Vapaussota 11.2.1918

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.

Jääkärien palvelussitoumus.

”Helmikuun 11. päivänä, jolloin Arcturus ja Castor ilmestyivät Libaun satamaan, oli vuorossa tärkeä toimitus – palvelussitoumuksen allekirjoittaminen. Tässä asiakirjassa jääkäri sitoutui palvelemaan »Suomen hallituksen perustamassa joukossa» yhden vuoden tai kauemminkin, »jos hallitus niin vaatii», siinä sotilasarvossa, johon hänet oli samana päivänä ylennetty. Sopimuksessa määrättiin myös palkkaus. »Vapaiden elin- ja asuinkustannusten» lisäksi majuri tulisi saamaan 1000, kapteeni 600, yliluutnantti 450, luutnantti 400, vänrikki 300, vääpeli 250, varavääpeli 200, aliupseeri 125 ja jefreitteri 90 markkaa. – – 

Tavanomaisia kohteliaisuuksia ei unohdettu. Helmikuun 11. päivän iltana kapteeni Ausfeld tarjosi Saksan valtakunnan puolesta jäähyväispäivällisen Libauhun saapuneille Suomen virallisille edustajille ja pataljoonan suomalaiselle päällystölle. Myös eräitä kaupungin arvohenkilöitä oli läsnä. Seuraavana päivänä evl. Thesleff vuorostaan Suomen hallituksen edustajana tarjosi lounaan pataljoonan saksalaisille upseereille.”[i]

Taistelut Kavantsaaresta ja Ahvolasta

”Palataksemme taistelujen jatkuvaan kehitykseen on mainittava, että meikäläiset poistuivat Kavantsaaresta helmikuun 9 p:nä. Tällä yksinäisellä vartiopaikalla, jonka sivustat olivat aivan suojattomat ylivoimaisen vihollisen hyökätessä, luuli vartiomiehistö yht´äkkiä joutuneensa saartovaaran alaiseksi. Tieto tästä tuntui esikunnassa uskottavalta ja vartiomiehistö sai käskyn peräytyä Hannilaan. Kun sitten kävi ilmi, ettei mitään polttavaa vaaranpaikkaa ollutkaan, lähetettiin jääkäri Hämäläinen 33-miehisen lentävän osastonsa sekä joukkuepäällikkö Raikan johtaman 12-miehisen parven kera jälleen Kavantsaareen tekemään viholliselle niin vankkaa vastarintaa kuin suinkin. Tehtävä suoritettiinkin kerrassaan ihmeteltävästi ja harvinaisen uljaasti. Punaiset kävivät nimittäin hyökkäämään jo samana päivänä, 10:nä, arvion mukaan kymmenkertaisella ylivoimalla ja venäläisten sotamiesten johtamina. Lyhyen taistelun jälkeen ne kuitenkin pakenivat päätäpahkaa, ilmeisesti säikähtyneinä meidän silloin ensi kertaa esiintyneestä tykkitulestamme. Seuraavana päivänä ne uudistivat hyökkäyksensä, tällä kertaa uskaliaammin. Venäläiset etunenässä ne etenivät tiheinä ketjuina, tykistön avustamina ja mukana runsaasti konekiväärejä. Ylivoimansa avulla niiden onnistui päästä kolmetuntisen taistelun perästä iskemään meikäläisten sivustaan, jolloin valkoisten oli pakko luopua asemastaan. Tässä kamppailussa kunnostautui myöskin kaksi reipasta tyttöä, jotka olivat väenväkisin pyrkineet joukon mukaan ruoanlaittajiksi. He seisoivat uskollisesti poikain rinnalla viimeiseen saakka, hoitelivat haavoitettuja kuumimmassa luotisateessa ja auttoivat niitä rekiin lähdettäessä peräytymään. Toinen heistä tällöin itsekin haavoittui. Muina tappioina oli meikäläisillä pari kaatunutta ja muutamia haavoittuneita, joista kaksi lienee joutunut punaisten käsiin. Silminnäkijäin antaman tiedon mukaan menettivät punaiset 40 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Sama lentävä osasto sai sitten urhean päällikkönsä johdolla kunnostautua monissa vastaavissa tilaisuuksissa.

Rohkaistuneena Kavantsaaressa saavuttamastaan menestyksestä lähtivät punaiset etenemään Kilpeenjoeltakin ja hyökkäsivät Ahvolaan, joka on Hannilasta 6 km länteen päin. Meidän miehiä oli siellä 100, kun punaisilla varmojen tietojen mukaan oli väkeä yli 800 miehen. Kuuman kamppailun jälkeen, jota kesti useita tunteja, täytyi meikäläisten luopua Ahvolasta ja vetäytyä Hannilaan. Vihollinen yritti ahdistaa Hannilaakin sivulta päin. Jos sen olisi onnistunut vallata tämä paikka, niin olisi samalla Antreakin ollut menetetty koko rintaman tukikohtana. Tämä onnettomuus kuitenkin vältettiin sinä päivänä sen kautta, että vasta saapunut panssarivaunumme [junanvaunu - jp] yhtyi leikkiin juuri oikealla hetkellä. Ampumalla moniaita onnistuneita laukauksia keskelle muuatta viidakkoa, johon punaiset olivat keräytyneet, ajettiin nämä suinpäin tolkuttomaan pakoon, jolloin ne jättivät jälelle parikymmentä täysosumain uhria. Siitä urotyöstä sai panssarivaunumme hyvällä syyllä nimekseen »Karjalan pelastaja». Se joutui sitten monestikin ottamaan tehokkaalla tavalla osaa Antrean rintaman puolustukseen ja teki yhä suurempaa kunniaa nimelleen. Vaunun aseistuksena oli yksi Vuoksenniskassa vallatuista tykeistä ja sen sangen alkeellisena »panssarina» lankkuseinien väliin ladottu tiilikerros. Vasta paljon myöhemmin vaunu täydennettiin veturilla, jossa oli Ensossa valmistettu panssari kaksinkertaisesta rautalevystä, välissä paperimassaa. Kokonaisuudessaan se näytti hyvin hullunkuriselta pitkän kipinäputkensa vuoksi, joka kulki savupiipusta vaununlavan alle.

Hannilata ilman Ahvolaa olisi meikäläisten ollut mahdoton pitää hallussaan, mutta kun sillä oli tämä tukikohta läntisenä ja Ylä-Noskuan talon kohdalla oleva tienhaaraus (n. 5 km etelään päin Antrean kirkonkylästä) itäisenä sivustasuojanaan, muodostui hyvin edullinen asema, joka suojeli Antreaa ja siten Imatralle menevää rautatieristeystä. Siksipä täytyi Ahvola saada takaisin mistä hinnasta hyvänsä. Tässä tarkoituksessa aloitettiinkin jo seuraavana aamuna silloisiin olosuhteisiin nähden suurisuuntainen sotaliike Ahvolaa vastaan. Kaikki aseistetut miehet, jotka vain voitiin panna liikkeelle, lähetettiin kahdelta eri taholta marssimaan Ahvolaa kohti, nimittäin Hannilasta sekä pohjoisesta päin pitkin Jääsken maantietä. Panssarivaunun piti sen ohessa Hannilasta käsin avustaa hyökkäystä. Niin tarmokkaasti ahdistettuna vihollinen syöksyikin heti pakosalle, ja kyläryhmän Ahvolan-Seitsolan-Oravalan miehittivät meikäläiset pitäen niitä hallussaan koko sodan ajan, huolimatta sitkeistä ja raivokkaista hyökkäyksistä, joita eräässä seuraavassa kirjoituksessa lähemmin kosketellaan.

Jo seuraavana päivänä, helmikuun 13:na, yritti vihollinen tarmokkaalla hyökkäyksellä voittaa takaisin menettämänsä aseman. Sen ampumaketju arvioitiin 3 km pituiseksi. Taistelu kesti 11:sta ap. 5:een ip., ja se oli suurin, mitä siihen saakka vielä oli sattunut. Vaikka puolustajien lukua oli taasen täytynyt vähentää suunnilleen 150 mieheksi 3 konekiväärin kera, torjuttiin hyökkäys kuitenkin jääkäri U. Sihvosen johdolla, tuottaen suuria tappioita viholliselle, jolta jäi taistelukentälle 17 kaatunutta ja joka kaikkiaan menetti lähes 50 miestä. Sotasaaliiksi saatiin 1 konekivääri, 17 kivääriä ja 8,000 panosta. Tämän löylytyksen jälkeen punaiset eivät uudistaneetkaan hyökkäyksiään Ahvolaa vastaan ennenkuin vasta 27 p:nä.”[ii]



[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 821-822

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota II; 1922; sivut 456-458

Vapaussota

Etusivulle

free counter