Vapaussota 200418

Järjestelyistä ennen ”loppusotaa”

Suomen Armeijan Ylipäällikön kenraali Mannerheimin joukot oli jaettu kahteen eri armeijaan. Armeijoihin kuului perusyhtyminä rykmenttejä. Jääkärirykmentit oli sijoitettu periaatteessa jääkäriprikaateihin á kaksi rykmenttiä, mutta käytännössä siirreltiin rykmenttejä ja pataljoonia. 20.4.1918 mennessä myös suojeluskuntajoukoista piti olla muodostettu rykmenttejä. Lisäksi oli jalkaväkeä kaksi alunalkaen värvättyä krenatöörirykmenttiä, mutta niistäkin tuli täydennysten myötä vastaavia jalkaväkirykmenttejä.

Kenttätykistö oli ollut hyvin hajanainen ja heikkokin koko Vapaussodan ajan yksittäisiä neljän tai kahden tykin pattereita, jopa yksittäisiä tykkejä siellä sun täällä. Tampereen vapauduttua punaisten vallan alta siellä muodostettiin Jääkäritykistöprikaati melkoisen yhtenäisellä kalustolla kun Raudussa ja Tampereella saavutettujen voittojen kautta oli saatu vihollisilta sotasaaliina runsaasti hyvää tykkikalustoa. Jääkäritykistöprikaati jakautui esikuntaan ja kolmeen osastoon. Yhdessä osastossa oli kaksi nelitykkistä haupitsipatteria ja kahdessa osastossa molemmissa kaksi nelitykkistä 76 mm pikatykkipatteria. Jääkäritykistöprikaati lähti Tampereelta viimein 19.4.1918 Karjalaan[i]. Muutenkin tykistö pyrittiin järjestämään pääsääntöisesti nelitykkisiksi pattereiksi – järjestely sodan aikana, taistelujen kuluessa, ei kuitenkaan ollut helppoa.

Savon ja Karjalan ryhmistä (rintamista) muodostettiin Itäarmeija kenraali Löfströmin komentoon.

 

Itäarmeijan tehtävä

Itäarmeijan tehtäväksi tuli katkaista Laatokan lounaispuolella yhteys Suomen ja Venäjän välillä, sekä valloittaa Viipuri.[ii]

Suomen ja Venäjän välinen maayhteys piti saada katkaistua ihan ensimmäisenä toimena ”loppusodassa”, että Venäjä ei voi lähettää Suomen puolelle lisää joukkoja, eikä Suomen puolella olevat punaiset joukot pääse pakenemaan maitse Venäjälle. Silloin 100 vuotta sitten rautatiet olivat ehdottomasti varmin kuljetustapa – varsinkin jouduttaessa toimimaan kelirikon aikana – kuten nyt tapahtui.

Karjalan kannaksella oli kaksi rautatietä yhdistämässä Suomea ja Venäjää. Pohjoisempi Raudun kautta Käkisalmeen oli tiukasti suomalaisten hallussa Raudun eteläpuolelta. Eteläisempi rata Valkeasaari-Terijoki-Raivola-Viipuri taas oli tiukasti venäläisten ja punaisten hallussa – ja nämä tiesivät toki miten elintärkeä tämä Pietarin-Viipurin rata heille oli.

 

Ryhmä Ausfeld hyökkää rajalla

1. Jääkäriprikaatin komentaja eversti Ausfeld sai tehtäväkseen sulkea maayhteys Karjalan kannaksella välillä Laatokka-Suomenlahti. Eversti Ausfeldin joukot eivät kuitenkaan olleet hänen oma prikaatinsa, vaan erilaisia pataljoonia sieltä sun täältä.

Laatokan rannalla Metsäpirtin, Raudun ja Taipaleen hujakoilla oli puolustauduttava yhdellä pataljoonalla ja suojeluskuntajoukoilla siltä varalta, että Venäjä hyökkää.

Raudun-Valkjärven hujakoilta piti sen sijaan hyökätä railakkaasti Kivennavan suuntaan ja sieltä Raivolaan sekä Suomenlahden rannalle jättäen varmistusjoukkoja matkan varrelle niin että rajaseutu tulee tiukasti suljettua.

Kenraali Löfströmin käskyn 19.4.1918 klo 9 ap. mukaan Ausfeldin piti aloittaa hyökkäyksensä lounaaseen 20.4.1918, mutta Ausfeld otti ”varaslähdön” ja hyökkäsi jo 19.4.[iii]

”Kuitenkin oli eversti Ausfeld aloittanut hyökkäyksensä jo 19 p:nä. Karjalan 1. rykmentin komentajan majuri Elfvengrenin johtaman ryhmän, johon kuului mainitun rykmentin ohella 2. jääkärirykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsurykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroona, oli 19 p:n aamulla osittain hyökättävä vihollisen kimppuun Valkjärven eteläpuolella, osittain edettävä Kauksamon kautta Vuottaata kohti, Karjalan 1. rykmentin I pataljoonan puolustaessa asemia Valkjärvellä ja Kopolassa. Rajan turvaaminen Raasulin-Metsäpirtin kohdalla annettiin 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonalle ja siellä oleville suojeluskunnille. Yksi pataljoona 2. jääkärirykmentistä oli ryhmänreservinä.

Valkjärven eteläpuolella olevaa aluetta vastaan asetettiin kaksi pataljoonaa, yksi kumpaisestakin rykmentistä, jotka kapteeni Hanellin komennossa huhtik. 19 p. etenivät Valkjärven (järven) eteläpuolella Valkjärven-Tarpilan maantietä kohti, jolle seuraavana päivänä taistelun jälkeen päästiin.

Aikaisin huhtik. 20 p:n aamuna hyökkäsi kaksi pataljoonaa kapteeni Kumlinin komennossa Lipolan seudulta Kauksamoon, missä punaiset kärsivät suuria tappioita, menettäen 4 konekivääriä varusteineen ja lähtien pakoon. Takaa-ajoon ryhdyttiin heti. Vuottaassa otettiin n. 30 vankia ja illalla saavutettiin Ahijärvelle Kivennavan kirkonkylästä pohjoiseen.

Majuri Elfvengrenillä, joka heikoin voimin seisoi rintamassa punaisia vastaan Valkiamatkassa  (5 km. kaakkoon Valkjärven kylästä), oli aikomuksena 21 p. sitten kun Tarpila olisi vallattu, antaa Hanellin ryhmän hyökätä vastassaan olevan vihollisen selkään.

Kun kenraali Löfström sai ilmoituksen tästä, lähetettiin mainittuna päivänä klo 11,40 a.p. eversti Ausfeldille seuraava sähkösanoma: »Edetkää Raivolaan odottamatta Valkjärven taistelujen tulosta.» Armeijan komentajasta oli tärkeätä, että Ausfeldin ryhmä ei pysähtyisi – hyvin ymmärrettävistä syistä – suojaamaan yhteyksiään, vaan että se häikäilemättä, kootuin voimin veisi hyökkäyksensä päämaaliin, Raivolaan saakka. Kun kerran rautatie olisi valkoisten hallussa, voitaisiin rintamavastus molemmin puolin murtokohtaa, jollei vihollinen jo aikaisemmin olisi siitä luopunut, murtaa vaikeuksitta. Kuten Ausfeldin ryhmän toiminnan kuvauksesta (kts. edemp.) ilmenee, oli ryhmän komentaja jo omasta aloitteestaan ryhtynyt armeijan komentajan tarkoittamiin toimenpiteisiin.

Aikaisin aamulla huhtik. 21 p:nä valtasi kapteeni Hanell Tarpilan kiivaiden taistelujen jälkeen, joissa vihollinen menetti jokseenkin tarkoin koko elävän voimansa sekä 2 konekivääriä, ja pääsi etujoukkoineen illalla Kivennavan pohjoispuolelle. Tästä tärkeästä tienristeyksestä oli vihollisen aikaisemmin päivällä karkoittanut Kumlinin ryhmä, jolloin m.m. 7 konekivääriä joutui valkoisten käsiin.

Kun Valkiamatkassa olevat punaiset saivat tiedon valkoisten etenemisestä, lähtivät he pakokauhun valtaamina pakenemaan Perkjärvelle päin.

Kivennavan seudulle kokoontui huhtik. 21 p:n kuluessa koko Ausfeldin ryhmä lukuunottamatta yhtä (Sihvosen) pataljoonaa, joka yhä puolusti rintamaa Punnusjärven länsipuolella, ja pitkin rajaa Lipolan itäpuolella ryhmitettyjä joukkoja sekä osaa tykistöstä, joka kelirikon vuoksi ei ennättänyt perille. Voimat jaettiin kolmeksi rivistöksi, joista kukin käsitti kaksi pataljoonaa varusteineen. Yhden rivistön oli määrä hyökätä päävoimillaan Uudellekirkolle ja pienemmällä osastolla Kuuterselkää vastaan, toisen rivistön oli edettävä Raivolaan ja Puhtilaan sekä kolmannen Jäppilän kautta Terijoelle ja siitä itään rajalle. Ratsuväen pääosan oli edettävä Inoon päin ja yhden pataljoonan oli jäätävä Kivennavalle ryhmänreserviksi. Lisäksi jäi yksi pataljoona Orjatsaareen. Aikaisin huhtik. 23 p:nä oli hyökkäys pantava käyntiin.

Oikeanpuoleinen rivistö saapui päivän kuluessa ainoastaan Liikolaan, keskimmäinen majuri Stahelin komennossa valtasi verisen taistelun jälkeen Raivolan ja vasemmanpuoleinen rivistö majuri von Bonsdorffin komennossa valloitti Kuokkalan.

Eversti Ausfeld oli siis voimalla ja tarmolla ja määräaikana suorittanut saamansa tehtävän.”[iv]

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927

 

Lisätietoja

Ausfeldin ryhmän vahvuus oli operaation alkaessa noin 4000 miestä.[v]

”Saatujen tietojen mukaan – niitä tuli m.m. Pietarista, jonka kanssa salaisia teitä pitkin oltiin jokapäiväisessä yhteydessä – olivat vastustajan voimat muutamia päiviä aikaisemmin ryhmitetyt seuraavalla tavalla. Inossa oli 800 venäläistä, Härkölässä 100 ja Puumalassa sekä Humaljoella suunnilleen yhtä monta miestä, nekin venäläisiä. Koivistossa oli n. 400 miestä sekä konekiväärejä. Paitsi rataa pitkin huvilapaikkoihin sijoittuneita pienempiä punakaartilaisosastoja oli Raivolan Sahakylän sillan luona 40 miestä sekä 2 konekivääriä ja Perkjärvellä 2 tykkiä ja jonkun verran enemmän miehiä. Pitkin rintamaa oli Hotakassa ja Muolaassa 350 m, 3 konekivääriä, 1 tykki, Ilveksestä-Kangaspeltoon 200m., 1 kk., Kyyrölässä 50 m., 1 kk., Kuusassa  400 m., 2 tykkiä, 4 kk., Punnuksessa 100 m, 1 tykki, 1 kk., Saavolassa 100 m., Valkiamatkan-Suontaan seuduilla 700 m., 8 konekivääriä, 5 tykkiä ja Kauksamossa 500 m. konekivääreineen. Lisäksi oli raasulin eteläpuolella yli 2000 venäläistä, joilla oli kymmenittäin konekiväärejä sekä muutamia tykkejä ja Metsäpirtin eteläpuolella samoin verrattain paljon väkeä. Lisäksi oli eversti Svetshnikovin toimesta koottu Lempolovon aseman luo 3000 venäläistä, joiden aikomuksena kerrottiin olevan ryhtyä punaisia tukemaan, ja Toksovossa väitettiin olevan yhtä paljon venäläisiä. Kaiken lisäksi tiedettiin, että lähempänä Suomenlahden rannikkoa oli huomattavia venäläisiä sotavoimia ja lopuksi oli vastustajalla panssarijunia Rajajoen-Viipurin rataosalla.”[vi]

”Peräytyvä vihollisosasto, suurimmaksi osaksi venäläisiä, saavutettiin Sudenojalla ja pakoitettiin taistelun jälkeen hurjaan pakoon Kangaspeltoa kohti. Kauempana sulkivat perääntymistien kuitenkin jääkärimajuri Savoniuksen joukot (Wilkmanin ryhmän vasen sivusta), jotka 24 p:nä iltapäivällä valtasivat Hotakan. Karikosken ahdistaessa selkäpuolelta ajautui perääntyväin pääjoukko, turhaan yritettyään murtaa Savoniuksen rintamaa, huhtik. 25 p:nä Muolaanjärven jäälle, missä se suurimmalta osaltaan tuhoutui.”[vii]



[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 87

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 172

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 191

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 191-192

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 227

[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 227-228

[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 241

Vapaussota

Etusivulle

free counter