Vapaussota 050418

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.

Ratkaiseva taistelu Raudusta

Edellinen artikkelini Raudun taisteluista löytyy täältä.

Lisäjoukkoja saapuu, hyökkäykset uudistetaan (27-31. III.).

Tällaiset vaikeudet silmäinsä edessä katsoi ratsumestari Elfvengren [Karjalan rintaman eteläisen sivustan komentaja - jpu], voidakseen toteuttaa suunnitelmansa Raudun valtaamiseksi, olevansa pakotettu ryhtymään kiireesti toimiin apujoukkojen hankkimiseksi. Sitten kun hän eräällä pikakäynnillä Antreaan [Suomen armeijan Karjalan ryhmän esikunta - jpu] oli saanut johdolle selvitettyä tilanteen, tehtiin päämajalle uudestaan tarmokkaita esityksiä, että saataisiin käytettäväksi yksi Karjalassa muodostetuista jääkäripataljoonista, jotta sen avulla päästäisiin ratkaisuun. Täytyi toimia erittäin nopeasti, jottei vihollinen ennättäisi saada apua Venäjältä ja siten tekisi tyhjäksi koko suunnitelman. Muutamien sähkösanomakeskustelujen jälkeen saatiinkin asia suotuisasti ratkaistua. Päämaja antoi suostumuksensa siihen, että VIII jääkäripataljoona, jonka jääkärimajuri Oesch oli muodostanut Sortavalassa, saatiin siirtää rautuun avustamaan sikäläisiä sotaliikkeitä. Ylipäällikkö, joka oli päättänyt säästää jääkärijoukot tulevaan Viipurin hyökkäykseen, antoi taivuttaa itsensä poikkeamaan näin alkuperäisestä suunnitelmistaan sillä ehdolla, että pataljoona heti raudun yrityksen päätyttyä palautettaisiin päämajan käytettäväksi. Maaliskuun 31 päivänä klo 7 ja 7,30 välillä ip. pataljoona saapuikin kahdella junalla Kiviniemeen.”[i]

 

Putkinen tiivistää pitkää kertomusta

26.3. taistelujen jälkeen:

Raudun aseman saartoa täydennettiin miehittämällä Maanselkä aseman lounaispuolella.

28.3. jännitys kohosi huippuunsa kun saatiin tietää, että suuri joukko venäläisiä matruuseja oli saapunut Grusinaan, 20 km päähän rajalta ja tuskin 30 km päähän Raudusta.

29.3. suoritettiin uusi radanräjäytysretki Raudusta Venäjän puolelle.

Kaatuneen luutnantti Lindbergin tilalle pataljoonanpäälliköksi nimitettiin jääkärivänrikki Läheniemi sitten kun hän oli haavoittumisestaan toipunut niin paljon, että kykeni liikkumaan kainalosauvojen varassa.

Tykistöä saatiin tipoittain lisää. Pietarsaaren tykistökoulusta kaksi kanuunapatteria, Antrean rintamalta yksi vuoritykki, 1.4. 3 kpl ikivanhaa 10 cm piirityskanuunaa ja vielä 2.4. yksi ajanmukainen haupitsipatteri (2 kpl 122 mm mallia 1909 päällikkönä Schleutker).

30.3. ja 31.3. uudistettiin hyökkäys Raudun asemaa vastaan, vanhoin voimin ennen jääkäripataljoonan saapumista, käyttäen viimeisetkin reservit. Voima ei riittänyt ratkaisun saavuttamiseen, mutta ”punaryssiä” pehmitettiin niin paljon, että ne yrittivät uloshyökkäysyrityksiä ja vihollisen puolella oli havaittavissa epätoivoa ja hajaannusta.

1.4.1918 aamuna jääkäripataljoona sulki etelään (Venäjälle) johtavan aukon. Motti oli nyt suljettu. Samalla saatiin viimeinkin katkaistua puhelin- ja lennätinyhteydet ja irrotettiin muutamia kiskoja radasta.

Puolet jääkäripataljoonasta ei ollut vielä ennättänyt jääkäripataljoonan kaistalle, kun ratsumestari Elfvengren jo hosui aloittamaan hyökkäyksen ilman kunnollista tykistövalmistelua – hölmön tölmäys, johon jääkärimajuri Oesch vastentahtoisesti käski molemmat rintamalla jo olevat komppaniansa. Ainoana tuloksena oli joukko tappioita. Jääkäripataljoona menetti 7 kaatunutta ja 6 haavoittunutta. Haavoittuneiden joukossa olivat 2. komppanian päällikkö yliluutnantti Massinen ja joukkueenjohtaja, vänrikki Sutinen.

Juuri kun 3. komppania iltahämärissä saapui rautatielle, kuultiin vihollisen panssarijunan lähestyvän. Parituntisen taistelun jälkeen ei pimeässä nähty, että juna oli suistunut raiteilta. Vasta aamulla se nähtiin, mutta viholliset olivat paenneet. Junasta, joka käsitti veturin ja yhdeksän vaunua, saatiin hyvä sotasaalis, mm. 5 konekivääriä, runsaasti patruunoita ja 1000 kpl 75 mm tykinammuksia. Olipa hyvä, ettei juna päässyt ryssille vavistukseksi Rautuun.

Aamulla klo 8 ajoissa (2.4.) hyökkäsi Raasulin suunnasta vihollisjoukko ilmeisesti pelastaakseen junan. Sen joukon kanssa käytiin taistelu, jossa vihollinen jätti jälkeensä 40 kaatunutta. Omat tappiot olivat 5 kaatunutta, joukossa joukkueenjohtaja, luutnantti Hakkila, sekä 6 haavoittunutta.

Ennen ratkaisevaa hyökkäystä vihollista pehmitettiin harvakseltaan tykistöllä.

 

Palataan kirjan tekstiin

”Ratkaiseva hyökkäys ja voitto (4-5. IV).

Määräyksen mukaan piti ratkaisevan hyökkäyksen huhtikuun 4 päivänä alkaa tykistötulella haupitsi- ja piirityspattereista klo 12-5 j.p.p. Vuoritykit olivat Leinikkälässä siirretyt n. 1 km päähän vihollisen asemista, jotta ne sieltä voisivat suoralla pikatulella ottaa osaa valmisteluun. Näillä kahdella tykillä ei liene ollut enempää kuin 60 ammusta jäljellä, enimmäkseen Shrapnelleja, jonka vuoksi niiden oli ammuttava ainoastaan klo 4,30-5. Varsinaisen hyökkäyksen oli määrä alkaa tasan klo 6, tälläkin kerralla joka puolelta keskustaa kohti. Vaikka tätä taktiikkaa aikaisemmin olisi voitukin puolustaa, niin nyt se oli kuitenkin väärää, kun sekä tykistöä, että apujoukkoja oli saatu. Aikaisemmissa hyökkäyksissä, jotka olivat tehdyt riittämättömin voimin, oli hyökkäyksen johtaja ilmeisesti laskenut, että joka puolelta ahdistettu vihollinen antaisi säikäyttää itsensä antautumaan, mutta nyt oli millä hinnalla tahansa saatava pääsy asema-alueelle ja vallattava se väkirynnäköllä. Punaisten vastustuskyvyn täytyi nyt olla murtumisen rajalla, juuri saapunut tykistö oli myöskin huomioonotettava tekijä, ja jääkäripataljoona ynnä sen runsas ja kouluutettu päällystö muodosti tarvittavan vereksen hyökkäysjoukon. Kaikki tämä puhui sen puolesta, että keskitetty hyökkäys metsäiseltä länsipuolelta olisi nyt ollut paikallaan. Myöskin hyökkäykselle valittua aikaa on pidettävä vähemmän sopivana. Taistelut pimeässä ovat aina vaikeita, mutta varsinkin puutteellisesti kouluutetuille joukoille. Sen vuoksi olisi ollut edullisempaa hyökkäyksen valmistelu pimeässä, sen suorittaminen päivännousussa ja lopettaminen yhä lisääntyvässä valossa. Myöskin majuri Oesch esitti näitä näkökohtia, mutta niitä ei otettu huomioon. Ilmeisesti rykmentin päällikkö nytkin antoi ratkaisevan arvon sille moraaliselle vaikutukselle, joka kaikilta puolilta tehdyllä hyökkäyksellä tulisi olemaan.

Tykistövalmistus jäi puutteellisten välineiden ja riittämättömien ammusvarojen johdosta aivan heikoksi. silloin tällöin ammuttiin joku laukaus. Ainoastaan haupitsi sai jotakin mainittavaa aikaan. Kuitenkin saattoivat meikäläiset todeta, että räjähdykset aiheuttivat melkoista hämminkiä vihollisen leirissä. Jalkaväkihyökkäyksen aloitti jääkäripataljoona täsmällisesti, mutta muilla suunnilla se jonkun verran myöhästyi. Tästä kehittyi raivoisin ja verisin taistelu mitä Karjalan rintamalla käytiin. Kaikki olivat tietoisia siitä, että nyt oli kysymyksessä ratkaisu, mistä hinnasta tahansa. Ihmeteltävää hyökkäysintoa ja suurenmoista kuolemanhalveksumista osoitettiin kaikkialla. Punaiset puolestaan taistelivat epätoivon vimmalla. Mutta murhaavasta tulesta välittämättä ponnistelivat meikäläiset yhä lähemmäksi vihollisen varustuksia, jotka näyttivät mahdottomilta vallata. Läntisellä sivustalla saavutettiin jo Läheniemen varmalla johdolla vihollisen puolustusasemat ja itäisellä sivustalla tultiin aivan aseman läheisyyteen. Leinikkälän suunnalta eteni ratsuvääpeli Majewski pienemmän osaston kera aina asema-alueen laidassa olevan varastomakasiinin luokse. Erään väärän käskyn johdosta hänen joukkonsa vetäytyi vastahakoisesti takaisin, mutta sytytti sitä ennen makasiinin tuleen. Sumuisessa ja raskaassa ilmassa painui palopaikalta nouseva tukahduttava savu yli suurimman osan taistelualuetta vaikeuttaen tähtäämistä. Itäpuolella oltiin jo lähellä asemahuonetta ja etelästäpäin tunkeutuivat jääkäripataljoonan 1. ja 2. komppania eteenpäin huolimatta puolustajien tulesta, joka suojattomassa, osittain nousevassa maastossa oli vaikutuksiltaan tuhoava. 2. komppanian päällikkö, luutnantti Ahlroth, haavoittui; hänen seuraajansa, luutnantti Hakkarainen, kaatui; 1. komppanian päällikkö, kapteeni Koskenalho, kaatui myöskin. Pian ei 1. komppaniassa ollut yhtään upseeria jäljellä ja 2. komppaniassa ainoastaan 2 jääkäriä. Tästä huolimatta jatkettiin etenemistä, kunnes oli päästy aivan asemahuoneen ja veturitallissa sijaitsevan punaisten konekivääripesäkkeen luokse.

Taistelun jatkaminen näissä olosuhteissa olisi vaatinut paikallisten saavutusten hyväksikäyttämistä. Sen sijaan hidastui hyökkäysliike kaikilla puolilla johtuen vaillinaisesta yhteydestä viereisten osastojen kanssa. Kaikki luulivat olevansa yksinään eikä kukaan uskaltanut ryhtyä loppurynnäkköön. Myöhään illalla olivat eri puolilla sijaitsevat hyökkäysjoukot toinen toisensa jälkeen menettäneet toivon yhteistoiminnasta sekä vetäytyneet takaisin lähtöasemiin. Hyökkäyksen loppuun saattaminen olisi edellyttänyt joko yhtenäistä johtoa, jolla taas näissä oloissa olisi ollut äärimmäisen vähäiset mahdollisuudet päästä vallitsemaan, tai myöskin joukoissa yhtenäiseen koulutukseen perustuvaa omatoimisuutta. Mutta nyt ei ollut olemassa kumpaakaan, ja seuraus olikin, että eri osastoissa petti luottamus siihen, että hyökkäys voitaisiin joka kohdassa suunnitelman mukaisesti toteuttaa.

Valkoisten tappiot olivat suuret. Yksin jääkäripataljoona oli menettänyt yli 100 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Toisilla osilla eivät tappiot kuitenkaan olleet suhteellisesti yhtä suuret.

 

[Punaiset pyrkivät pakoon tekemällä läpimurron saartoketjuun - jpu]

Vaikka hyökkäys ei välittömästi johtanutkaan tarkoitettuun tulokseen, saavutettiin se kuitenkin jo seuraavana päivänä seurauksena siitä hajoittavasta vaikutuksesta, joka taistelulla oli ollut punaisiin. He huomasivat vihdoinkin asemansa toivottomaksi ja päättivät, kun se jo oli liian myöhäistä, luopua Raudun puolustamisesta sekä pelastautua peräytymällä. Yön aikana he valmistelivat peräytymistään, joka alkoi klo 7-8 aamulla huhtikuun 5 päivänä murtautumalla meikäläisten saartoketjun lävitse asema-alueen länsipuolella. Sitä ennen he olivat keränneet kaikki sekä tyhjät, että kuormatut rautatievaunut ja sytyttäneet nämät ynnä asemarakennuksen sekä hävittäneet tai piilottaneet kanuunoitten lukot ja tehneet useimmat konekiväärit käyttökelvottomiksi. Keskitetty läpimurto, jonka tarkoituksena oli avata Maanselän kautta tie Raasuliin, ei aluksi kohdannut mainittavia vaikeuksia. Se joukko, joka tätä kaistaa piti hallussaan, sijaitsi Orjansaaressa 4 km päässä länteenpäin. Asetettu vartioketju oli sangen heikko, ja maasto oli täällä, kuten ennen on mainittu, metsäistä ja niin ollen omiaan edistämään yllättäviä hyökkäysyrityksiä. Kauemmas kuin Maanselän läheisyyteen eivät punaiset kuitenkaan päässeet häiritsemättä peräytymään. Tässä kylässä sattui olemaan pieni joukko valkoisia, joiden käytettävissä oli kaksi konekivääriä; sen muodostivat jääkäripataljoonan kuormarengit, kokit, käsityöläiset, kirjurit ja lievemmin haavoittuneet sekä kymmenkunta suojeluskuntasotilasta, jotka tieto perääntymisestä oli hälyyttänyt, ja nousi koko joukon vahvuus kaikkiaan 50 tai 75 mieheen. Sulkeakseen tien punaisilta järjestäytyivät nämä kiireesti puolustukseen Maanselän taloon jääkärivääpeli Koveron ja ratsuvääpeli Frautmanin johdolla. Samalla huolehti 1. rykmentin toimelias puhelinpäällikkö Alopaeus siitä, että lähimmät joukko-osastot hälyytettiin puhelimitse.

 

[Pieni sisukas, urhea joukko ratkaisi tuloksen - jpu]

Aivan lähellä Maanselän kylää, joka sijaitsee Mäkrälän-Raasulin maantien itäpuolella, sekä samannimistä taloa maantien itäpuolella, on maasto avointa, mutta pohjoiseenpäin se muuttuu metsäiseksi, melko jyrkäksi rinteeksi, jonka jälkeen seuraa avoin laakso noin puolentoista kilometrin päässä asemalta lounaaseen päin. Tähän notkoon oli tiheä punainen kolonna, jonka edellä kulki etujoukko ja keskellä ajoneuvot, ennen pitkää ehtinyt, mutta eteenpäin päästäkseen sen oli murrettava Maanselän talon viereisellä mäellä sijaitsevan vähäisen valkoisen joukon vastarinta. Kerran toisensa perästä syöksyi etujoukko tätä vastaan, mutta lyötiin aina takaisin. Sillä aikaa painoi kolonna takaapäin yhä kasvavan levottomuuden vallassa. Etujoukkoon tuotiin vereksiä voimia, ja nyt punaiset aivan vyöryen tulivat esille metsästä, osittain Maanselän taloa vastaan, mutta enimmäkseen kuitenkin pitkin maantietä. Pieni puolustajajoukko harveni yhä ja toisin paikoin sen oli pakko antaa perään. Silloin punaiset aivan virtasivat yli sen konekiväärin, joka oli sijoitettu maantien viereen ja joka tehokkaimmin oli avustanut hyökkäyksen torjumisessa, ja konekiväärin urhea miehistö tuhottiin viimeiseen mieheen. Jälellä olevat puolustajat eivät kuitenkaan hellittäneet otettaan, vaan jatkoivat tien sulkemista suurenmoisella sitkeydellä, tietoisina vastarinnan merkityksestä ja varmoina siitä, että toisia joukkoja pian tulisi avuksi. Tämä urhoollinen kestävyys ratkaisikin koko myöhemmän tuloksen.

Kun punaisten etujoukon ei onnistunut avata tietä eteenpäin, ja jälkijoukot tunkivat vain yhä edelleen peläten että joutuisivat takaa-ajavien valkoisten ahdistamiksi, särkyi yhteys notkoon ahtautuneessa kolonnassa. Järjestäytymättöminä laumoina pyrkivät sekä venäläiset, että punaiset metsiin, koettaakseen kiertämällä tien varrella kohtaamansa ankaran vastarinnan päästä tunkeutumaan etelään päin. Pian vilisi Pöllönmäen metsäisellä rinteellä maantien itäpuolella pakenevia punaisia, ja myöskin Maanselän talon länsipuolella nähtiin pienen puron tästä valtavasta ihmisvirrasta murtautuvan eteenpäin. Mutta liian paljon aikaa oli jo kulunut hukkaan, jotta tämäkään pakoyritys olisi yleisemmin voinut onnistua.

Niinpiankuin tieto vihollisen murtoyrityksestä puolentoista kilometrin päässä Maanselän kartanostaa itään sijaitsevan jääkäripataljoonan esikuntaan, määrättiin 3. komppania, jonka tehtävänä oli varmistaa ratatie ja maantie eteläänpäin, heti lähettämään kaksi konekivääriään sekä kaiken käytettävissä olevan miehistön Pöllönmäelle Maanselän luokse maantien itäpuolelle. Tämä apujoukko saapuikin oikealla hetkellä estämään punaisten tulvimista maantien sivulle ja hyökkäystä maantien länsipuolella olevaa, horjuvaa valkoista joukkoa vastaan. Hyökkäys Maanselkää vastaan pysäytettiin kerrassaan, ja konekiväärit tuhosivat kuin niittäen ne järjestäytymättömät joukot, jotka täällä pyrkivät eteläänpäin – joukko punaryssiä – n. 150 miestä – oli ennättänyt päästä lävitse täällä olevasta aukosta tai Maanselän länsipuolelta eteläänpäin Raasulia kohti; sieltä he jatkoivat matkaansa Pietaria kohden, levittäen kauhua ja sekasortoa matkansa varrella. Osa apujoukosta sekä yksi konekivääri voitiin nyt siirtää eteenpäin mäen etumaiselle huipulle, josta ne saattoivat vallita edessä olevaa metsäistä rinnettä. Ne punaiset, jotka täällä kahlasivat eteenpäin syvässä lumessa, joutuivat armotta meikäläisten tulelle alttiiksi. Siten olivat kaikki pakoyritykset tällä sivustalla ehdottomasti tehdyt tyhjiksi.

 

[Saartojoukot syöksyivät asema-alueelle - jpu]

Sillä välin olivat toisetkin saartojoukot saaneet tiedon vihollisen peräytymisestä Raudusta, ja itä-, länsi- ja pohjoispuolella sijaitsevat osastot syöksyivät heti eteenpäin miehittääkseen asema-alueen, tuon pitkällisten ponnistusten päämäärän. Jääkäripataljoonan 1. ja 2. komppania, jotka sijaitsivat lähimpänä, olivat ensimmäisinä perillä, ja siellä alkoi nyt kiihkeä työ, kun koetettiin pelastaa mitä pelastettavissa oli, etupäässä palavat rautatiejunat. Samalla kun kiväärinpanoksilla lastatut vaunut rätisivät ja paukkuivat, onnistuttiin irroittamaan vielä vahingoittumattomina olevat vaunut pitkistä junista sekä viemään ne turvaan. Ennättämättä kiinnittää huomiota muihin hävityksiin alueella kiirehdittiin vain peräytyvän vihollisen jälkeen.

[ii]

Orjansaaresta tänne rientävä joukko oli kohdannut vihollisen jälkijoukon suoraan aseman länsipuolella siinä paikassa, missä viisi tietä sattuu yhteen. Myöskin Mäkrälän joukko oli pian paikalla, ja kun näin oli saatu kosketus toivottomassa epäjärjestyksessä taistelevan punaisen jälkijoukon kanssa, oli vihollinen uudelleen saarrettu. Epätoivoisempaa tilannetta, kuin se missä vihollinen tällä hetkellä oi, voi tuskin kuvitella. Suljettuna ahtaaseen notkoon ja joka puolelta alttiina valkoisten konekivääritulelle, oli peräytyvä kolonna muodostunut yhteensulloutuneeksi massaksi, missä suunnaton pakokauhu oli vallannut kaikki: hevoset hyppivät pystyyn ja tallasivat jalkoihinsa lähinnä olevat, naisten kirkaisut sekoittuivat haavoittuneiden valituksiin, muutamat kaivautuivat lumikinoksiin, toiset juoksivat ympäri huutaen ja hosuen, johdosta ei ollut jäljellä hiventäkään. Kun Maanselän luona konekiväärit olivat alkaneet toimia, ei kestänyt kauankaan, ennenkuin valkeita liinoja ja riepuja alkoi ilmestyä kolonnan alkupäässä merkkinä siitä, että oltiin valmiit antautumaan. Siihen mennessä oli taistelu monine vaiheineen kestänyt noin kuusi tuntia. Vielä sen jälkeen kun Maanselän luona aseiden riisuminen oli alkanut, jatkettiin taistelua jonkun aikaa kolonnan toisessa päässä, missä ei antautumisesta vielä tiedetty, mutta kello 3 ajoissa iltapäivällä oli tämäkin vaihe Raudun näytelmästä kaikkialla loppunut.

Tiedot vangiksi joutuneiden lukumäärästä vaihtelevat, mutta kaikesta päättäen on jääkäripataljoonan ilmoittama luku 670 lähimpänä totuutta. Kaatuneiden lukumäärä ei todennäköisesti noussut yli 400; niiden joukossa oli venäläinen päällikkö Grigorovski. Ne haudattiin yhteiseen hautaan notkossa, joka siitä päivästä alkaen kantaa nimeä »Kuoleman laakso». Samaan paikkaan haudattiin myöskin aseman läheisyydestä kerätyt kaatuneitten punaisten ruumiit. Paikkakuntalaisten kertomuksen mukaan sai tässä hautansa kaikkiaan 800 ryssää ja punaista.”[iii]

 

Sotasaalis

15 kpl 75 mm kenttäkanuunoita, 43 konekivääriä, 4 miinanheittäjää, pari tuhatta kivääriä, joitakin satoja tykin ammuksia, pari miljoonaa kiväärinpanosta, räjähdysaineita, muutamia satoja käsikranaatteja, useita kenttäkeittiöitä, jne. ”Kanuunat ja konekiväärit olivat tosin enimmäkseen käyttökelvottomia, koska lukot olivat hävitetyt tai piiloitetut; huomattava osa niistä löytyi kuitenkin vankien neuvojen mukaan.”[iv]

 

Omat tappiot

”Yksin jääkäripataljoona oli viisipäiväisen tulikokeensa aikana menettänyt 104 kaatunutta, 156 haavoittunutta ja 8 kadonnutta. Toisten joukko-osastojen tappiot nousivat tappioluetteloiden mukaan, viikolla 23-30.3. 40 kaatuneeseen ja 170 haavoittuneeseen ja seuraavalla viikolla 31.3.-6.4. 80 kaatuneeseen ja 95 haavoittuneeseen.”[v]

 

Raudun voiton merkitys

”Sotilaallisesti katsoen Raudun voiton suurin merkitys oli siinä, että sen kautta tuli mahdolliseksi hyökkäysliike Kiviniemestä punaisen vallan elinhermoa, Viipurin-Pietarin rataa vastaan ja että se siten osaltaan turvasi sen yleisen hyökkäyksen onnistumista, jonka päämääränä oli punaisten itäarmeijan saartaminen ja musertaminen.”[vi]



[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivut 103-104

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivu 119

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivut 111-121

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivu 122

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivu 122

[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivu 126

Vapaussota

Etusivulle

free counter