Edellinen
artikkelini Suomen Vapaussodasta
teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
Mannerheimin suunnitelmasta löytyy artikkeli täältä.
Jotta pohjoisesta Virroilta voitiin hyökätä
Tampereelle myös Näsijärven länsipuolelta oli tärkeää valloittaa Kuru
vihollisen käsistä. Toisaalta tällä suunnalla venäläisten ja punaisten
joukkojen komentajalla Stolbovilla oli aikomus hyökätä pohjoiseen, eikä
suinkaan luopua Kurusta.
Suomen Armeijan joukot olivat yleisesti
ottaen alivoimaisia viholliseen nähden, joten niiden piti tehdä yhteistyötä
keskenään. Kuru oli tärkeä tässäkin suhteessa – Hjalmarsonin piti voida
tukea itäistä naapuriaan Wetzeriä tämän sotatoimissa Näsijärven itäpuolella.
Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Wetzerin piti lähettää komppania
Hjalmarsonin avuksi Kurun valtaukseen Ruovedeltä.
Luutnantti Hallströmin
pataljoonassa (Virtain pataljoona) oli neljä komppaniaa ja konekiväärikomppania:
1. komppania, jääkäri Dahlman, 153 miestä;
2. komppania, jääkäri Pollari, 151 miestä;
3. komppania, jääkäri Ahtiainen, 83 miestä
(jaettu kahteen joukkueeseen);
Kk. komppania, jääkäri Kauppinen, 43
miestä ja 3 konekivääriä.
Kapteeni Fabritiuksen
pataljoonassa oli vain kaksi komppaniaa:
1. komppania, Mitts, 136 miestä;
2. komppania, Smeds, 137 miestä.[ii]
Hallströmin pataljoonan komppanianpäälliköt
olivat sotamieskoulutuksen saaneita jääkäreitä – ei edes aliupseereja.
Fabritiuksen pataljoonan komppanianpäälliköt olivat Vöyrin koulun siviilejä.
Vöyrin
koulun pataljoona (Heiskanen), 6 komppaniaa, 690 miestä ja 6 konekivääriä.
Vaasan
komppania (Pelander), 180 miestä, yksi konekivääri.
Ylisen
komppania, 200 miestä ja kaksi konekivääriä oli Parkanossa ja hyökkäsi
sieltä Kuruun.
Tykistödivisioona
(Malmberg) käsitti esikunnan 20 miestä, 1. jääkäripatterin (Lesch) 150
miestä ja 4 tykkiä ja 2. jääkäripatterin (Snellman) 150 miestä ja 4 tykkiä.
Räjäytyskomennuskunnan
(Påhlson) 14 miestä.
Kenttälennätinosaston
(Larsson), 80 miestä.
Yhteensä 2 303 miestä, 12 konekivääriä
ja 8 tykkiä.[iii]
Noin 2700 miestä, 18 konekivääriä ja 2
tykkiä.[iv]
Stolbovilla piti olla tällä suunnalla 3000 miestä hyökkäämässä
pohjoiseen, mutta ehkä hänen joukkojensa taisteluissa kärsimiä tappioita ei
oltu vielä täydennetty 15.3.1918 mennessä.
Esimerkiksi rekiä piti haalia jopa 100 km
etäisyydeltä, että saavutetaan edes jonkinlainen liikkuvuus. Oikeita kenttäkeittiöitä
ei ollut, niinpä laitettiin rekiin muuripatoja, että voitaisiin valmistaa
joukoille ruokaa.
”Maaliskuun 15 p:n aamulla kokoontui
Hjalmarsonin osasto, lähtien suunnitelman mukaisesti etenemään Kurua kohden.
Päätien varrella lähdettiin Vaskivedeltä
taipaleelle klo 6,30 ap. Pari kapteeni Petreliuksen johtamaa komppaniaa Vöyrin
pataljoonasta muodosti etujoukon. Osaston päällikkö esikuntineen ajoi pitkän,
mutta hyvin koossa pysyvän pääkolonnan etupäässä. Tykistö seurasi Vaasan
komppanian suojaamana niin hyvin kuin taisi. Syvällä ja mäkisellä tiellä
jaksoivat väsyneet hevoset vain hitaasti vetää raskaita tykkejä, eivätkä
patteritkaan voineet pysyä koossa.
Ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa
sattui vähän ennen klo 9 ap. hieman Leppämäestä pohjoiseen. Kohdattu
vihollinen oli muuan punainen patrulli, jonka kimppuun etujoukko hyökkäsi
hetken emmittyään, pakottaen sen perääntymään. Klo 10 ap. saattoi kolonna
jatkaa matkaansa. Vauhtia hiljennettiin nyt ja oltiin muutenkin varovaisia, sillä
lähestyttiin jo vihollisen etuvartioasemia. Klo 12 seutuvissa joutui etujoukko
jälleen taisteluun muutamia kilometrejä Niinimäen tienhaarasta etelään. Tälläkin
kertaa oli vastassa vain vihollispartioita, jotka ryhtymättä vakavaan
vastarintaan painuivat etelään päin. Kuitenkin otettiin muutamia miehiä
vangiksi ja heiltä saatiin arvokkaita tietoja. Saarijärvi kuului olevan
vahvasti miehitetty ja Suojärvellekin, Parkanon tien lähelle, kerrottiin
suurehkon punaisen joukon olevan sijoitetun.”[v]
Hjalmarson lähetti osastoja puhdistamaan
Saarijärveä ja Suojärveä vihollisista, mutta nämä olivat pötkineet pakoon
etelään päin. Sillä aikaa kolonnan pääosa järjestettiin ja sai levätä.
Klo 5 ip. jatkettiin etenemistä.[vi]
”Mutta jo tuntia myöhemmin kohtasi
Petrelius jälleen vihollisen. Tämä tapahtui Keihäsjärven järvisolan
pohjoispuolella olevalla kummulla, missä punaiset olivat muodostaneet
verrattain leveän rintaman, ja yritettiin jatkaa etenemistä vihollisen
oikealla sivustalla. Pian huomattiin kuitenkin, että oltiin tekemisissä
paremmin valmistautuneen ja päättäväisemmän vastustajan kanssa kuin
aikaisemmin päivällä. Laukaustenvaihto oli kiihkeä, eikä vihollinen ilman
muuta luovuttanut aluettaan.
Kun Heiskanen ei vielä ollut ehtinyt yhtyä
osastoon, eikä tykistökään ollut perillä, ja päivä jo läheni loppuaan, päätti
Hjalmarson keskeyttää taistelun ja laskea miehensä yöpuulle, voidakseen
seuraavana aamuna kootuin voimin saattaa loppuun hyökkäyksen Kuruun.”[vii]
Fabritiuksen pataljoona, jossa oli vain
kaksi komppaniaa, eteni erillisenä kolonnana kohti Kurua. Pääjoukkoon ei
ollut minkäänlaista yhteyttä. Se lähti Jähdyspohjasta määrättynä aikana
rekipelissä.
”Kärkenä oli yksi Mittsin komppanian
ryhmä. Pääjoukko seurasi kintereillä. Levähdettyään Pourussa ja Vähässä-Liesimäessä,
saapui pataljoona klo ½ 6 ip. eräälle torpalle 3-4 km Kurusta pohjoiseen,
kohtaamatta sitä ennen vihollista tai havaitsematta mitään taistelun merkkejä
pääkolonnan puolelta. Muuan Kurusta tuleva talollinen kertoi, että kirkonkylä
oli tulvillaan punaisia ja venäläisiä. Mitään taisteluja ei kuitenkaan
ollut sattunut.
Saavuttuaan näin lähelle määräpaikkaa,
antoi Fabritius kärkenä ajavan Mittsin komppanian nousta reestä jatkaen sen
kanssa etenemistä jalkaisin. Smeds seurasi rekijonon kanssa jälessä.
Etenemistä oli tuskin ryhdytty jatkamaan, kun jo suoraan lännestä kuului
kiivasta ammuntaa. Petrelius siellä asettui taistelujärjestykseen vihollisen
eteentyönnettyjä asemia vastaan. Ammunnasta päätti Fabritius, että
Hjalmarson oli kohdannut vihollisen, sen vuoksi hän kiirehti marssia. Pian päästiinkin
kosketuksiin punaisten kanssa. Metsässä törmättiin vahvaan punaiseen
partioon, joka nopeasti pakoitettiin väistymään. Vihollista ajettiin takaa yhä
lisääntyvässä iltahämärässä, ja Fabritius pääsi Järvenpään-Karjulan
tielle. Täällä hän joutui käsikähmään venäläisen patrullin kanssa, ja
hänet itsensä viskattiin rytäkässä nurin. Taistelun tuoksinassa, melun ja
huutojen kajahdellessa, joiden sisällöstä ei kukaan saanut pimeässä selvää,
syntyi sekasorto ja lopulta pakokauhu, joka hetkessä levisi kolonnan jälkipäähän.
Välittämättä päällystön hillitsemisyrityksistä – kolonnan jälkipäässä
oleva komppanianpäällikkö Smeds viskattiin kumoon – kääntyi koko 2.
komppania ympäri ja pakeni päätäpahkaa Virroille päin. Mittsin komppania,
jolla ei ollut rekiä saatiin kuitenkin pysäytetyksi ja järjestys siinä
palautetuksi.
Fabritius ryhtyi nyt kuulustelemaan erästä
haavoittunutta venäläistä. Tämän kertomus – Kurussa sanottiin olevan
3,000 miestä ja tykistöä – ei houkutellut silloisten olosuhteiden
vallitessa enempiin yötaisteluihin, ja kolonnan päällikkö päätti sen
vuoksi antaa jälellä olevan komppaniansa levätä turvallisemmassa paikassa
kuin täällä, aivan vihollisen läheisyydessä. Hän vetäytyi takaisin
Isoon-Liesimäkeen ja lähetti Smedsin rekikyydillä Hjalmarsonin luo
ilmoittamaan tapahtumista.”[viii]
Hjalmarsonin pääkolonnan oikealla puolella
eteni Kurua kohti jääkäri Ahtiaisen pieni kaksijoukkueinen komppania. Silläkään
ei ollut yhteyttä Hjalmarsoniin. Sen oli tarkoitus päästä Parkanon suunnasta
Kurua kohti lähestyvän osaston yhteyteen. Huhut vihollisen voimista pysäyttivät
tämän pienen osaston ja se majoittui Riuttakorpeen. Parkanon suunnalta tullut
osasto taas oli jäänyt tienhaaraan Aurejärvestä kaakkoon – odottamaan määräyksiä,
joita se ei saanut koko päivänä.[ix]
Hjalmarson oli yrittänyt niillä joukoilla
täyttää mahdottoman tehtävän ja tietenkin epäonnistunut. Nyt oltiin
kuitenkin kohtalaisen hyvissä lähtöasemissa seuraavan päivän hyökkäystä
varten.
”Tykistöllä oli ollut suunnattomia
vastuksia. Jo edellisenä päivänä väsyksiin ajetut hevoset olivat vain hädin
tuskin pystyneet raahaamaan kömpelöille jalaksille asetettuja tykkejä ja
raskaita ammuskuormia tämän tien loputtomia mäkiä ylös. Haupitsipatteri oli
määräyksen mukaisesti jäänyt Vaskivedelle. Tykkipatterista saapui yksi jaos
myöhään illalla aivan uupuneena Latvalaan; loput oli täytynyt jättää Leppämäelle.
Tänne oli myöskin kuormasto jäänyt, koska se ei päässyt sivuuttamaan
muutaman mäen kupeeseen pysähtyneitä tykkejä.
Miehistöstä, joka koko vapaussodan ajan
osoitti omaavansa aivan erinomaisen ruokahalun, oli moni jo syönyt
vara-annoksensa, ja kun nyt jäätiin kuormastotta, täytyi usean nälkäisenä
majoittua ahtaisiin ja vihollisen putipuhtaiksi ryöstämiin asuntoihin.”[x]
Kello 7 osasto kokoontui Saarijärven
korkeudella. Komppanioille luettiin ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky.
Fabritiukselle annettiin käsky lähteä heti etenemään Kurua kohti. Sen jälkeen
pääkolonna lähti liikkeelle.
”Nopean marssin jälkeen saavuttiin niille
kunnaille, missä taistelu edellisenä iltana oli keskeytetty. Täällä joutui
etujoukko, kaksi Hallströmin komppaniaa, joita pataljoonankomentaja itse johti,
Leponiemestä suunnatun konekivääritulen alaisiksi, minkä vuoksi toinen näistä
komppanioista – Dahlman – asettui tien oikealle puolelle pidätelläkseen
Keihäsjärven pohjoisrannalta käsin vihollista Leponiemessä. Heti sen jälkeen
sijoitettiin ainoa perille seurannut tykki mäenrinteeseen 1,000 m sillasta
pohjoiseen. Se sai käskyn suunnata tulen Leponiemeen.
Rekijono saatettiin nyt turvallisesti järjestää
kukkulan pohjoispuolella, jalkaväki kokoontui ja tilapäinen jaoitus päättyi.[xii]
”Tarkasteltuaan maastoa laati Hjalmarson
seuraavan taistelusuunnitelman. Vihollisen vasen sivusta Leponiemen luona
samoinkuin sillan eteläpuolella olevat puolustusvoimat sidottaisiin
tykkitulella ja Hallstömin pataljoonan pääjoukon valehyökkäyksellä. Kun
vihollinen täten saisi itselleen urakan – lännestä käsin piti vielä
Ylisen ja Ahtiaisen yhtyä leikkiin – kohdistaisi Heiskasen pataljoona päähyökkäyksen
punaisten Karjulan luona olevaa oikeaa sivustaa vastaan. Siihen mennessä
toivottiin lisää tykistöä ehtivän paikalle, jotta tarpeellinen tykistövalmistelu
voitaisiin suorittaa. Myöskin toivoi Hjalmarson voivansa toimia välittömästi
yhdessä Fabritiuksen kanssa.”[xiii]
Hallström jätti yhden komppanian osaston
reserviksi ja hyökkäsi sillalle päin.
Tykistö oli saanut vahvistukseksi toisen
tykin ja tehtäväksi ampua Leponiemi tuleen. Leponiemi syttyi tuleen, mutta
vihollisen taitavasti sijoitettuja konekiväärejä ei saatu vaiennettua.
Hallström yritti käyttää maaston suojaa
hyväkseen ja päästä eteenpäin, mutta siitä ei tullut mitään.
Kello 11.30 annettiin käsky Heiskasen päähyökkäyksen
aloittamisesta. Heiskasen oli Särkijärven kummaltakin puolelta hyökättävä
Nygårdin pohjoispuolella olevalle kukkulalle. Tehtävä vaati runsaasti aikaa
– maasto oli epäedullinen ja lunta paksulti.
Tykkituli suunnattiin päähyökkäyspisteeseen.
Tykkitulen vaikutus jäi vähäiseksi, jos tehosi ollenkaan.
Heiskanen jätti 8. komppaniansa
Hjalmarsonin käytettäväksi, asetti 6. komppanian Särkijärven länsirannalle,
4. ja 5. komppania lähetettiin järven kummaltakin puolelta saartamaan
vihollisen oikeaa sivustaa, 7. komppania jäi pataljoonan reserviksi.
Taistelu muodostui erittäin kiivaaksi. 6.
komppania pääsi vain rantaan saakka, mutta saarrostavat komppaniat pääsivät
aluksi eteenpäin. Heti klo 2 jälkeen rupesi kuitenkin huomattavia punaisten
voimia kertymään Särkijärven itäpuolelle.[xiv]
”Vahvojen reservien seuraamien
ampumalinjojen nähtiin etenevän suurten hakkuualueiden yli pohjoista kohden.
Vihollinen ryhtyi vastahyökkäykseen. Hetki oli todella jännittävä.
Heiskanen asetti heti reservikomppaniansa tukemaan uhattua vasenta sivustaansa,
mutta kun matka tänne oli pitkä ja tilanne näytti vaaralliselta, pyydettiin
myöskin osaston päälliköltä lisäväkeä.
Taistelu yhteentörmäävien hyökkäyssivustojen
välillä järven länsirannalla muodostui hyvin kiihkeäksi. Vöyrin
komppaniat, joita uhkasi pikainen saarto, olivat pakoitetut peräytymään. Päällystön
onnistui kuitenkin järjestää uudet asemat, ja kun 7. komppaniakin ehti
perille, muuttui taistelu liikkumattomaksi. Heiskasen uudistettua pyyntönsä
oli Hjalmarsonkin klo 3 ip. luopunut molemmista reservikomppanioistaan.
Varmuuden vuoksi käskettiin Hallströmiä sijoittamaan ne äärimmäisiksi
vasemmalle sivustalle. Kun tämä oli tehty, oli tilanne pelastettu.”[xv]
Fabritiuksen osasto lähti Isosta-Liesimäestä
jalkaisin marssimaan Kurua kohti klo ½ 3 ip.
”Edellisen päivän tapahtumat toistuivat.
Metsässä, Peltoniemestä koilliseen, tavattiin pieni vartio-osasto, joka
lyhyen taistelun jälkeen heitettiin asemistaan. Fabritius haavoittui kuitenkin
vaikeasti kumpaankin sääreen juuri päästessään komppaniansa etuosastojen
kanssa käsiksi vihollisen eräällä kukkulalla olleeseen asemaan. Hänet
kannettiin tiedottomana taistelupaikalta, ja komppanianpäällikkö Mitts otti
johdon käsiinsä. Komppania joutui nyt kokonaisuudessaan taistelemaan
jotakuinkin tasaväkistä vihollista vastaan, eikä enää päästy eteenpäin.
Ensi alussa oli lännestä selvästi kuulunut taistelun melskettä, mutta vähitellen
tuli vaimeni ja taukosi lopulta. Parin tunnin kuluttua vihollinen peräytyi, ja
komppania pääsi etenemään Peltoniemen suuntaan. Joka paikassa oli vihollinen
hellittänyt, lähtien pakosalle ja palava Nygård varmensi peräytymisen. Venäläiset
eivät täälläkään olleet unohtaneet tavanmukaisia jäähyväisiään
[poltetun maan taktiikka - jpu].”
Ilmeisesti tämä Fabritiuksen eteneminen
oli viimeinen pisara pysäyttämään vihollisen vastahyökkäys ja se taas
vaikutti ratkaisevasti lopputulokseen.[xvi]
Vihollisen vastahyökkäys ja
saarrostusyritys oli torjuttu. Heiskasen pataljoonan vasemman sivustan äärimmäisessä
päässä saavutettiin menestystä ja konekiväärituli aiheutti viholliselle
suuria tappioita. Muiden kolonnien tilanteesta Hjalmarsonilla ei ollut mitään
tietoa. Oli ilmeistä, että tänä iltana hyökkäystä ei saataisi loppuun
suoritetuksi. Hjalmarson päätti keskeyttää taistelun ja päästää
joukkonsa lepoon mahdollisimman aikaisi, jotta joukot saisivat enemmän lepoa.
Sitä suotuisammiksi kävisivät edellytykset hyökkäyksen jatkamiseksi
seuraavana päivänä.
”Klo 5 ip. kokosi osaston päällikkö sen
vuoksi alaisensa käskynjakoa varten ja määräsi, että taistelu oli
keskeytettävä sekä joukot vedettävä takaisin Saarijärvelle ja Niinimäelle.
- -
Kummastakin pataljoonasta tuli yhden
komppanian klo 5 ap. olla samoissa linjoissa kuin nyt. Majuri Malmbergin oli yöllä
toimitettava tykistö asemiin, joista hyökkäystä voitaisiin tukea. Muuten
tuli osaston olla marssivalmiina Saarijärvellä klo 7 aamulla.”[xvii]
”Ahtiainen ei ollut 15 p:n kuluessa
ehtinyt Parkanon tielle, eikä myöskään päässyt yhteyteen Ylisen kanssa. 16
p:n aamulla eteni hän Parkanon suuntaan kohdaten todellakin Ylisen
tienhaarassa, jossa tämän tuli odottaa Hjalmarsonin käskyä. Yhdessä lähtivät
nämä komppaniat nyt Kurua kohden. Mutta tietojen puutteessa ne eivät osanneet
toimia, eivätkä niinollen ottaneet osaa taisteluun. Ne sijoitettiin Sillanpäähän
Suojärven ja Kurun välille. Tästä passiivisuudesta huolimatta näyttelivät
nämä komppaniat huomattavaa osaa, kuten tulemme huomaamaan.”[xviii]
Vihollinen näki, että vahvoja Suomen
Armeijan voimia oli uhkaamassa Kurussa olevia venäläisiä ja punaisia suoraan
pohjoisesta jonne tehty vastahyökkäys epäonnistui. Lännestä Parkanon
suunnasta oli tulossa vereksiä joukkoja, jotka eivät vielä olleet
osallistuneet taisteluun. Idästä uhkasivat Ruoveden suunnasta tulevat joukot.
”Maaliskuun 17 p:ää vasten yöllä jättivät
punaiset kuitenkin asemansa Kurussa, peräytyen, osin hajaannustilassa,
Muroleen-Toikon suuntaan. Suurinta osaa ei saatu edes sinne pysähtymään, vaan
se peräytyi Tampereelle saakka. Täydellinen katastroofi siis.”[xix]
”Tästä venäläisestä, joka oli
sivistynyt upseeri, kerrotaan, että hän hoiti päällikkyyttään tarmokkaasti
ja ankarasti ja että hän oli väsymättä touhussa. Kaikesta päättäen oli hän
punaisten tunnontarkimpia ja kyvykkäimpiä johtajia tässä sodassa. Tapahtumat
osoittavat, että hän oli myös pystyvä sotilas.
Stolbovin Kurun taisteluissa käytettävissä
olleiden voimien voidaan jokseenkin suurella varmuudella arvioida nousseen n.
3,000 mieheen.”[xx]
”Kun Hjalmarson aamulla lähti etenemään,
oli vihollinen kaikonnut Kurusta. Hjalmarson oli lähettänyt Åströmin
hoitamaan Mittsin komppanian päällikkyyttä, ja tämä joukko tunkeutui ensimmäisenä
taistelun esineenä olleeseen kylään, missä vain joku harva punainen partio
yritti heikolla tulella vastustaa valkoisten tuloa. Hetkistä myöhemmin –
kello oli n. 10 – saapuivat päävoimatkin.”[xxi]
[i]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 152
[ii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 232
[iii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 122
[iv]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 118
[v]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 160
[vi]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 161
[vii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 161-162
[viii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 162-163
[ix]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 163-164
[x]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 164-165
[xi]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 167
[xii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 165
[xiii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 166
[xiv]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 166-168
[xv]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 168
[xvi]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 168-169
[xvii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 169-170
[xviii]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 170
[xix]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 171
[xx]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 172
[xxi]
Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 171