Venäjän propagandaa ennen Talvisotaa

Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton suhteet 1920-luvulla muodostuivatkin parhaimmillaan viileän korrekteiksi, ei Suomi koskaan saanut ystävällismielisen maan leimaa. Tämä olisi sinänsä ollut jo periaatteessakin mahdotonta, koska Neuvostoliiton propagandakoneisto tarvitsi ja kehitti kapitalistisesta naapurista uhkakuvia. Tämä kärjistyi erityisesti 1930-luvun vaihteessa, jolloin Neuvostoliitossa elettiin liki sisällissodan kaltaisessa tilanteessa kollektivisoinnin ja teollistamiskampanjan merkeissä. Tässä vaiheessa sai Suomi esiintyä sotaprovokaattorin roolissa: Ståhlbergin kyyditystä väitettiin yritykseksi provosoida sota Neuvostoliittoa vastaan, jonka taustavoimina olisi Neuvostoliiton tuolloin pelkäämä — tai ainakin uhkaavaksi väittämä — Ranska. Saksan kanssahan Neuvostoliitolla sitä vastoin oli hyvät suhteet vuosina 1922-34. Myöhemmin 1930-luvulla, Saksan noustua tärkeimpänä pidetyksi ulkoiseksi uhaksi, alettiin Suomi esittää Saksan ja jopa Japanin — ei enää länsivaltojen — käsikassarana.”[i]

Pravda 26.11.

'Tämä kaukonäköinen poliitikko' ilvehti Pravda, edusti Puolan Beckin ja Moscickin koulukuntaa. Kohta kuitenkin, ennusti kirjoittaja, Cajanderilla olisi tilaisuus vakuuttua siitä, etteivät kaukonäköistä olleet Suomen hallituksen marionetit, vaan avunantosopimuksen solmineet Viro, Latvia ja Liettua. Cajanderit eivät kuitenkaan pääsisi vastuusta, mitä Suomen kansa yhä itsepäisemmin vaati.”[ii]

Niin, ”kaukonäköiset” Viro, Latvia ja Liettua joutuivat Venäjän miehittämiksi - Suomen kansa pelasti uhrautuvalla taistelullaan Suomen siltä kohtalolta.

Pravdan 27.11.1939 kuva Suomen pääministeri A. K. Cajanderista on hyvä esimerkki Venäjän propagandasta Suomea vastaan. Kuten tiedämme, niin Cajander ei halunnut Suomen varustautuvan sotaa varten, eikä uskonut sodan mahdollisuuteen - Venäjän propaganda kuitenkin esittää Suomen hampaisiin saakka aseistautuneena sodanlietsojana.[iii] Todellisuudessahan Suomi laiminlöi törkeästi varustautumisen. Sen joutui Talvisotaa edeltäneen ajan demarivaltiovarainministeri Väinö Tanner myöntämään sodan jälkeen: ”puhdasta säästämistä olisi ajoissa varautuminen ollut.”

 

Molotovin puhe

Molotovin puhe [1.11.1939 - jp], joka oli pidetty korkeimmassa neuvostossa, julkaistiin näkyvästi Pravdassa, jossa se hallitsi koko etusivua. Aluksi Molotov keskittyi Saksan-suhteisiin, joiden kuvattiin kehittyvän täysin myönteisesti. Puna-armeijan voimaa ylistettiin ja korostettiin sitä, miten sen antama isku — Saksan armeijan hyökkäyksen ohella — oli nopeasti tehnyt lopun Puolasta, 'Versailles'n rujosta lapsesta'. Molotov korosti myös sitä, ettei Saksaa enää voitu pitää aggressiivisena valtiona, sillä sehän pyrki rauhaan. Aggressoreita olivat sen sijaan Ranska ja Englanti, jotka halusivat jatkaa sotaa Puolan auttamisen varjolla, vaikkei vanhan Puolan palauttamisesta voinut olla puhettakaan, kuten 'jokaiselle oli selvää'. Puhe sodasta 'hitlerismiä vastaan' oli sekin väärin, sillä kysymys oli poliittisesta näkemyksestä eikä ideologiaa voitu tuhota voimalla, niinpä tällainen sota ei ollut ainoastaan mieletön vaan myös rikollinen. Mitä tuli Neuvostoliiton suhteisiin Saksaan, ne olivat perustavalla tavalla parantuneet ja Neuvostoliitto antoi Saksalle poliittista tukea sen rauhanpyrkimyksissä.”[iv] Tämä on syytä huomioida varsinkin niiden, jotka uskovat jälkikäteen kehiteltyyn punapropagandaan siitä, että Venäjä olisi pelännyt Saksan hyökkäystä Suomen kautta Pietariin - ja muka siksi Venäjän piti hyökätä Suomen kimppuun.

Myönnytyksistä neuvotteluissa

Valtuuskunta lähti Moskovasta 13.11. TASS:in uutisen mukaan suomalaiset eivät neuvotteluissa olleet esittäneet myönnytyksiä, vaan päinvastoin koventaneet linjaansa ja mm. lisänneet 'Leningradia uhkaavien' divisioonien määrän seitsemään, osoittaen näin myöntymättömyyttään.

Nykyään käytettävissä olevien tietojen mukaan Puna-armeijan keskitysmarssi oli alkanut jo varhain syksyllä ja mikäli neuvotteluissa vielä kolmannelle kierrokselle asti oli varauduttu myös sopimusratkaisuun, ei sellaista enää marraskuun alun jälkeen otettu vakavasti huomioon. Aleksandra Kollontain päiväkirjan mukaan Molotov ei enää kolmannella kierroksella uskonut sopimuksen syntyvän, mutta aikaa joka tapauksessa tarvittiin vielä keskitysmarssin loppuun suorittamiseen. Joukoille annettiin marraskuun alkupuolella jo suoranaisiin sotatoimien tähtääviä käskyjä, eikä Suomelle enää marraskuun toisella puoliskolla varattu mahdollisuutta määrittää kantaansa uusiin ehdotuksiin. Suomen armeija laskettiin lyötävän parissa viikossa ja tulevan sodan lavasteisiin kuuluvaa 'kansanarmeijaa' ruvettiin kokoamaan marraskuun 11. päivästä lähtien. Esityöt tätäkin varten oli tehty jo loppukesästä.

Kolmannen neuvottelukierroksen jälkeen Suomea koskevan lehtikirjoittelun sävyssä tapahtui selvästi havaittava muutos. Kirjoittelu keskittyi nyt Suomen sisäisiin oloihin kuvaten maassa muka vallitsevaa tyytymättömyyttä ja lisääntyvää yhteiskunnallista jännitystä. Suomen hallituksen kuvattiin menettäneen kansansuosionsa; se kun oli salannut Neuvostoliiton ehdotusten kohtuullisen luonteen ja ryhtynyt taloudellisesti rasittavien' sotavalmisteluihin. Niinpä tyytymättömyyttä ja kurjuutta ilmeni kaikkialla ja oppositio nosti päätään.”[v]

Edellä mainittua neuvotteluista kertovaa propagandaa on pakko kommentoida. Todellisuudessahan Suomi oli valmis tekemään pieniä myönnytyksiä sotaa edeltävissä neuvotteluissa. Ei toki niin paljoa, että Suomi olisi menettänyt puolustautumisen mahdollisuuden - mitä Venäjä nimenomaan halusi. Vihavainenkin antaa kirjoituksessaan aivan oikein ymmärtää, että neuvottelut olivat Venäjän harhautusoperaatio. Niistä hyökkäyskäskyistä löytyy tietoa täältä.

Pravda 16.11.

Neuvostovastaisuuden kerrottiin ilmenevän Suomessa muutoinkin kaikkialla: kouluopetuksessa asioita vääristeltiin suututtavalla tavalla ja väitettiin mm. Suomen irtautuneen Venäjästä sodan avulla. Kaikkein taantumuksellisimmat ainekset, jotka olivat valhekampanjan johdossa, uneksivat peräti rajoista Uralilla. Kaikin keinoin uskoteltiin kansalle sellaistakin, ettei tsaari-Venäjällä ja Neuvostoliitolla muka ollut mitään eroa. Kirjoittajan mielestä ei ollut vaikeaa arvata, minkä vuoksi tällainen 'ideologinen valmistelu' oli tarpeellista. Kansan laajat joukot Suomessa pyrkivät kuitenkin vilpittömästi ystävällisten suhteiden luomiseen. Hallituksen neuvostovastainen kurssi oli kärsinyt tappion eikä kansa sitä kannattanut, arvioitiin jo Pravdan 16.11. julkaistussa artikkelissa.”

Niin, ennen sotaa kouluopetuksessa kerrottiin totuus Suomen ja Venäjän välisestä Vapaussodasta. Valitettavasti Jatkosodan jälkeen suomettuminen on hämärtänyt senkin historiallisen tosiasian. Tsaari-Venäjällä, Neuvostoliitolla ja nyky-Venäjällä ei ole merkittäviä eroja - Venäjä on ollut imperialistinen noin 500 vuotta. Pravda iski kirveensä kiveen myös luullessaan, ettei Suomen kansa seisoisi hallituksensa takana Venäjän hyökätessä Suomen kimppuun.

Mainilan laukaukset

Mainilan laukausten johdosta välittömästi aloitettu agitaatiokampanja oli peräti vaikuttava. Jo samana aamuna kun nootti julkaistiin, täyttyivät myös lehtien sivut protestikokousten julkilausumista. Tehtaiden yövuorot olivat kerääntyneet kokouksiin paitsi Moskovassa, myös Leningradissa ja Kiovassa. Kaikkien julkilausumien sävy oli yhteinen, samoin käytetyt kielikuvat: suomalaisia nimitettiin 'variksenpelättimiksi' , 'marioneteiksi' ja 'liian pitkälle menneeksi soltuiksi' ja heille vaadittiin 'tappavaa iskua' tai 'kolminkertaista iskua'. 'On aika suitsia mitätön kirppu', vaati kiovalaisen 'Bolsevik'- tehtaan työläinen Zaharevits ja lukemattomat muut toistelivat kiihtyneitä ja epäkunnioittavia iskulauseita pienestä naapurimaasta. Arvovaltaisia Pravdan artikkeleita mukaillen suomalaisia verrattiin taas kaikkialla Puolan entisiin vallanpitäjiin.”[vi]

Venäjän NKVD (KGB, FSB) joukot ampuivat tykeillä ja kranaatinheittimillä omia joukkojaan Mainilassa 26.11.1939, jotta Venäjä saisi tekosyyn hyökätä Suomeen. Siitä lisää täällä. Venäjä ja Saksa hyökkäsivät liittolaisina Puolan kimppuun jakaen Puolan keskenään.

Yöruokatunnilla pidettiin yövuorojen työläisten kokouksia. Suurella tarkkaavaisuudella kuuntelivat peruskorjausosaston työläiset ja toimihenkilöt TASS:in tiedotusta ja ammunnan johdosta annetun nootin sisältöä. Työläinen, toveri Jegorov lausui: vastauksemme on yksinkertainen ja selkeä: mikäli liian pitkälle menneet 'soltut' eivät asetu, antaa Puna-armeijamme heille tarpeellisen vastaiskun. Emme salli, että rakkaiden sotilaidemme ja komentajiemme verta vuodatetaan.”[vii]

Agitaatiokoneisto rummutti nyt herkeämättä 'kansan suuttumusta' vuodatetun veren tähden ja vaati kovia toimia. Mukaan liittyi mitä erilaisimpia piirejä kautta laajan neuvostomaan. Suomen johtajien selitettiin 'tehneen konkurssin' ja 'menettäneen päänsä'. Punalipullisen Itämeren laivaston kokous ilmoitti olevansa valmis murskaamaan 'vihollisen' ja puna-armeijalaiset ilmoittivat vastaavansa 'valkosuomalaisille poliittisille korttihuijareille' 'voroshilovilaisilla yhteislaukauksilla'.”[viii]

700:n tiedemiehen allekirjoittaman julkilausuman mukaan, joukossa mm. akateemikot A.J. Vysinski, E.M. Jaroslavski ja A.N. Tolstoi, kokous ilmoitti tuntevansa suuttumusta Suomen sotakiihkoilijoiden provokaation johdosta ja vaati 'liian pitkälle menneille sotaprovokaattoreille' päättäväistä vastaiskua.”[ix]

30.11. lehdet

Sotatoimet alkoivat 30.11., mutta ensimmäiset tiedot niistä julkaistiin vasta seuraavana päivänä. Viimeisen 'rauhanajan numeron' tärkein artikkeli oli Molotovin puhe, jossa selitettiin Suomen hallituksen asenteen pakottaneen Neuvostoliiton välittömiin toimenpiteisiin. Kaikki osoitti, että Suomen nykyinen hallitus, joka oli eksynyt neuvostovastaisissa vehkeissään imperialistien kanssa, ei halunnut normaaleja suhteita, vaan ylläpiti yhä vihamielistä asennettaan ja siltä saattoi odottaa vain uusia provokaatioita. Siksi hyökkäämättömyyssopimus oli irtisanottu ja diplomaattiset suhteet katkaistu. Puna-armeijalle ja -laivastolle oli annettu ohjeet olla valmiina kaikkien mahdollisuuksien varalta ja ehkäistä välittömästi mahdolliset uudet hyökkäilyt. Toisin kuin vihamielinen ulkomainen lehdistö väitti, Neuvostoliitto ei uhannut Suomen itsenäisyyttä eikä pyrkinyt aluevaltauksiin. Päinvastoin se oli jopa valmis alueellisiin myönnytyksiin; jopa ratkaisemaan myönteisesti kysymyksen Karjalan kansan yhdistämisestä tälle sukua olevaan Suomen kansaan yhtenäisessä ja riippumattomassa Suomen valtiossa.”[x]

Suomen ja Venäjän välillä voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta EI voinut irtisanoa ja noin vain hyökätä Suomen kimppuun rikkomatta sopimusta. Sen jatkosopimuksen mukaan sopimus oli voimassa vuoden 1945 loppuun. Siten Venäjä nimenomaan rikkoi voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta hyökätessään Suomen kimppuun 30.11.1939, aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Talvisodan.

Huomattakoon, että Venäjä siinä puheessa tunnusti Suur-Suomen oikeutuksen - Vienan-Karjalan, sekä Aunuksen-Karjalan liittäminen riippumattomaan Suomeen oli myös Venäjän näkemyksen mukaan aivan oikein. Sic!

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle


[i] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 15

[ii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 28

[iii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 18

[iv] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 21

[v] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivut 24-25

[vi] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 32

[vii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 33

[viii] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 34

[ix] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivu 35

[x] Timo Vihavainen, Marssi Helsinkiin, 1990, sivut 39-41

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle

free counter