Anna Politkovskaja - Hän käännytti terroristeja

Anna Politkovskajan kirjoittama artikkeli julkaistiin Eesti Päevaleht-lehdessä 14.10.2006, eli Annan kuoleman jälkeen. Suomentanut Juhani Putkinen.

Tshetshenian OMONin komentajan varamies Buvadi Dahhijev haavoittui kuolettavasti 13. syyskuuta tapahtuneessa Tshetshenian ja Ingushian miliisien yhteenotossa.

Minä en halua puuttua sen konfliktin yksityiskohtiin, vaan kertoa Buvadista sitä, mistä ei saanut tehdä juttua hänen eläessään.

Buvadi oli erityinen persoona, jolla oli kaksi vastakkaista puolta. Hänestä muistui minulle mieleen Hrutshovin hautakivi Moskovassa Novodevitshjen hautausmaalla - se on puoleksi musta ja puoleksi valkoinen.

Toiselta puolen katsottuna Buvadi oli tavallinen Moskova-mielisen virkakoneiston työntekijä, jollaisia Tshetsheniassa on hyvin paljon. Vaan hän ei lähtenyt sinne uudessa aallossa, kun sinne tuli kokoon Kadyrovin kutsusta lauma rikollisia ja tshetsheenitaistelijoita. Hän oli jo Dudajevin opposition edustaja, joka palveli uskollisesti Tshetshenian OMONia vuodesta 1995 alkaen, jonka edellytyksenä oli täydellinen venäläismielisyys. Mashadovin ja Basajevin ollessa vallassa Buvadi poistui periaatteesta Tshetsheniasta. Kun Toinen Tshetshenian sota alkoi, hän astui ensimmäisten joukossa heitä vastaan.

Ajoittain hän toimi äärimmäisen julmasti. Nimittäkäämme asioita niiden oikeilla nimillä: Tshetshenian OMONissa ihmiset työskentelevät siksi, että ampua kuoliaaksi, niin kauan kuin heitä itseään ei ole ammuttu kuoliaaksi.

Viimeinen tapaaminen Groznyissä

Elokuussa, kohdatessamme viimeisen kerran Groznyissä, hän ei katsonut minua silmiin ja puri vihoissaan vesimelonia, aivan kuin se olisi ollut syyllinen johonkin. Hän oli hermostunut ja yritti keskeyttää keskustelun, sillä minä vaadin tietoja yhdestä kadonneesta opiskelijasta - Alihhan Kulojevista, jonka äiti Aminat matkusti yhdessä toisten samanlaisten äitien kanssa pitkin Tshetsheniaa ja pyysi kaikkia tapaamiaan, että he lopulta saisivat Buvadin puhumaan - eli kertomaan, missä on hänen ainoa poikansa...

Minä sitten kysyinkin, vaan Buvadi vaikeni. Hänellä ei ollut mitään kerrottavaa - oli opiskelija, mutta sitten ei enää ollut. ”Hän ei ollut mihinkään syyllinen,” hän sanoi viimeiseksi. ”Miksi te ette sitten päästäneet häntä vapaaksi?” Buvadi pureskeli vesimeloninkuorta ja oli hiljaa.

Toisaalta Buvadin luonteessa oli myös pehmeä puoli, samalla kun paljot toiset olivat läpeensä julmia. Kaikki Tshetshenian väkivaltakoneistojen edustajat jakaantuvat heihin, jotka ennen ihmisen tappamista ajattelevat, sekä heihin, jotka ovat jo aikoja sitten harjaantuneet olemaan ajattelematta. Buvadi yritti ymmärtää tähtäimissä olevia ihmisiä. Ja se pelasti monien elämän, jopa sellaisienkin, jotka olivat Tshetshenian lihamyllyn periaatteiden mukaan toivottomia.

Buvadi pelasti emiirien leskiä, jotka olisi pitänyt tappaa potentiaalisina itsemurhaterroristeina. Buvadi vei ne naiset kotiin luokseen, vaikka hänellä ei ollut vähäisintäkään oikeutta tehdä sitä.

Kaikilla oli lapset

He olivat Buvadin luona kuten karanteenissa. Buvadi tuli palveluksesta kotiin ja keskusteli heidän kanssaan öitä läpeensä. Se, että he olivat potentiaalisia itsemurhapommittajia, ei ole liioittelua - heidän miehensä ja toverinsa olivat tosiaan opettaneet heitä niin pommeja paikoittamaan kuin myös ajamaan bussia.

”Mutta miksi te teitte siten?”

”Heillä kaikilla oli lapset...”

”Ja lapsetkin elivät täällä?”

”Kyllä, he olivat täällä yhdessä lastensa kanssa. Minä halusin saada selvää, vieläkö heillä on toivoa. Kykenevätkö he vielä kasvattamaan lapsiaan, vai onko kaikki myöhäistä.”

Kiirehtien edelle sanon, että siitä talosta ei kukaan poistunut toivottomana. Sen omalaatuisen kasvatustyön tuloksena heistä tuli omia lapsiaan varten pelastetut äidit.

”Aluksi he puhuivat vain sitä, että minun on annettava heidän kuolla oman miehensä puolesta... He eivät ottaneet antamaani leipäpalastakaan suuhunsa,” kertoi Buvadi. ”Lapsistaan he eivät huolehtineet, aivan kuin heitä ei olisi ollutkaan. Istuivat omissa hijabeissaan kuin kuolleet ja sillä selvä.”

”Miten se jatkui?”

”Puhuin heille, kahden-kolmen päivän kuluttua he alkoivat syömään. Jotkut ottivat myös hijabinsa pois ja pitivät ainoastaan huivia. Sitten kun he heräsivät eloon, niin etsin heille elinpaikan - joko ulkomailla tai täällä, Venäjällä. Etsin sukulaisia, jotka eläisivät suuremmista kaupungeista kauempana, ja sovin heidän kanssaan puhelimitse.”

”Mutta miksi teitte sen kaiken?”

”Mutta mitä ne tytöt olivat nähneet eläessään?” selvitti Buvadi minulle. ”Me olimme heidän iässään vasta pioneerejä, kävimme leireillä ja elokuvissa, söimme jäätelöä... Heidän elämässään ei ole ollut mitään sellaista. Tunsin itseni syylliseksi heidän edessään.”

Vielä Kaukasiasta lähtönsä jälkeen naiset jatkoivat soittojaan Buvadille, neuvotellakseen mitä yhdessä tai toisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Niin oli sen vuoden 13. lokakuuta saakka.

Oli ilmeisesti vuoden 2001 loppu. Talvi. Raskas talvi - ammuttiin räjäyteltiin pommeja, vaan Kadyrovin poika istui sittenkin vielä nurkassa, kun vanhemmat ihmiset keskustelivat. Maanalaisia dzhamaatteja (suljettuja muslimijärjestöjä - toim) toimi Groznyissä paljon ja etupäässä siellä kävivät 14-16-vuotiaat nuorukaiset.

”Setä, anna meidän kuolla!”

”Olin pahoillani heidän puolestaan, kuten niiden leskienkin.” Sanoi Buvadi, joka oli toistamiseen johtanut sellaisten ryhmittymien hävittämisoperaatioita. ”He eivät olleet vielä ennättäneet elää. Minä pidän omana syynäni, että heiltä vietiin lapsuus. Miten monia kertoja minulta onkaan pyydetty, saarretuista taloista huudettu:

”Setä, anna meidän kuolla!” ”Ja minä annoin heidän räjäyttää itsensä ilmaan, sillä tiesin, mitä tapahtuu jos me otamme heidät kiinni elävinä. Tapahtui niinkin, että minä toimitin vanhemmille heidän viimeiset sanansa.”

Jostakin syystä muistelimme tämän vuoden elokuussa jälleen niitä nuoria poikia dzhamaateista. Buvadi riemuitsi, että silloin ei vielä ollut typerää lakia joka kieltää ruumiiden luovutuksen.

”Minä luovutin itse ruumiit heidän vanhemmilleen... Mutta miten minä sitä nyt voisin tehdä?”

Samana vuonna 2002. tai 2003. me pohdiskelimme, ketkä olivat hänen mielestään wahhabiitteja ja mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. Siihen aikaan venäläismieliset tshetsheenit puhuivat wahhabiiteistä ainoastaan inhottavuuksia ja tappoivat heitä sen pidemmälti ajattelematta. Mutta Buvadi lupasi itselleen jopa seuraavat sanat: ”Heidän joukossaan oli bandiitteja, mutta oli myös täysin puhtaita ihmisiä. Kaikki tapettiin.”

Silmieni edessä on kuva, kuinka hän sitä minulle sanoi. Groznyin OMONin toisessa kerroksessa, myöhemmin kuolleen komentajan Mussa Gazimagomadovin huoneessa. Ympärillä toikkaroivat jotkut Venäjän turvallisuuspalveluiden humalaiset upseerit, silmissään poissaoleva murhaava katse. He ovat FSB:n tai GRU:n kuolemaneskadroonista, Buvadin tovereita sodassa. Buvadi laittaa pöydälle pulloja ja suupaloja sekä selittää heille jotakin.

”Puhtaita ihmisiä? Miten he siis ovat puhtaita, kun heistä puhutaan...”

Buvadi keskeyttää: ”Minun veljeni oli wahhabiitti. Hän oli täysin puhdas (viaton - jp) ihminen, toista sellaista minä en ollut aikaisemmin tavannut. Niin ajatuksiltaan kuin jokapäiväisessä elämässä hän oli täysin puhdas. Ei juonut eikä tupakoinut, ei kiroillut eikä tehnyt mitään pahaa.”

”Ei yrittänyt käännyttää teitä?”

”Ei koskaan. Hän ei tyrkyttänyt minulle mitään.”

”Missä hän nyt on?”

”Sai surmansa.”

Puoliminuuttisen tauon jälkeen hän sanoi suurella ylpeydellä jopa riemulla: ”Kaatui taistelussa. Niin kuin oli tarkoitettu.”

Kadyrovin poika

Joka sillä hetkellä parhaillaan söi tai joi, hän hiljeni hetkeksi. Olla ylpeä wahhabiitista heitä vastustavan organisaation keskellä voisi helposti loppua veljen kohtalon jakamiseen.

Sitten valtaan tuli Kadyrovin poika. Kuinka hän alkoikaan vihaamaan Buvadia! Yritti survoa häntä taistelijoiden joukkoon ja syytti yhteistyöstä heidän kanssaan. Koko  tämän kesän yritti ajaa Buvadia OMONista ja jopa Tshetsheniasta menemään... Se tapahtui silloin, kun alkoi täysin vastenmielinen tshetsheenistäminen sekä halpamaisuutta alettiin arvostamaan yhtä korkealle kuin rohkeutta.

Vaan Buvadi ei lakannut tuntemasta ylpeyttä omasta wahhabiittiveljestään ja nuorten äitien pelastamisesta, vaikka Tshetsheniassa on parhaillaan tapana sanoutua julkisesti irti veljistään.

Buvaldin kuolemasta liikkuu kaksi versiota. Musta versio on sellainen, että hän ajoi paikalle kun tshetsheenimiliisit ja ingushimiliisit selvittelivät välejään, antoi ingushille ympäri korvia ja ammuttiin siitä hyvästä.

Minä en usko sitä. Hänen tapanaan ei ollut antaa ympäri korvia, hän tiesi mainiosti, mitä siitä seuraa vainahhien riidassa.

Toinen versio: kun riita alkoi Buvaldi ei ollut siellä, vaan hän saapui jostakin läheltä rauhoittamaan osapuolia. Astui ulos autostaan ja alkoi vakuuttamaan osapuolia sekä sai sarjan rynnäkkökivääristä.

Oletan, että niin se tapahtui. Olen iloinen siitä, että Buvadi jäi loppuun saakka tavoilleen uskolliseksi ja suostutteli heitä olemaan ampumatta. Vaikka hän osasi myös itse oikein hyvin ampua eläviin maalitauluihin, hän vietti viimeiset tunnit sittenkin omalla ”valoisalla” puolellaan.

”Kaikki ovat kyllästyneet sotaan,” hän sanoi minulle kuukautta ennen kuolemaansa. ”Kaikkien pitäisi leppyä.”

Ymmärtää - se on jättää eloon

Virallisessa Tshetsheniassa on parhaillaan hyvin vähän ihmisiä, jotka eivät ole juuri enkeleitä, mutta vähintäänkin yrittävät ymmärtää ja tuntea myötätuntoa. Sitä vastoin siellä on yhä enemmän suoraviivaisia ja yksisoluisia ihmisiä, joille tappaminen on kuten teen juomista.

Mitä Tshetshenian oloissa tarkoittaa ”ymmärtää”? Ymmärtää - se on jättää henkiin. Suvaitsevaisuudella on siellä sellainen hinta, toista ei valitettavasti ole. Siinä yhteydessä monet luulevat, että leikit armahtamisen kanssa ovat jonkunlaiset näytteet Kadyrovin suvaitsevaisuudesta - sitä, kuinka hän pelastaa taistelijoita ja pitää kansaa alalla.

Todellisuudessa kaikki värjätään vieläkin enemmän verellä ja luotetaan, että ne käsiraudat pitävät ihmisiä toistensa vieressä. Mutta Buvadi halusi sitoa ihmisiä mahdollisuudella elää. Hän lahjoitti ihmisille toisen elämän mahdollisuuden, vaikka virka-asema edellytti, että hän lopettaisi ensimmäisenkin elämän.

Jostakin syystä me hyvästelimme viimeksi pitkään.

”Onko siinä talossa, jossa sinä yövyt, vähintään rynnäkkökivääri?” Buvaldi ei antanut minulle rauhaa.

”Siellä ei ole mitään rynnäkkökivääriä. Minä en halua rynnäkkökivääriä,” minä tirskuin. Olen kyllästynyt rynnäkkökivääreihin. Seitsemän vuotta aina rynnäkkökiväärit ja rynnäkkökiväärit. Etkö sinä ole kyllästynyt?”

Buvaldi oli hiljaa, vaan solidaarisesti. Häntäkin olivat rynnäkkökiväärit ja jatkuva pelko kyllästyttäneet. Hän oli kuollakseen väsynyt jatkuvaan aseen kantamiseen, asepuvussa nukkumiseen ja kasarmintapaisessa kodissa elämiseen... Sanotaan, että heidän täytyy kaatua, jotka ovat väsyneet.

Kääntänyt Üve Maloverjan

Etusivulle