapausjoukkojen riveihin, niin että siellä
taisteluun liittyneistä sotureista järjestyi marraskuun aikana oma
joukko-osastonsa, Vienan rykmentti (VR), jonka päällikkönä oli aluksi
luutnantti Simola sekä sitten sotatoimien aikana opettaja Reimo Parviainen. Sen
I pataljoona perustettiin Kokkosalmella, komentajana taitava karjalainen soturi
Janne Liehu. II pataljoona järjestettiin Sohjanassa ja siirrettiin
Kokkosalmelle, komentajana kapteeni Homa Kotkansalo. III pataljoona koottiin
Vitsakylän ja muiden Tuoppajärven ympäristökylien osastoista, komentajana
kapteeni Stenberg. Lisäksi liitettiin Vienan rykmenttiin Oulangan ja
Ahvenlahden suunnilla syntyneet erilliset komppaniat.
Kesästä
lähtien oli myöskin Repolan pitäjän kylillä liikkunut karjalaisia
sissiliikkeen miehiä, mutta vasta marraskuulla järjestyi sinne toimintakykyisiä
osastoja. Silloin sielläkin alettiin vallata kyliä ja pitäjän keskuksia. Eri
tahoilla käytiin pieniä kahakoita ja taisteluja.
Vapausliikkeen
keskuspaikaksi muodostui Repolan alueella Tuulivaaran kylä. Sinne kokoutuneista karjalaisista
sisseistä, joita johti luutnantti G. Georgevitsh, ja suomalaisista heimosotureista
kehittyi joukko-osasto, joka sai nimekseen Repolan pataljoona (RP), komentajana
aluksi ratsumestari Gustav Svinhufvud. Siihen kuului lähes 300 miestä.”[vi]
”Vihollisuuksien
alkaessa Repolan pataljoona hyökkäsi 11.12. Tuulivaarasta Repolan kirkonkylään,
joka vallattiin. Neuvostojoukot peräytyivät etelää kohti. Lentiera
miehitettiin 15.12., ja siellä onnistuttiin pelastamaan vihollisen mukanaan
kuljettamat Repolan kirkonkylän asukkaat. Pataljoonaa komensi tämän jälkeen
jääkärimajuri Paavo Talvela.
Vihollisen
takaa-ajo jatkui Lupasalmelle, jossa sen osastot jälleen saatiin saarretuiksi
ja lyötiin niille tuntuvin tappioin. Etenemisen yhä jatkuessa käytiin vielä
taisteluja Klyyssinvaarassa ja Kuutamalahdella, ja vihdoin jouluyönä käydyn
lujan taistelun jälkeen vallattiin Porajärven kirkonkylä. Jo joulukuun puolivälissä
oli Porajärven eteläpuolelle Kostamukseen kokoutunut 60-miehinen
karjalaisosasto jääkäriluutnantti Erkki Hannulan johdolla.
Porajärven
valtauksen jälkeen RP:n komentaja, majuri Talvela siirtyi Uhtualle tullen
kaikkien karjalaisten joukkojen päälliköksi. RP:n komentajana toimi sitten
kapteeni Leinonen. Ratsumestari Svinhufvud taas siirtyi metsäsissien esikuntapäälliköksi.
Täten
olivat myös Repolan ja Porajärven pitäjät joutuneet sissiliikkeen
hallintaan. Porajärven idänpuolisissa Keski-Aunuksen
pitäjissä Tiutia keskustana liikehti myös sissejä luutnantti J.
Sevastjanovin ja vänrikki Jermakovin johdolla, mutta enempiä sotatoimia ei
sillä kuitenkaan järjestynyt. EteläAunuksessa taas yritti luutnantti Paul
Marttina pienen joukkonsa kanssa toimintaa joulukuulla mm. Muurmannin rataa
vastaan, mutta tuloksetta.
Neuvostovallan
sotavoimina oli Karjalassa syksyllä 1921 rajavartiojoukkoja, yhden jalkaväkirykmentin
osia ja rautatiejoukkoja.”[vii]
”Karjalan
metsäsissiliike oli Venäjän armeijan mukana suuria sotia kokeneiden
karjalaisten päällikköjensä johtamana ripeillä toimenpiteillään täten
nostattanut lähes koko Vienan ja osan Aunuksen kansaa yhtenäiseen
vapaustaisteluun Venäjän neuvostovaltaa vastaan. Lyhyessä ajassa oli
sissiliike vallannut noin 60 000 neliökilometrin laajuisen alueen
bolshevikkijoukkojen vallasta.”[viii]
Karjalaiset
heimoveljemme olivat nyt vapauttaneet suuren alueen omasta kotimaastaan ja
odottivat apua Suomesta saadakseen vapautettua loputkin alueensa ja
voidakseen pitää alueen - muodostaen uuden itsenäisen valtion.
”Sissiliikkeen
johdon mielestä nyt vallattu alue takasi joka tapauksessa mahdollisuuden
sotatoimien laajentamiseen, kuten yhtä hyvin puolustus taistelun
pitempiaikaiseen käyntiinkin, kunhan toivottuja taisteluvoimia ja sodankäyntiin
välttämättömiä tarvikkeita, joita kaikkia suuresti puuttui Karjalasta,
saataisiin Suomesta. Karjalaiset käsittivät hyvin, että heidän maansa ja
kansansa kohtalo kokonaan riippui Suomen kansan auttavasta tahdosta.”[ix]
”Kesti
pitkät ajat ennen kuin Karjala alkoi saada Suomesta avustusta, ja sittenkin sitä
tuli hitaasti ja niukasti. Apuvoimia saapui Suomesta koko aikana noin 500 henkeä,
mutta samanaikaisesti oli heistäkin vain puolet saapuvilla. Päällystön asemissa
oli 27 jääkäriä.”[x]
”Kului
pitkälti aikaa, ennen kuin venäläiset alkoivat päästä Karjalan
muuttuneesta tilanteesta selville. Vasta marraskuun 20. päivän tienoilla
keskitettiin puna-armeijasta noin 1400 miestä ja 25 konekivääriä Karjalassa
olevien voimien lisäksi taistelemaan karjalaisten liikehtimistä vastaan. Nämä
voimat jaettiin kolmeen osastoon, joista eteläinen osasto eteni Karhumäestä
Paatenetta ja Porajärveä kohti, keskimmäinen osasto Kemin-Sorokan alueelta
Uhtuan ja Rukajärven suuntiin sekä pohjoinen osasto Louhesta Kiestinkiin.
Karjalassa
syttyneen sodan varsinaiset taistelut alkoivat ensimmäiseksi metsäsissien itäisimmällä
rintamanosalla, Muurmannin radan läheisyydessä. Lokakuun lopulla sissit saivat
näet eräänä päivänä tietää, että Kemin kaupungista käsin oli Voijärven
kautta tulossa heidän sydänalueelleen vahva bolshevikkien rankaisuretkikunta.
Kun sen kulkusuunta viittasi Uskelaan, käski I sissipataljoonan komentaja, vänrikki
Pekka Aalto tehostaa siellä varmistus- ja tiedustelutoimintaa.
Uudet viestit kertoivatkin vahvan punaisten joukon kulkevan kylästä toiseen ja talosta taloon verotellen niitä eri tavoin ja takavarikoiden elintarvikkeita sekä lähestyvän paraikaa Uskelaa, jonka eteläpuolella olevista kylistä sillä oli tarkoituksena vangita karjalaisia. Uskelan komppania valmistautui parhaansa mukaan vieraita vastaanottamaan, mutta sen avuksi lähti kiireimmiten myös Kevättämäjärven komppania. Pataljoonan komentaja Aalto järjesti komppaniat sopivaan maastoon Uskelan läheisyyteen väijytykseen. Kun vihollisjoukko sitten 5.11. lähestyi järven jään yli kylää ja saapui 50 metrin päähän karjalaisten asemista, sissit avasivat sitä vastaan kiivaan tulen, samalla kun vänrikki Aallon lähettämä pienempi osasto hyökkäsi vihollisen selustaan. Vihollisjoukko tuhottiin, ja sissit saivat saaliksi huomattavan määrän heille silloin tarpeellista aseistusta ja muuta sotatavaraa.”[xi]
Karjalaisilla
oli puutetta aseista ja ammuksista. Heillä oli kuitenkin järkeä olla ryhtymättä
ratkaisutaisteluun ylivoimaisia vihollisjoukkoja vastaan, siksi he kävivät
viivytystaistelua vetäytyen ja tehden vastahyökkäyksiä - odottaen apua
Suomesta.
”Uskelan
taistelun jälkeen I pataljoonan sissit kokoutuivat miesvoimalla Tunkualle,
koska olivat kuulleet bolshevikkien nyt, valmistelevan sinne uusin voimin hyökkäystä.
Mutta vihollisjoukkoja ei kuulunut, ja neuvotteluissaan sissit silloin päättivät
valita toiminta-alueekseen Koivuniemen ja Markkisenvaaran seudut, koska siellä
oli edullisia maasto-olosuhteita puolustusasemia varten heidän rajoitetulle
aseistukselleen.
Tämän
jälkeen vihollinen hyökkäsi näille kyläseuduille jo niin vahvoin voimin,
että sissit pitivät parhaimpana olla ryhtymättä siellä ratkaisutaisteluun
ja päättivät vetäytyä toistaiseksi suuriin erämaihin Metsä-Hiisjärven
suuntaan. Karjalaiset kävivät kuitenkin jo tänäkin aikana monta kiivasta
kahakkaa vihollisen etenemistä viivyttäen ja sille yllättäviä tappioita
tuottaen. Pataljoonan toimintaa oli vaikeuttanut alin omainen patruunain puute,
mutta kun niitä saatiin, sissit hyökkäsivät jälleen erämaasta itään päin
ja työnsivät vihollisjoukot Koivuniemen seudulta Tunkualle ja idemmäskin
Sorokan suuntaan Maasjärvelle. Vaikka taisteluja täten käytiin vuoroin vetäytyen
ja hyökäten, niin varsinaisena rintamamaastonaan sissit pitivät tämän jälkeen
tällä suunnalla Metsä-Hiisjärven-Kellovaaran seutua.”[xii]
”Rukajärven
suunnalla alkoi sissien haltuunsa ottama laaja alue miehitysvoimien puutteessa
ensimmäiseksi supistua, kun venäläiset keskittivät sinne etelästä uusia
voimia. Rukajärveltä Seesjärven lähelle Suontaleeseen saakka edennyt vääpeli
Karpovin osasto vetäytyi 22.11. Kuusiniemen kylään ja päätti siellä
viivyttää vihollisen tunkeutumista Rukajärveä kohti. Vihollinen hyökkäsikin
sinne viikon kuluttua 29.11. Ankarana pakkaspäivänä käytiin Kuusiniemen kylän
maastossa silloin kiivas taistelu lukumäärältään ylivoimaista puna-armeijan
joukkoa vastaan. Sissikomppania joutui joka taholta saarretuksi ja sen patruunat
loppuivat. Maailmansodan taisteluissa rynnäkköihin tottuneet sissit syöksyivät
kuitenkin Karpovin johdolla pistinhyökkäykseen ja raivasivat itselleen
vihollisen ketjujen läpi tien pohjoiseen Rukajärvelle päin.
Tätä
ennen oli Rukajärveltä eräs toinen sissiosasto tunkualaisen Mikko Ostanaisen
ja luutnantti Orjehhaisen johdolla tehnyt retken Muurmannin radalle, jossa
osasto poltti Ontajoen puisen rautatiesillan hidastaakseen vihollisen
joukkokuljetuksia rautateitse pohjoiseen.”[xiii]
”Metsäsissirykmentin
sotatoimialueella eli siis RukajärvenKemin rintamalla vuoden 1921 lopulla käydyistä
taisteluista on ainakin kahdesta lyhyesti mainittava.
1
sissipataljoonan asetuttua Metsä-Hiisjärven erämaakylän seudulle punaiset hyökkäsivät
sinne eräänä aamuna idästä Markkisenvaarasta käsin. Kaksinkertaisesti
ylivoimainen neuvostojoukko alkoi syöksyä kylää vastaan järven jään yli,
samalla kun osa sen voimista ryhtyi saarrostamaan kylää metsien kautta. Kun
Kellovaarassa oleva Tunkuan komppania kuitenkin ehti pian apuun, punaiset
saatiin heitetyksi järven taakse. Mutta iltapäivällä bolshevikit aloittivat
uuden hyökkäyksen. Sissit pitivät nytkin hyvin puoliaan, mutta kun voitto näytti
jo kallistuvan heidän puolelleen, patruunat loppuivat jälleen. Sissien oli
pakko irroittautua taistelusta ja vetäytyä taempana olevaan Tshirkka-Kemin kylään.
Taistelu oli käyty 40 asteen pakkasessa, joka tuotti tuhoisaa jälkeä sissien
riveihin. Kolmestasadasta miehestä oli yli kaksisataa eri tavoin paleltunut.
Joukko oli vietävä tämän takia Pääkönniemeen.
Kiimasjärveltä lähetettiin sisseille viipymättä avuksi reservikomppania ja patruunoita. Silloin sissit palasivat Metsä-Hiisjärvelle takaisin. Kylän olivat punaiset taas pitäneet parhaana jättää. Heitä ajettiin jälleen takaa Tunkuan suuntaan.
Rukajärven
rintamalla oli erään kerran ennen joulua Jekonniemen kylä jälleen joutunut
punaisten haltuun. Silloin Tsholmossa olevat sissit päättivät tuhota siellä
olevan pataljoonan vahvuisen vihollisjoukon. Eräs sissiosasto sai tehtäväkseen
edetä metsien kautta vihollisen selkäpuolelle ja katkaista siellä järven yli
johtavan tien samalla kuin sissien III pataljoona hyökkää kylään. Toiminta
kehittyi suunnitelman mukaisesti. Sissien hyökätessä alkoi osa punaisia
kiireimmiten peräytyä Rukajärveä kohti kuormastoineen, johon oli koottuna
koko Jekonniemen kylän irtain omaisuus. Mutta erään salmen kohdalla sissit
yllättivät tämän vihollisjoukon, ja muutaman minuutin kuluttua oli se
kokonaan tuhottuna järven jäällä. Saaliina saatiin runsaasti patruunoita ja
kyläläisten omaisuus takaisin. Vihollisen pääosa taas saarrettiin mainittuun
kylään, jossa se koko päivän kestäneessä, sitkeässä taistelussa tuli
perin pohjin lyödyksi. Parinsadan miehen vahvuinen karjalaisosasto oli
saavuttanut täten voiton taistelussa vihollispataljoonaa vastaan.”[xiv]
Kun
karjalaiset kykenivät pitämään puoliaan ja aiheuttivat venäläisille
kirveleviä tappioita, niin nämä päättivät keskittää joulukuun lopulla
1921 karjalaisia vastaan murskaavan ylivoiman - tämä oli mahdollista kun
virallinen Suomi ei auttanut heimokansojaan saavuttamaan itsenäisyyttä.
”Kuun
lopulla ryhdyttiin Karjalaan keskittämään uusia puna-armeijan voimia,
kaikkiaan noin 30.000 mieheen, tehtävänä sulkea koko Suomen raja ja tuhota
karjalaiset joukot.
Eteläisin
hyökkäysryhmä käsitti JR 90:n, tykistöä ja muita joukkoja. Sen
toimintasuunnalle lähetettiin myöhemmin tammikuun alussa myös kansainvälisen
sotakoulun suomalaisista kurssilaisista järjestetty ns. Antikaisen suksijoukko.
Näiden tuli vallata Porajärvi ja Repola, sulkea Suomen raja pohjoiseen päin
saarrostaen ja hyökätä Kiimasjärvelle. Keskimmäiseen ryhmään kuului JR
88, tykistöä ym. joukkoja tehtävänä edetä Sorokasta Tunkuan, Uhtuan ja
Rukajärven suuntiin. Pohjoinen ryhmä, johon kuului JR 89, tykistöä ym.
joukkoja, tuli Louhesta edeten sulkea Suomen raja saarrostaen etelään päin. Nämä
vahvat joukkoryhmät lähtivät Muurmannin radan asemilta hyökkäykseen
24-27.12.1921, ja pian saivat karjalaiset vastaansa kaikilla rintamanosillaan
lujaa painostusta.”[xv]
”Metsäsissirykmentin
puolustustaistelu jatkui menestyksellisesti vuoden 1921 loppuun saakka, ja Rukajärven-Kemin
rintamasuunnan asemat pysyivät joka taholla täten toistaiseksi karjalaisten
hallussa.
Toisin
oli tilanne Karjalan vapausarmeijan eteläisellä sivustalla Porajärven
suunnalla, jossa Repolan pataljoona oli voittojensa innostamana vallannut
haltuunsa laajoja alueita. Joukko oli liian pienivahvuinen kyetäkseen pitämään
Porajärvelle saakka ulottuvaa aluetta ilman huomattavia apuvoimia hallussaan. Tämä
jouduttiin pian kokemaan neuvostojoukkojen ryhdyttyä vastahyökkäykseen.
Porajärvellä
olevaa kapteeni Leinosen komentamaa Repolan pataljoonaa vastaan hyökkäsi ensin
Soutjärveltä käsin saapunut vihollisosasto yöllä 26-27.12., mutta syvissä
lumikinoksissa kahlaava osasto lyötiin hiihtäjien saarrostaessa kylän edustalla
hajalleen, jolloin vihollinen menetti paljon miehiään. Pian ryhtyi kuitenkin
toinen voimakkaampi vihollisjoukko 29.12. saarrostavaan hyökkäykseen etelästä
Valasmosta käsin Porajärvelle uhaten katkaista pataljoonan selkäyhteydet. Silloin
pataljoonan johto päätti jättää Porajärven kylän. Pääjoukko vetäytyi
rajalle, mutta osa siirtyi takaisin Repolan suunnalle ja kävi vuoden 1922 alkupäivinä
luutnantti Marttinan johdolla viivytystaisteluja mm. Suoverkassa ja Lentierassa.
Pataljoonan rippeet vetäytyivät pian huollon loppuessa Suomeen.
Karjalan
vapausarmeijan pohjoisella rintamalla Kiestingin suunnalla oli sissien tilanne
alusta lähtien muodostunut kestäväksi. Vienan rykmentin I ja II pataljoona
olivat puolustuksessa Kokkosalmella varmistaen Louhen asemalta Kiestingin kautta
Pohjois-Vienan sisäosiin kulkevan maantien. Rykmentin esikunta ja huoltojoukot
olivat Sohjanansuussa. Pohjoisempana Ahvenlahden - Oulangan-Ruvan alueella toimi
kaksi erillistä komppaniaa. Kokkosalmelta itään päin piti taas III
pataljoona huolta koko Tuoppajärven seudusta ulottaen toimintansa Vitsakylän
taholta Muurmannin radalle saakka. Siellä se tuhosi retkillään karjalaisen
luutnantti Kemppaisen johdolla neljä rautatiesiltaa ja huomattavia
sotatarvikevarastoja.”[xvi]
”Vetäytymismatkallaan
pohjoiseen I pataljoona joutui sitä takaa-ajavien ja pohjoisesta Tunkuasta käsin
vastaan tulevien vihollisjoukkojen väliin. Tässä arveluttavassa tilanteessa,
joka olisi voinut koitua karjalaisen pataljoonan tuhoksi, se suunnistautui ennen
taistelukosketukseen joutumista kuormastoineen ripeästi maantieltä
korpimaastoon ja peitti lumella jälkensä.
Punaiset
joukot syöksyivät tiellä toisiansa vastaan niille tuhoisin seurauksin, mutta
sissipataljoona aloitti turvallisen, vaikkakin rasittavan vaelluksen suurten
salojen halki Kellovaaraa kohden. Pataljoona raivasi itselleen tien ryteikköisten
metsien halki, kulki hevosineen ja naisten ajamine kuormastoineen 40
asteiseksi yltyvässä pakkasessa upottavien lumiaapojen ja toisin paikoin vielä
sulien rämeiden sekä järvien viimaisten selkien yli taistellen yötä päivää
erämaan armotonta ankaruutta vastaan. Muonakin loppui pian kokonaan, monet
palelluttivat jalkansa tai kasvonsa, monet sairastuivat tai uupuivat kuormissa
kuljetettaviksi. Kolmen vuorokauden kuluttua sissien joukko vihdoin saavutti nääntyneenä
Kellovaaran kylän.”[xvii]
”Sissit
valitsivat itselleen hyvät asemat Kellovaaran ja Kuusenvaaran välillä
Tsirkka-Kemijoen varrella ja viitoittivat harhauttamistarkoituksessa
Ontrosenvaarasta tulevan talvitien kulkemaan sopivasti heidän asemiensa välitse.
Punaiset joukot lähestyivät 6.1. tätä tietä pitkin marssien huolettomina
ilman mitään varmistusta, mutta ehdittyään 100 metrin päähän sissien
asemista ne saivat kiivaan tulen yllättäen vastaansa. Punaiset lyötiin kaksi
tuntia kestäneessä taistelussa hajalleen ja menettivät toistasataa miestään
sekä suuren määrän aseita ja patruunia.
Punaiset
joukot peräytyivät Kuusenvaaraan, mutta viikon kuluttua 14.1. ne ryhtyivät
saatuaan lisävoimia uuteen hyökkäykseen pataljoonan vahvuisin voimin
Kellovaaraa kohden. Sissit olivat kuitenkin entistä taitavammin valmistautuneet
ottamaan hyökkääjät vastaan.
Vihollinen.
aloitti jo etäältä tykistöllään ammunnan karjalaisten entisiin asemiin, ja
sen hyökkäävä jalkaväki kohdisti kiivaan tulen jäällä olevaa
sotilasketjua vastaan, jonka sissit olivat järjestäneet edellisessä
taistelussa kaatuneista järvelle jäätyneistä vihollisista.
Kun
karjalaisten puolelta ei kuulunut laukaustakaan, punaiset luulivat heidän
paenneen jo tykistön tulesta hämmästyneinä ja ryhtyivät useina perättäisinä
aaltoina kahlaamaan syvälumisen vesistöselänteen yli. Silloin sissit
kohdistivat jälleen yllättävän tulen vihollisen tiheisiin ryhmityksiin. Hyökkääjiä
kaatui pitkin lumikenttiä, mutta yhä uusia punaisten ketjuja komennettiin
vesistön takaisesta metsästä etenemään. Ne hajautuivat kuitenkin toisensa jälkeen
sissien konekiväärien ristitulessa ja pakenivat läheisiin metsiin. Punaisten
joukkojen hyökkäys luhistui iltaan mennessä kokonaan. Menetettyään satoja
miehiä vihollinen vetäytyi Kuusenvaaran kautta Rukajärvelle saakka korjaamaan
vaurioitaan. Sissien sotasaalis oli jälleen huomattava. --
Kun
Kokkosalmella oli satoja sissejä, joilla ei ollut lainkaan aseita, yritettiin näitä
aseettomiakin käyttää eri tavoin hyödyksi. Kerrankin vihollisen
valmistautuessa kylän edustalla jälleen hyökkäykseen sissien aseistetut kiväärimiehet
asettuivat etulinjan asemiin hyvään näkösuojaan, mutta aseettomat ryhmitettiin
taemmas hyvin havaittaviin asemiin vain kivääreiltä näyttävin seipäin
varustettuina. Kun vihollisen tulitoiminta oli aikansa jatkunut, aseettomat
sissit ryhtyivät muka peräytymään juosten ryhmittäin taaksepäin johtavalle
tielle. Silloin punaisten komentaja luuli karjalaisten pakenevan ja komensi
joukkonsa hyökkäykseen. Venäläiset lähtivät rynnäkköön tiheinä
joukkioina ja juoksivat kylää kohden minkä kankeilla tossuillaan taisivat.
Mutta silloin olikin tullut asemissaan pysyneiden karjalaisten kiväärimiesten
vuoro puuttua tulellaan asiain kulkuun. Vihollinen heitettiin takaisin
Kiestinkiin.”[xviii]
Kun
virallinen Suomi ei antanut edes materiaalista apua, niin karjalaisten tilanne
muodostui vähitellen kestämättömäksi.
”Karjalaisten
vapausarmeijan johto oli puolustustaistelussaan saavutetuista voitoistaan ja yhä
eläneistä suomalaisen avun toiveista huolimatta alkanut huomata, että tilanne
saattoi pian kehittyä kestämättömäksi.
Vihollisvoimien
tiedettiin kasvaneen kaikilla rintamilla, sillä tiedustelu oli selvittänyt
niiden saaneen uusia vahvistuksia Repolan, Rukajärven ja Kiestingin alueille.
Omien joukkojen voittamattomat puutteellisuudet taas taisteluvälineissä,
varusteissa ja muonituksessa tuntuivat sydäntalven oloissa entistä
raskaammilta. Ennen kaikkea näytti apuvoimien ja tarvikkeiden saaminen Suomesta
rajoittuvan niin vähäisiin määriin, että niiden avulla ei voitu pitkälti
kestää lähes kymmenkertaisesti ylivoimaiseksi paisuneen vihollisen aktiivista
painostusta.”[xix]
”Tammikuun
22. pnä punaiset alkoivat työntää Kiestingistä vahvoja voimia tykistöineen
ja runsaine konetuliaseineen (47 konekivääriä) Kokkosalmea kohti, jota sissit
edelleen puolustivat. Kun sissien tiedustelijat toivat tiedon vihollisen puuhista,
vienalaisten komentaja, opettaja Parviainen ryhtyi kiireellisesti kokoamaan
Kokkosalmelle apuvoimia. Täten nyt sissien 800 kiväärimiestä asettui sinne
puolustusasemiin valmiina antamaan lujan tulituiskun tulijoille. Konekiväärejä
oli sisseillä yksi kappale.
Kapteeni
Kotkansalo lähetettiin partioineen häiritsemään vihollista selustasta.
Ahvenlahdella olevalle Seppäsen komppanialle lähetettiin niin ikään käsky
hyökätä vihollisen selkäyhteyksiä vastaan.
Aamuvarhaisella
23.1. punaiset alkoivat suurin voimin hyökätä apunaan nyt myös Moskovan
sotilaspiirin hiihtojoukkoja, ja pian oli Kokkosalmen kylä sissijoukkoineen
saarroksissa joka taholta. Mutta silloin kapteeni Kotkansalon partio avasi vihollisen
selustassa sen kuormastoja vastaan tulen. Tästä hämmentyneenä. vihollinen jätti
sinä päivänä piirityspuuhansa sikseen ja käänsi huomionsa sekä
tykkitulensakin maastoon, jossa sissien partio oli toiminnassa.
Vihollisen
hyökkäys uusiutui 24.1. ja Kokkosalmi joutui taaskin saarretuksi. Punaiset
koettivat nyt uuvuttaa karjalaisia jatkamalla koko päivän vain harvahkoa tulta
ryhtymättä rynnäkköön. Vasta yön tultua heidän aseensa yltyivät kiivaaseen
ammuntaan, ja samalla aloittivat vahvat punaisten joukot raivokkaan hyökkäyksen.
Karjalaiset taistelivat horjumatta ja heittivät vihollisen yhä uudelleen
takaisin. Jälleen alkoivat karjalaisilta kuitenkin patruunat loppua. Silloin
heidän päällikkönsä Liehu oli pakotettu johtamaan sissit Sohjanan tien
suunnalle saartorenkaaseen jääneestä aukosta omille teilleen. Pataljoonien
komentajat Liehu ja Laaksonen poistuivat viimeisinä kylästä pakkassumun
suojaamina. Vihollinen ei karjalaisten vetäytymistä kylästä lainkaan huomannut,
ja yllättyneenä se aamun valjetessa eteni tyhjentyneeseen, raunioiksi
ampumaansa kylään.
Punaisten tappiot olivat sen omien tietojen mukaan raskaat. Sitä paitsi vihollinen ampui jäälle omia miehiään, jotka eivät uskaltaneet lähteä rynnäkköön.”[xx]
”Vienan
rykmentin I ja II pataljoona sekä Oulangan komppaniat kokoutuivat
Sohjananvirralle pysäyttääkseen nyt siellä punaisten etenemisen, kunnes III
pataljoonan osastot, joille oli lähetetty käsky vetäytyä Röhön-Pistojärven
suuntaan, oli saatu Tuoppajärven rantakylistä siirretyiksi länteen.
Karjalaiset,
joilla oli nyt käytössään neljä konekivääriäkin, asettuivat
Sohjananvirran etelärannalle puolustukseen. Jo 26. 1. aamulla alkoivat
vihollisrivistöt marssia vastarannalle, ja taistelu syttyi heti. Vihollinen
ryhtyi hyökkäämään joen yli, mutta ohkainen jää murtui, ja lukuisia
punaisia upposi virtaan. Eräältä kohdalta vihollisen hyökkäys jään yli
kuitenkin onnistui, ja sen joukkoja tunkeutui virran etelärannan metsämaastoon.
Silloin syöksyivät kuitenkin karjalaiset hiihtäjät vastaiskuun käyden
syvissä kinoksissa kahlaavien venäläisten kimppuun ja löivät heidän
joukkonsa kiivaissa lähitappeluissa perin pohjin.
Seuraavana
päivänä punaisten joukkojen virran yli uudistama hyökkäys lyötiin jälleen
takaisin. Tämän jälkeen sissien patruunat loppuivat, ja he jättivät
Sohjanan rannan sekä marssivat vihollista viivyttäen eri teitä Pistojärveä
kohden, jossa 5.2. ryhdyttiin puolustustaisteluun.
Vienan
rykmentti oli kolme kuukautta Tuoppajärven-Pääjärven vesistölinjalla
urhokkaasti taisteltuaan pakotettu vihollisen suuren ylivoiman ja sissijoukkojen
aseiden ja patruunain puutteen takia väistymään. Monta kunniakasta voittoa se
oli kuitenkin saavuttanut ja tuottanut viholliselle karvaita tappioita.”[xxi]
Virallinen Suomi ei auttanut veljeskansaamme ja vapaaehtoinen apukin oli jäänyt vähäiseksi, niinpä aktivisteilla, jotka olivat jääneet henkiin ja lukuisilla muilla heimokansamme jäsenillä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä pakolaisina Suomeen - odottamaan, että Suomi saisi hallituksen, joka päättäisi taistella imperialistisen roistovaltion Venäjän jatkuvaa laajenemista vastaan.
”Hetkellä,
jolloin vihollista viivyttäneet sissit jättivät 27.1. Vonkajärven ja
taistelut lähestyivät uutta puolustuslinjaa Kontokin tasalla, oli Vienan
rykmentin taholta, kuten kerrottu, tilanne ratkaisevasti muuttunut. Tämä
pakotti nyt sissien johdon jatkamaan viivytystaistelua yhä pitemmälle
luoteeseen.
Luvajärven
seudulla käytiin vielä 1.2. viivyttävää taistelua, ja vihollisen ehdittyä
2.2. Kostamukseen III sissipataljoona tuotti punaisille tuntuvia tappioita. Peräytyminen
jatkui sitten Vuokkiniemelle, jonka seudulta viimeiset pakolaiset paraikaa
siirtyivät Suomeen. Punaiset koettivat katkaista tien länteen, mutta IV
sissipataljoona torjui heidän yrityksensä. Kun Uhtualtakin oli pakolaistulvaa
vyörymässä Jyvälahden kautta vesistöjen selkiä pitkin länteen päin,
haluttiin Vuokkiniemi pitää, kunnes pakolaiset olivat turvassa. Kylä jätettiin
vasta 4.2. kiivaan viivytystaistelun jälkeen. Siten sissit koettivat kaikilla
tiesuunnilla suojata siviiliväestöä joutumasta vihollisen käsiin.
Seuraavana
päivänä karjalaiset jättivät myös Ponkalahden, mutta Aajuanlahdessa sissit
päättivät asettua lujempaan viivytykseen, sillä paraikaa oli suuri
pakolaisten virta solumassa idästä käsin Vuonnisen kautta Suomeen.
Punaiset
yrittivät heti hyökätä Aajuanlahteen, mutta sissit päättivät osoittaa,
että he voivat haluttaessa kukistaa vihollisen hyvinkin varustetut joukot.
Vihollinen lyötiinkin saman tien perin pohjin.
Uhtua
tyhjeni siviiliväestöstä 5.2., ja samaan aikaan saapuivat sinne viimeisinä
eri tahoilta vetäytyneet sissijoukot. Seuraavana yönä jättivät myös sissit
kylän ryhtymättä odottamaan punaisten tuloa.
Synkäksi
oli nyt muuttunut Karjalan miesten äskeinen reipas mieliala, koska kotikylä
toisensa jälkeen oli jätettävä viholliselle. Hiljaisina taivalsivat raskaita
teitään heidän joukkonsa tietämättömiä kohtaloita taas kokemaan. Mutta
kaikkialta hirvittävästä pakkasyöstä kuului kaukaisten partiotaistelujen
kiivas melske, ja taivasta vasten loimottivat erämaiden pimeydessä sodan
tulien ja palavien kylien lieskat.
Pelon
ja puutteen hätyyttäminä vaelsi 11.000 henkeen nouseva pakolaisjoukko
Karjalan kansallisesti valveutunutta väestöä rajaa kohden täyttäen sissien
suojaamat talvitiet. Se pyrki Suomen turviin aloittaakseen uudessa kotimaassaan
omat ponnistelunsa toimeentulonsa ja jatkuvan kehityksensä puolesta uutta elämää
ja tulevaisuutta itselleen rakentaakseen. Rajalle oli kuitenkin matkaa vielä
uuvuttavan pitkälti, ja moni heikkokuntoinen kulkija nääntyi erämaiden jäätävään
kylmyyteen.
Aajuanlahdessa
riehuivat kiivaat taistelut. Punaiset uudistivat sinne 7.2. lujan hyökkäyksen,
mutta karjalaiset torjuivat sen jälleen ja ajoivat vihollisen takaisin
Ponkalahteen. Sissit jatkoivat tämän jälkeen vielä viivytystaistelua ja jättivät
kylän vasta 9.2. sekä vetäytyivät Oinaanvaaraan, jossa punaisten etenemistä
yhä pidätettiin. Sieltä siirryttiin vihdoin Vuonniseen, josta Metsäsissirykmentin
pääosat nyt marssivat Lonkan kylän kautta Suomen puolelle. Joukko
sisukkaimpia sissejä lähti vielä pohjoiseen liittyäkseen Vienan rykmenttiin,
joka paraikaa kävi viimeisiä taistelujaan Tiirovaarassa.
Puna-armeijan johdon suunnitelmana oli ollut saada koko Karjalan vapausarmeija ja sen tukemiseen liittynyt karjalainen siviiliväki etelästä ja pohjoisesta järjestetyillä hyökkäysliikkeillä saarretuksi ja tuhotuksi. Sellaisen tuloksen saavuttamiseen erämaataisteluihin tottuneita karjalaisjoukkoja vastaan heillä ei ollut kuitenkaan ratkaisevia mahdollisuuksia ylivoimastaan huolimatta. Vienan rykmentin urheat torjuntataistelut olivat jo luhistaneet tällaiset suunnitelmat.”[xxii]
Vaikka kirjoitin itse kyseisen väliotsikon, niin oikeastaan aloin hieman epäilemään kirjoittamaani. Taisteluihin osallistuneet karjalaiset toki tekivät parhaansa - mutta osallistuivatko kaikki asekuntoiset karjalaiset taisteluun itsenäisen Karjalan puolesta?
No, se on ainakin selvää, että virallinen Suomi ei auttanut hädänalaista veljeskansaamme karjalaisia - oikeastaan samaa kansaa, suomalaisia. Siinä olisi mainio tutkimuskohde ennakkoluulottomille tutkijoille kaiken maailman nollatutkimusten sijaan.
”Karjalan
vapaussodan kohtalokas ratkaisu alkoi olla selvä, mutta sissit halusivat kuin
kunnian vuoksi vielä viivähtää Karjalan kamaralla. Puna-armeijan joukot hyökkäsivät
yötä päivää sissien asemia vastaan vaihtaen joka kuudes tunti etulinjaan
aina uuden rykmenttinsä näännyttääkseen siten karjalaisten viimeisen
vastarinnan. Turhaan uhrasivat punaiset kuitenkin voimiaan pakoittaessaan aalto
aallon perään eri kansallisuuksista koottuja joukkojaan hyökkäykseen.
Karjalaiset torjuivat kaikki hyökkäykset suurten vihollisjoukkojen sortuessa
Tiirojärven jääkentille.
Karjalan maaperä oli kaikesta huolimatta nyt jätettävä, ja jälkijoukkojen viivyttäessä vihollista sissit siirtyivät viimeistä myöten rajan yli Suomen suojaan helmikuun 20. päivään 1922 mennessä.
Kaikki
yritykset itsenäisen Karjalan luomiseksi taistelujen avulla olivat epäonnistuneet.
Karjalaisia sotureja lohdutti nyt heidän mieliään järkyttävässä
tilanteessa kuitenkin tietoisuus ja vakaumus siitä, että he olivat koettaneet
tehdä parhaansa synnyinmaansa ja kansansa puolesta.”[xxiii]
Tarkastellaanpa
Karjalan Vapaussotaa hieman laajemmassa perspektiivissä:
1.
Suomi
voitti Vapaussotansa
Venäjää vastaan ja turvasi siten itsenäisyytensä;
2.
Ehkä
karjalaisten olisi kannattanut ryhtyä taisteluun itsenäisyyden tai Suomeen
liittymisen puolesta samaan aikaan kun Suomen Vapaussota oli käynnissä;
3.
Viro
voitti Vapaussotansa
Venäjää vastaan ja turvasi siten itsenäisyytensä;
4.
Georgia jälleenitsenäistyi samaan syssyyn kuin Suomi itsenäistyi - mutta hävisi
Vapaussotansa Venäjää vastaan hieman myöhemmin joutuen Venäjän miehittämäksi
noin 70 vuodeksi. Georgialla oli kuitenkin ollut aiemmin ”tuhatvuotinen” itsenäisyys,
joten siltä pohjalta oli mahdollista itsenäistyä jälleen neukkulan
romahtaessa - samalla kun Virokin jälleenitsenäistyi;
5.
Ukraina itsenäistyi samalla kun Suomi, mutta ukrainalaisille kävi kuten
karjalaisille - paitsi, että Ukraina jälleenitsenäistyi neukkulan kaatuessa.
Länsi-Ukrainassa oli laaja kansallismielinen vastarinta Venäjän miehitystä
vastaan, eikä Venäjä onnistunut länsiukrainalaisten pakkovenäläistämisessä.
Siksi Ukrainalla on jälleen toivoa. Aunuksen Karjala, Vienan Karjala ja
Inkerinmaa on kuitenkin pakkovenäläistetty niin perusteellisesti, että on
vaikea uskoa niiden nousevan enää milloinkaan ryssän vallasta;
6.
Imperialistinen
roistovaltio Venäjä ryösti Suomelta noin 12% Suomen laillisesta alueesta Talvisodan
ja Jatkosodan
avulla. Venäjä suoritti alueilla etnisen puhdistuksen, joten pakolaiset ovat
rikastuttamassa tynkä-Suomessa meidän kaikkien suomalaisten geeniperimää.
Venäjä miehittää edelleen niitä Suomen alueita, joita kutsun yleisnimellä Karjala.
Venäjän on palautettava nämä Suomen alueet takaisin Suomelle - ryssävapaina.
[i] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 162
[ii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 163
[iii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 164
[iv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 165-166
[v] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 167
[vi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 168-171
[vii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 171
[viii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 172
[ix] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 172
[x] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 173
[xi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 174-175
[xii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 175
[xiii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 176
[xiv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 177-178
[xv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 178
[xvi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 178-179
[xvii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 181
[xviii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 182-183
[xix] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 184-185
[xx] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 186-187
[xxi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 187-188
[xxii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 189-190
[xxiii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 192