”Historiallinen Inkerinmaa käsitti
varsin laajan alueen, Narvajoelta ja Peipsijärveltä
vanhalle Suomen rajalle asti Karjalan kannaksella.
Pietari Suuri oli valloittanut alueen Ruotsilta suuressa Pohjan sodassa
ja perustanut Pietarin kaupungin suomensukuisen asutuksen keskelle.
Vuonna
1919 alueella asui yli 120 000 suomea puhuvaa inkeriläisiä,
joiden esi-isät olivat pääasiassa Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Savosta
ja Karjalasta siirtyneitä uudisasukkaita. Inkeriläisten lisäksi alueella asui
vanhastaan myös suomensukuisia inkerikkoja ja vatjalaisia, joita lienee ollut
noin 10 000.
Helmikuussa 1919 Helsingissä
oli muodostettu Inkerin Väliaikainen
Hoitokunta, jonka tehtävänä oli Inkerin asian ajaminen silloisessa
poliittisessa ja sotilaallisessa tilanteessa. Hoitokunta kääntyi Suomen ja
Viron hallitusten puoleen kaiken tuen ja avun saamiseksi tavoitteilleen.
Virallinen
Suomi suhtautui osoittamastaan sympatiasta huolimatta
nihkeästi konkreettiseen avustamiseen. Inkerinmaan valloittaminen ja ennen
kaikkea sen hallussa pitäminen koettiin pitemmällä tähtäimellä
ylivoimaiseksi tehtäväksi.”[i]
”Muistamme
väliaikaisen hoitokunnan kääntyneen jo helmikuussa 1919 kirjeitse
[eversti Hans] Kalmin puoleen ja pyytäneen aseellista tukea Inkerin
auttamiseksi. --
Kalm oli tarttunut
innostuneena avunpyyntöön, jossa vedottiin hänen maineeseensa ja taitoonsa.
Pyyntö palveli niitä tavoitteita ja arvoja, joiden puolesta hän oli jo lähtenyt
kahteen vapaussotaan ja taisteluun
bolshevismia sekä venäläisiä vastaan. --
Kalm
kirjoittaakin olleensa heti valmis ja ryhtyneensä kaikella
voimalla ajamaan inkeriläisten asiaa. Hän oli kertonut Valkissa rykmenttinsä
ylemmille upseereille kirjeestä, mutta toivoi hankkeen pysyvän toistaiseksi
salaisuutena, vaikka ajatus herätti suurta innostusta.
Hän oli
kääntynyt välittömästi myös Viron hallituksen puoleen. Virolaiset olivat
pitäneet ajankohtaa sopivana ja kannattivat hanketta. Riittävän
suurella voimalla toteutettuna bolshevikit voitaisiin lyödä, Inkerinmaa
vapauttaa ja Pietari valloittaa. Leveä puskuri siirtäisi Venäjän
vuosisataisen uhan ja rauhattoman rajan Narvajoelta aimo askeleen itään päin.
--
Tuntui siltä, että suuri käänne slaavilaisen
ekspansion pysäyttämiseen oli vihdoinkin tarjolla”[ii]
”Viron korkeimman johdon kanssa
tehty suunnitelma piti sisällään Pohjan Poikain
rykmentin vahvuuden lisäämisen värväämällä Suomesta
lisää vapaaehtoisia ja liittämällä siihen myös inkeriläinen
pataljoona. Tavoitteena oli Pohjan Poikain vahvuuden kaksinkertaistamien noin 6
000 sotilaaksi.
Kalm hyökkäisi Narvan
suunnalta Jaaman kautta Pietariin rinnallaan virolaiset joukot, joita
koottaisiin itärajalle 25 000-30 000 miestä. Etelässä virolaiset pitäisivät
hallussaan Pihkovan aluetta ja sen tärkeää rautatieristeystä ja sitoisivat
puna-armeijan joukkoja.”[iii]
Suomi
salli inkeriläisten vapaaehtoisten liikkua Suomen kautta Viroon muodostamaan
inkeriläispataljoonan - mutta ei sallinut Pohjan Poikain rykmentin
kasvattamista eikä hyökkäystä Pietariin. Inkeriläispataljoonan urhea hyökkäys
päättyi tietenkin verilöylyyn, voimaa - varsinkin suomalaisia olisi pitänyt
olla oleellisesti enemmän. Pataljoonan rippeistä kasvatettiin myöhemmin kaksi
pataljoonaa ja tykkipatterin käsittävä rykmentti. Päällystössä oli
hajotetun Pohjan Poikain rykmentin henkilöitä - mutta voimaa oli edelleen
aivan liian vähän. Inkeriläisvirolaiset joukot pääsivät aivan Pietarin
porteille saakka - mutta voimat loppuivat kesken. Suomen vakinaisen armeijan vähäisetkin
joukot olisivat kääntäneet pelin Leninin rosvojoukkojen tappioksi - vaan sitä
apua ei koskaan annettu.
”Inkerinmaan
kohtalo oli todella ankea, Mannerheimin sanoin säälittävä. Bolshevikkien
Tarton rauhanneuvotteluissa antamista lupauksista huolimatta alueella ei
toteutettu edes sovittua kulttuuriautonomiaa. Stalinin vainot, väestön
pakkosiirrot ja toinen maailmansota sinetöivät
lopullisesti heimokansamme kohtalon. Inkerin sini-puna-keltainen
ristilippu ei saanut koskaan liehua vapaan kansan symbolina.”[iv]