Vapaussota 030418  

Suomen armeija valloittaa Tamperetta venäläisiltä ja kapinallisilta.

Päällystön, joukkojen ja tykistön järjestelyt on lopulta saatu tehtyä ”Verisen kiirastorstain” taistelujen jälkeen ja on aika hyökätä 3.4.1918. Viimeiset valmistelut:

”Kun illan pimeys huhtikuun 2 p:nä kietoi Tampereen ja sen ympäristön vaippaansa, taukosi ampuminen melkein kokonaan. Kauimmin se oli jatkunut koillisessa, missä punaiset olivat ampumalla sytyttäneet erään talon Lapinniemellä. Se paloi hitaasti ja valaisi alkuyöstä Naistenlahden ympärillä olevan alueen. Muuten olivat tulipalot hiipuneet ja kylmä, pimeä yö peitti kaupungin.

Pyynikiltä suuntasi valonheittäjä säteen silloin tällöin Pyhäjärven laajojen jäiden yli Hatanpään tasankoja kohti. Vain muutamat laukaukset siellä täällä katkaisivat hiljaisuuden, jota hyökkääjät koettivat olla häiritsemättä, mitä toimenpidettä puolustajat pitivät voimattoman toimettomuuden merkkinä.

Hiljaisuuden ja järjestyksen vallitessa suorittivat valkoiset rynnäkköjoukot kokoontumisensa. Tarkka käskynanto oli aikaansaanut ennen usein puuttuneen täsmällisyyden, ja eri joukko-osastot olivat enimmäkseen hyvissä ajoin ennen määrättyä kellonlyömää asettuneet määräpaikoillensa. Niin voitiin myös kaikkialla asettua määräyksenmukaiseen ryhmitykseen. Kun kokoontuminen melkein kaikkialla tapahtui suojatussa maastossa, ei sitä punaisten puolella huomattu. Ainoastaan Vaasan pataljoonan, joka pyrki rautatien ja Iidesjärven välillä olevan suojattoman aukion yli, oli vaikea välttää Pyynikiltä suunnatun valonheittäjän valaistusta, ja täytyi sen tavan takaa edetessään heittäytyä maahan; mutta tätäkään liikettä eivät piiritetyt näyttäneet huomanneen.

 

Ennen klo 2,30 ap. olivat lohkojen päälliköt itse, taikka esikuntahenkilökunnan avulla, vakuuttautuneet siitä, että kaikki oli valmista hyökkäykseen. Viimeiset neuvot ja ohjaukset oli annettu. Rynnäkkökolonnat odottivat hiljaisina ja päättäväisinä hyökkäyshetkeä, ja taistelulinjoilla olivat kivääriampujat ja konekiväärimiehet valmiina alkamaan tulen. Aikaisemman ammunnan perusteella suunnattujen patterien vieressä seisoi tykkiväki valmiina nopeampana entistään palvelemaan kanuuniaan. Lakeissa oli havunoksat.

Ratavahdintupaan, Kalevankankaan alapuolelle oli eversti Wetzer esikuntansa kanssa järjestänyt taistelunjohtoasemansa; tänne olivat puhelinjohdot lohkoista johdetut.

Vehmaisten asema-alueen läheisyydessä kulki ylipäällikkö upseereineen edestakaisin jäätyneellä maantiellä. Hän odotti sitä ratkaisevaa hetkeä, jolloin nähtäisiin, voisiko Suomen nuori vapausarmeija omin voimin saavuttaa sen menestyksen, jota tämän hetken tilanne vaati, mutta joka ehkä vielä suuremmassa määrässä oli välttämätön sen tähden, että tulevaisuudessa voitaisiin sanoa, että kansa itse oli vapauden voiton saavuttanut. Luottaen enemmän ihanteellisiin kuin aineellisiin mahdollisuuksiin ja siihen voimaan, jonka aloite ja parempi johto antavat, oli hän toimeenpannut hyökkäyksen. Nyt oli kaikki saatavissaolevat tykistöampumavarat ja melkein kaikki jalkaväki annettu hyökkäysryhmän käytettäväksi. Ainoastaan kaksi pataljoonaa Messukylässä oli ylipäällikön varaväkenä, ja siitäkin hän oli valmis luopumaan, niin pian kuin tilanne sen vaati. Hetki oli kiihkeän jännityksen täyttämä, ja sitä vain enemmän kohotti näennäisesti vallitseva rauha. Siltä paikalta, jonka kenraali Mannerheim oli valinnut, saattoi odottaa näkevänsä hyökkäysrakettien [eriväriset merkinantoraketit - jpu] kohoavan ilmaan Kalevankankaan yläpuolella, ja erikoisella jännityksellä odotettiin Ausfeldin rohkean hyökkäyssuunnitelman onnistumista tai epäonnistumista. Luultiin, että tästä riippuisi paljon.

Tykistö valmistelee hyökkäystä puolen tunnin rumputulella.

Yht’äkkiä – kello oli tasan ½3 – jysähti tykkituli; eri ryhmät eivät olisi voineet täsmällisemmin samanaikaisesti toimia. Samalla hetkellä oli kaikki käytettävissä olevat kanuunat, kaikkiaan 11 haupitsia, 2 raskasta ja 13 kevyttä kanuunaa laukaistu, ampumisen kiihkeys ylitti kaiken, mitä siihen saakka oli sodassa saatu kokea. laukauksien ja räjähdyksien äänet seurasivat niin tiheään toisiaan, että samanaikaista kivääri- ja konekivääriammuntaa ei ainakaan tällä suunnalla kuulunut. Vähimmin kiihkeätä näytti ammunta olevan Hamiltonin ryhmässä Hatanpäästä etelään; täällä ei niukka ammusvarasto sallinut herkeämätöntä ammuntaa puoli tuntia kestävän rumputulen aikana. Muissa tykistöryhmissä sensijaan olivat ampumavarat niin runsaat, että kanuunat voitiin laukaista niin nopeasti kuin miehistön taito vain salli.

Hyvin pian nähtiin suuria tuliliekkejä kohoavan kaupungin eri osista ja öinen taivas alkoi punottaa. Kun, loimusta päättäen, kaupungin pohjoisosissa näytti syttyneen vain muutamia tulipaloja, näkyi tulipesä etelässä hallitsevan laajoja alueita, ja pian kohosi valtavia liekkejä metsänreunan yli, liekkejä, jotka näyttivät nousevan yhdestä ainoasta äärettömästä tulimerestä.

Määrätyn puolentuntisen viimeisten minuuttien aikana oli tykkitulen voima melkein lisääntynyt, näytti siltä, kuin miehistö kiirehtisi viimeisellä sallitulla hetkellä sinkauttamaan vielä muutamia laukauksia.

Täsmälleen klo 3 vaikeni hyökkäystykistö, ja viimeisen laukauksen äänen vielä kaikuessa, kohosi Kalevankankaalta raketti – merkki rynnäkön alkamiseen. Nyt saattoi selvästi kuulla jalkaväen ammunnan ja konekiväärien voimakkaan räiskinnän yhä harvakseltaan jatkuvan tykistöammunnan keskeltä, joka ammunta kuului vihollisen kanuunista taikka niistä pattereista, jotka nyt suuntasivat tulensa Pyynikkiä kohti. Mutta äkkiä kaikuivat aina Vehmaisiin asti hyökkääjien hurraa-huudot. Milloin tuntuivat ne hukkuvan konekiväärien mahtaviin kuoroihin, milloin kasvoivat ne taas ja voittivat kaikki muut äänet. Ja kuulijoista, jotka olivat kauempana, tuntui siltä, kuin voittaisivat rynnäkkökolonnat tielleen kohoutuneen vastustuksen.

Yhä kiihtyvän jännityksen vallassa kuluivat seuraavat minuutit, joiden merkitys oli niin selvä jokaiselle. Voittaisivatko hyökkääjät maastoa vai murtuisiko hyökkäys taloista ja varustuksista suunnattuun konekiväärituleen? Silloin nousi äkkiä, kaikkia laskelmia aikaisemmin, taas valkoinen raketti tulimerestä, selvästi lähetettynä kauempana sijaitsevalta paikalta. Sitä seurasi heti punainen ja sitten vihreä raketti. Ei ollut epäilystäkään. Ausfeldin rynnäkkökolonna oli varmasti saavuttanut ensimmäisen päämaalinsa, se oli kulkenut kosken yli ja saapunut Esplanaadille. Rohkea suunnitelma oli siis onnistunut, pahin oli voitettu. Ylipäällikkö ja ne, jotka hänen luonaan olivat, onnittelivat toisiaan menestyksen johdosta.

 

Tahdomme nyt kuitenkin lähemmin seurata rynnäkköä ja tutkia, miten tapaukset todellisuudessa olivat kehittyneet.

Äkkiä leimahtanut tykistöhyökkäys näkyi yllättävänä kohdanneen punaiset, ja vaikutti se laajalti äkkiä lamaannuttavasti puolustajiin. Osasta etumaista puolustuslinjaa luovuttiin ja useilla tahoilla lienee kaupungin rajataloihin sijoitettu miehistö hakenut suojaa rakennusten sisäosista. Kaikki liikenne kävi mahdottomaksi ja sähköyhteys katkesi. Monet talot syttyivät ammunnasta palamaan. Järjestelmällinen murhapoltto lienee kuitenkin aiheuttanut suurimmat tulipalot, ne, jotka äkkiä muuttivat liekehtiväksi tulimereksi puutaloja käsittävät kaupunginosat venäläisen kirkon pohjoispuolella. Useista kohdin punaisten varastoista löydettiin suuria määriä rikkiliuokseen kastettuja paperikaistaleita, ja näiden avulla lienevät venäläiset sotilaat, vain pelkästä julmuudesta sytyttäneet nämä valtavat tulipalot, jotka useiksi tunneiksi tekivät oleskelun mahdottomaksi näissä neliöissä. Kun nämä eivät sijainneet aivan kaupungin laidassa, ei tällä seikalla ollut mainittavaa merkitystä taistelun kululle.

Tykkitulen tauottua, oli puolustus etulinjalla, suurin piirtein katsottuna, lamaantunut; ainoastaan muutamissa paikoissa olivat punaiset heti tulella vastaanottamaan hyökkääjät. Pyynikin pattereilta kuitenkin ammuttiin, pääasiallisesti sairaalan ohi vievää tietä sekä Iidesjärven ja Pyhäjärven välistä kannasta kohti.

Jääkärimajuri Malmbergin joukot tunkeutuvat kaupungin koilliseen osaan.

A-lohkossa [Malmbergin komennossa oleva hyökkäyslohko - jpu] oli rynnäkkökolonna, yllämainitun laajalti maastoa valaisevan tulipalon johdosta kirjallisista määräyksistä poiketen järjestetty köyhäintalon luo Lapinniemeen. Täällä oli etunenässä Vöyrin pataljoona, sitä seurasivat Väinönheimon, Ekströmin ja Stjernschantzin pataljoonat nyt mainitussa järjestyksessä. Rynnäkkö tässä niinkuin B-lohkossakin tehtiin pitkässä kolonnassa Lapinniemestä valtamaantietä pitkin. Vasta kaupungin rajalle saavuttua tulisi pataljoonien erota ja kunkin tunkeutua omalle alueelleen alkaa puhdistaa sitä. Kysymyksessä olevat alueet ovat merkitty luonnokseen siv. 487.

 

Heti kun rakettimerkinanto Kalevankankaalta näkyi, aloitettiin rynnäkkö. Majuri Malmberg antoi itse etulinjassa lähtömääräyksiä ja toivotti pojilleen onnea matkalle. Lähdettiin pikamarssia Viljasen komppania etunenässä; toiset kolonnat seurasivat.

Ensimmäiset sata metriä kuljettiin herättämättä vihollisen huomiota, mutta äkkiä kohtasi kolonnaa kiivas tuli. Etujoukko hätkähti; näytti mahdottomalta jatkaa kulkua määrättyä tietä, sillä se oli toimivan konekivääritulen alla. Mutta epäilys kesti vain hetkisen. Luutnantti Erkko, jolla oli etumainen osasto johdossaan, poikkesi nopeasti oikealle, johti kolonnan alas Naistenlahden jäälle ja saavutti kädenkäänteessä rannan sillä kohdalla, missä rautatieraiteet tulevat satamaan. Täällä maasto ja suuret halkopinot tarjosivat hyvän suojan, ja seuraamalla syvässä leikkauksessa kulkevaa satamarataa pääsi kolonna nopeasti ja ilman tappioita sille kohdalle, missä tämä rata erkanee Porinradasta. nimittäin siihen, missä Erkkilän silta kulkee yli radan. Tässä tunkeutui kolonna ylös syvästä leikkauksesta, ja pataljoonat kiiruhtivat eri päämääriänsä kohti.

Vöyrin pataljoona kääntyi länteen päin, etukomppania tunkeutui Johanneksenkirkon ohi palokunnantalolle asti sekä muut komppaniat levittäytyivät laajalle alueelle, jota rajoittaa Rongankatu etelässä ja Soukanlahdenkatu pohjoisessa. Jälessä kulkevat pataljoonat juoksivat itään päin, tunkeutuivat Tammelaan ja olivat nekin pian saavuttaneet asianomaiset alueensa.

Kävisi liian pitkäksi yksityiskohdittain seurata näitä pataljoonia seuraavien tuntien aikana. Sanottakoon vai, että jokainen niistä joutui kuumiin, vimmattuihin taisteluihin, jolloin urhoollisella ja tappioita tuottavalla taistelulla vallattiin talo talolta ja neliö neliöltä. Hämmästyneinä tavatessaan hyökkääjät keskellä kaupunkia eivät punaiset missään kyenneet koottuun ja yhtenäiseen taisteluun. Kun tilanteen toivottomuus heille selvisi, lopettivat he useissa paikoin vastarinnan ja antautuivat armoille. Mutta toisilla tahoilla he jatkoivat taistelua epätoivon rohkeudella nähtävästi päätettyään myydä oman luulonsa mukaan hukatun elämänsä niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Kun sen vuoksi jokseenkin laajat alat verrattain helposti saatiin miehitetyksi, vei taas taistelu muissa kohdin paljon aikaa. Itsepäisimmin puolustettuja taloja vastaan täytyi käydä oikeita piiritystaisteluja, ja asianomaisten päällikköjen täytyi sellaisia vastustuskeskuksia varten koota suuria voimia ja käyttää kaikki saatavissa olevat konekiväärit ja käsikranaatit, ennenkuin vastustus saatiin murretuksi.

Tammelassa tuottivat vaikeuksia äärimmäiset itäiset talorivit, jotka muodostivat vihollisen pääpuolustuslinjan. Puolustajat olivat täällä laajalla alalla jääneet paikoilleen, ja valmistautuivat pitkään vastarintaan, vaikka heitä ahdistettiin selkäpuolelta. Kun pataljoona Ekström jo klo 5,30 ap. suuremmitta vaikeuksitta oli loppuunsuorittanut tehtävänsä ja ottanut lukuisia vankeja sekä vallannut useampia konekiväärejä, joukoittain kiväärejä, y.m., kohtasi Stjernscantzin pataljoona tunkeutuessaan itään päin yhä ankarampaa vastarintaa. Varsinkin vallattaessa Tammelan kansakoulua, joka yhä oli punaisten vahva linna huolimatta edellisten päivien tykistöammunnasta, kasvoivat vaikeudet niin suuriksi, että Stjernscantz, vakavia tappioita kärsittyään, oli pakoitettu pyytämään uudistettua tykistöapua ja keskeyttämään hyökkäyksen toistaiseksi.

Myöskin Väinönheimo sai taistella suuria vaikeuksia vastaan ja voitti maastoa vain sitkeitä ja paljon tappioita tuottavia taisteluita käyden.

Malmberg oli aluksi jäänyt Lapinniemeen, mutta sijoitti klo 6 aikaan taistelunjohtopaikkansa Ekströmin alueelle. Tänne koottiin haavoittuneita ja vankeja sekä vallattua tavaraa, ja tehdäkseen Ekströmille mahdolliseksi loppuunsaattaa puhdistustyön sekä vastaanottaa vankeja y.m. muilta alueilta antoi lohkon päällikkö pian varajoukkonsa hänen käytettäväkseen. Mainittavaa vaikutusmahdollisuutta tapahtumain kulkuun ei hänellä tämän jälkeen ollut, mutta useita kertoja hän antoi ryhmän päällikölle tietoja tilanteesta ja edistymisestä. Eversti Wetzerille olivat nämä tiedotukset hyvin tervetulleet, sillä samalla kuin Malmbergin joukot hitaasti mutta varmasti voittivat maastoa, olivat asiat toisissa lohkoissa kehittyneet siten, että hyökkäys pohjoispuolelta kaupungin kaakkoisiin osiin oli yhä enemmän toivottava.

Seuraamme sen vuoksi nyt tätä kehitystä hetkestä, jolloin tykkituli klo 3 ap. vaikeni.

 

Eversti Ausfeldin joukot pysäytetään sairaalan tasolla. – Melinin komppania tunkeutuu kaupungin sisäosiin.

Kun annettiin sovittu merkki – valkoinen merkinantoraketti – ryntäsivät hyökkäykseen aiotut neljä pataljoonaa, jotka olivat kätketyissä valmiusasemissa kasarmien ja hautausmaan tienoilla, maantielle ja alkoivat pikamarssissa etenemisen sairaalan ohi.

Johtavana oli VI jääkäripataljoona Zilliacus, vaikkakin ilman päällikköä. Tämä oli nim. eräällä tiedustelumatkalla juuri ennen hyökkäyksen alkua haavoittunut. Etunenässä kulki ruotsalaiselta Pohjanmaalta pestattu komppania Melin, jonka riveihin oli sijoitettu pataljoonan neljällä konekiväärillä varustettu konekiväärikomppania.

Ollen vielä rumputulen huumaama ei vihollisen jalkaväki ensi hetkessä tullut alkaneeksi ammuntaa ja rynnäkkökolonnalla näytti olevan hyvät toiveet suunnitelman mukaisesti tunkeutua kaupunkiin.

Silloin sattui omituinen tapahtuma, semmoisia sattumia, jotka niin usein sodassa ovat aikaansaaneet odottamattoman käänteen tapausten kulussa. Pyynikiltä varmaankin jokseenkin umpimähkään ammuttu kranaattikartessi räjähti toisen etupataljoonan komppanian yläpuolella ja aiheutti sen keskuudessa vakavia tappioita. Tämä oli enemmän kuin kouluuttamattoman miehistön hermot kestivät, ja kädenkäänteessä oli komppania heittäytynyt tien vieressä olevaan sorakuoppaan, mistä se sai suojaa. Komppanian esimerkkiä seurasivat heti jälessä tulevat joukot. Sillä aikaa kun Melinin komppania yksin jatkoi rynnäkköä, pysähdytettiin muun kolonnan kulku, ennenkuin se oli sivuuttanut tähänastiset etumaiset taistelulinjat, ja tilanne oli muuttunut, ennenkuin päällystö oli saanut järjestykseen kauhun valtaamat joukot. Vihollinen oli saanut aikaa rauhoittuakseen ja kiväärien lähettämä lyijysade sinkosi joka puolelta kohti tietä, jota pitkin rynnäkkö-kolonnan tuli tunkeutua kaupunkiin.

Ennestään jo valitettava tilanne paheni vielä sen kautta, ettei lohkon päällikkö saanut tietoa tapahtumasta, vaan pysyi koko ajan siinä luulossa, että rynnäkkökolonnan oli onnistunut tunkeutua kaupunkiin. Ollen tässä uskossa, jota tuki se, että määräyksen mukainen rakettimerkinanto, joka osoitti, että Esplanaadille oli saavuttu, hyvin pian nähtiin kaupungin yläpuolella, ei hän tietystikään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, ja sen vuoksi kului tuntimääriä, ennenkuin tässä lohkossa hyökkäyksen kehitystä päästiin jatkamaan.”[i]

Putkinen tiivistää kertomusta

Nyt kirjassa seurataan ansiokkaasti ja pitkälti, hyvin yksityiskohtaisesti, sen yhden Melinin komppanian rohkeaa, taitavaa, urheaa, jne. toimintaa. Minun mielestäni yhden komppanian saavutuksia ei kuitenkaan ole järkevää tässä selostaa niin monta sivua, joten pyrin tiivistämään kertomuksesta oleellisimmat kohdat lyhyeen yhteenvetoon.

Kapteeni Melin johti komppaniaansa nimenomaan edestä johtaen etupartiota, komppania seurasi ryhmäkolonnassa. Selustaa suojasi luutnantti Holm jälkipartiolla.

Rautatien yli johtavalle sillalle suuntautui voimakas ammunta, siitäkin kuitenkin selvittiin onnellisesti. Sillan ylitse edettyä oli edessä vihollisen paperimassapakoista tehty tiesulku, jota voimakas osasto puolusti, mutta puolustus murskattiin.

Verkatehdas oli vapaa vihollisista ja siellä komppania pysähtyi ensimmäisen kerran järjestämään osaston. Tappiot olivat vähäiset, mutta havaittiin ettei konekiväärimiehistö ollut voinut seurata nopeaa etenemistä – oltiin vailla konekiväärien tukea. Sanitäärejäkään ei enää ollut.

Komppanian piti päästä kattohuopatehtaan kohdalla olevalle neulapadolle, vihollisen konekivääri 150 m pohjoisempana Hämeensillalla olisi suolannut hyökkääjät, joten sen miehistö tuhottiin kivääritulella ja sitten vaan vauhdilla padon ylitse.

Edelleen Hallituskatua länteen Läntinenkadulle. Melin ilmeisesti kiireessä luuli sitä Esplanaadiksi ja ampui noin klo 3.20 sovitut kolme valorakettia, josta aiheutui suuri väärinkäsitys.

Lähimmäksi päämaalikseen Melin valitsi pohjoisessa olevan Näsilinnan, luja korkealla sijaitseva museorakennus houkutteli. Sitten vaan ihmeteltävällä reippaudella eteenpäin. Punaiset oli kuitenkin hälytetty, joten eteneminen tapahtui taistellen ja haavoittuneita ei voitu kuljettaa mukana – piti mennä vauhdilla, ei voitu jäädä punaisten keskelle nahistelemaan.

Rynnäköllä Näsilinnan museorakennukseen. Tuiman taistelun saaliina oli kaksi tykkiä ja kaksi konekivääriä ja lukuisia vankeja. Mutta nyt oltiin syvällä vihollisen alueella piiritettynä käyden puolustustaistelua. Ylempi johto ei tiennyt mitään siitä missä Melinin komppania oli.

Punaisten panssarijuna teki aamulla aikaisin lännestä käsin hyökkäyksen Näsilinnan puolustajia vastaan. Luutnantti Holm kuitenkin uskomattomalla rohkeudella, käyttämällä yhteensidottuja käsikranaatteja, aiheutti niin suuren vaurion, että juna lopuksi päivää jäi käyttökelvottomaksi.[ii]

Palataan kirjan Suomen Vapaussota V tekstiin

 

Eversti Grafströmin hyökkäys sairaalan kunnasta ja Ratinaa kohti.

”Ennenkuin siirrymme kuvaamaan Grafströmin joukkojen ensimmäistä hyökkäystä ja kertomaan tästä suoranaisesti kehkeytyvistä tapahtumista, on välttämätöntä tarkastaa sen maaston laatua, jonka kautta B- ja C-lohkoihin kuuluvien valkoisten joukkojen oli kuljettava voidakseen tunkeutua kaupunkiin.

 

Koko tämän maaston luonteen määrää Kalevankankaan harju, joka korkeimmalta kohdaltaan, noin hautausmaan itäisestä päästä, laskeutuu tasaisena rinteenä Ratinannientä kohti, missä se yhtyy vesirajaan. Pohjoisella puolella levittäytyy harju loivana rinteenä Tammelan kaupunginosan eteläisimpien laiteitten itäpuolella olevaan aukeaan maastoon päin. Etelässä taas muodostaa se koko pituudeltaan äkkijyrkän seinämän Iidesjärveä ja sen syvällä virtaavaa laskupuroa Viinikanojaa kohti.

Tämä kaikki esitetään erinomaisesti kuvissa siv. 490 ja 491, joista näkyy harjun valtava korkeus sairaalan kohdalla sekä mitenkä maa sieltä loivasti kallistuu etelää, luodetta ja pohjoista kohti. Nämä kuvat esittävät myöskin hyvin selvästi, kuinka sairaalan kohdalla oleva paljas harju muutamia satoja metrejä lännempänä äkkiä muuttuu sorakuoppien, solateiden ja muiden leikkaamien muodostamaksi labyrintiksi, missä muutamat harvaa mäntymetsää kasvavat mäet hallitsevat ympäristöä ja missä eteenpäinpääsyä monella suunnalla vaikeuttavat äkkijyrkät rinteet ja vahvat aidat. Täällä kulkevat etelästä tulevat tiet ja rautatiet harjun läpi.

Kokonaisuudessaan antavat myös nämä kuvat käsityksen niistä vaikeuksista, jotka kohtasivat hyökkääjiä, joille oli mahdotonta etelästä käsin saada yleissilmäystä harjun pohjoisrinteellä vallitsevasta tilanteesta taikka sieltä käsin arvostella, mitä tapahtui edellämainitulla labyrinttialueella. Ja lopuksi on helppo huomata, kuinka aluetta sairaalan luona, labyrintissä ja Ratinassa hallitsevat sorakuoppamaaston jälellä olevat sorapenkereet ja lähellä olevat kaupunginosat. Viimeksimainitussa suhteessa on erikoisen tärkeätä kiinnittää huomio esiin pistävään soramäkeen keskellä ylempää kuvaa sivulla 491 (ja siv. 499), sekä Tammelan eteläosassa olevaan tehdasrakennukseen (alempi kuva siv. 491) kuin myös venäläiseen kirkkoon ja koskensuusta länteen oleviin rakennuksiin (kuva siv. 501), koska punaiset juuri näiltä paikoilta käsin tuottivat hyökkääville joukoille erittäin suuria hankaluuksia.

[Grafströmin lähin tehtävä, väliotsikko - jpu]

Grafströmin taisteluryhmän lähimpänä tehtävänä oli vallata sorakuoppamaasto sairaalasta länteen sekä puhdistaa Ratinan niemimaa. Tehtävän tunsivat joukot hyvin; ne olivat kaksi kertaa koetelleet siinä ennen voimiaan ja tunsivat sen vaikeudet. Nämä vaikeudet johtuivat etumaaston avoimesta ja sivusta-ammunnalle alttiista luonteesta sekä vihollisen hallitsevasta asemasta. Tehtävä oli nyt suoritettava nopealla, reippaalla liikkeellä, ennenkuin vihollinen ehtisi alottaa sivusta-tulen lännestä päin.

Molemmat pataljoonat etulinjalla – oikealta lukien Öberg ja Wilkman – olivat rumputulen kestäessä ryntäysasennossa heti Viinikanojasta etelään, oikea edempänä kuin vasen, joka pysytteleikse Hyppösen tehtaitten suojassa. Molemmissa pataljoonissa oli yksi komppania pataljoonan varaväkenä.

Kalevankankaalta näkyvän rakettimerkkiannon johdosta alettiin rynnäkkö myöskin täällä. Käden käänteessä oli Vaasan pataljoona rientänyt Viinikanojan yli ja noussut lähimmälle mäenhuipulle, jota alemmassa kuvassa siv. 490 osoittaa tumma viiva lumentäytteisten ojien reunustaman kentän yläpuolella. Vihollinen ei ryhtynyt vakavaan vastarintaan, vaan jätti päättömästi täällä sijaitsevat asemansa ja pakeni suin päin solatien kautta kaupunkiin päin jättäen kaksi konekivääriä hyökkääjien käsiin. Mutta kun pataljoona nyt aikoi jatkaa etenemistään, jolloin osa tunkeutui solatietä pitkin, osa nousi paljaalle harjulle heti sairaalasta itään, suunnattiin siihen kiihkeä konekiväärituli sorakuopan länsipuolella olevalta kukkulalta. Muutamissa sekunneissa oli tämä tuli aiheuttanut suuria tappioita molemmissa komppanioissa. Oikeanpuolista, joka oli päässyt harjun huipulle ampuivat punaiset sivulta, ja pakoitettiin se väistymään, eikä vasemmanpuoleinenkaan päässyt eteenpäin. Odottaen idästä päin tapahtuvan yleisen hyökkäyksen kehitystä päätti pataljoonanpäällikkö sen vuoksi toistaiseksi pysyä valtaamassaan maastossa. Hän antoi molempien etumaisten komppanioiden ryömiä suojaan kukkulan huipun taakse ja johti reservikomppanian niiden tueksi.

Vähän myöhemmin kuin oikeanpuolinen naapuripataljoona saapui Wilkmanin pataljoona puron luo, ja onnistui sekin ensi rynnäkössä valtaamaan vihollisen etumaisen puolustusaseman ja työntämään tieltänsä vastustajat. Mutta nyt kun oli tehtävän mukaan puhdistettava Ratinanniemi, lisääntyivät vaikeudet. Laajalla alueella, jossa kaikenlaisia syvennyksiä, piste- ja lankkuaitoja risteili, joutuivat molemmat komppaniat erilleen. Ensimmäinen komppania, joka kulki oikealle, eteni pääasiassa venäläistä kirkkoa kohti, ja täytyi sen pysähtyä, koska sitä kohti ammuttiin sekä oikealta että edestäpäin. Vasemmalle kulkeva kolmas komppania sensijaan tuli Ratinanniemelle, ja sai se pian täydellisesti sen puhdistetuksi. Ne vastustajat, jotka eivät voineet paeta maantietä pitkin, pelastautuivat veneillä tällä kohtaa sulana olevan veden yli kaupunkiin. Reservikomppania sijoitettiin nyt aukkoon molempien etumaisten väliin, mutta sitä mukaa kuin päivä valkeni, joutui koko pataljoona murhaavan ristitulen alaiseksi. Tämä tuli lähti osaksi toisella puolella koskea olevista korkeista taloista, osaksi venäläisen kirkon tienoilta, mutta myös sairaalan länsipuolella olevasta hiekkakuoppamaastosta. Pataljoona oli lyhyesti sanottuna kokonaan tulen alla, mitä tilannetta pahensi se seikka, että Ratinanniemi, verrattuna ympäröivään alueeseen, on jokseenkin alavaa.

Vaasanpataljoonan tila ei missään suhteessa ollut edullisempi. Tätäkin ammuttiin erittäin kiihkeästi päivän koitosta alkaen sekä suoraan edestä että vasemmalta sivustalta. Huomattiin, että vihollisen konekivääripesäkkeitä vielä oli ennenmainitulla soramäellä, »labyrintissä» ja nämä, jotka olivat pysäyttäneet ensimmäisen rynnäkön, pakoittivat nyt pataljoonan toimettomuuteen ja aiheuttivat sen keskuudessa lakkaamattomia tappioita. Näillä punaisilla konekiväärimiehillä oli erinomaisen edulliset asemat. Korkealla kohdalla ollen hallitsivat he maastoa joka suuntaan ja olivat samalla saavuttamattomissa alhaalta, syvemmällä sijaitsevasta maastosta, jossa Vaasanpataljoona oleskeli.

Heti kun aamu valkeni, huomasi eversti Grafström hyökkäävien joukkojensa vaikean tilanteen. Ensimmäisenä toimenpiteenään hän silloin pani taisteluun reservinsä, Wingen pataljoonan. Vähää ennen klo 5 ap. sai tämä käskyn edetä rautateiden yhtymäkohdalle hyökkäystä tukemaan. Tehtävä oli erikoisen vaikea. Läpikuljettavaa maastoa ammuttiin sivulta päin Pyynikiltä ja koskensuun läntisellä puolella olevista taloriveistä. Ryömien ojissa taikka juosten lyhyissä otteissa kulki urhoollinen Hämeenpataljoona kuitenkin eteenpäin, komppania kummallakin puolella rautatietä ja reservikomppania seuraten maantietä. Eteneminen ei kuitenkaan voinut tapahtua nopeasti; vasta 7 aikaan oli Winge harjulla.

 

Ausfeldin ja Grafströmin hyökkäysryhmät jatkuvassa taistelussa sairaalan ympäristössä.

Sillä välin oli tilanne B-lohkossa vähitellen selvinnyt. Ennenkuin lähemmin ryhdymme sitä tutkimaan, on kuitenkin välttämätöntä mainita muutamia ylipäällikön ja ryhmän päällikön taholta tulleita toimenpiteitä, jotka vaikuttivat tapahtumain kehitykseen täällä.

Niin pian kuin ylipäällikkö oli päässyt siihen käsitykseen, että hyökkäys jatkui suotuisasti, asetti hän Messukylään sijoitetun varaväkensä – Schaumanin jääkäripataljoonan sekä Södermanin reservipataljoonan – eversti Wetzerin käytettäväksi. pataljoonat hälyytettiin heti klo 4:n jälkeen ap., ja määrättiin ne mitä pikimmin menemään ratavahdin tuvalle Iidesjärvestä koilliseen. Eversti Wetzer, jolle Ausfeld lähetti raportin rynnäkön onnekkaasta alusta ja samalla pyysi yhtä pataljoonaa vahvennukseksi, asetti heti Schaumanin Ausfeldin käytettäväksi ja jätti ainoastaan Södermanin pataljoonan omaan komentoonsa. Kun jääkäripataljoona 6 aikaan tuli perille, pantiin se marssimaan pitkin Kalevankankaan eteläpuolista maantietä mukanaan määräys ilmoittautua B-lohkon päällikölle.

Eversti Ausfeldin luona, joka oleskeli hiekkakuopassa heti hautausmaasta itään, oli tosin aika pian heti rynnäkön alkamisen jälkeen tultu siihen yleiskäsitykseen, ettei kaikki ollut, niinkuin olla piti. Tästä olivat todisteena yksityiset pakenijat, jotka palasivat takaisin pitkin tietä. Mutta alussa jokseenkin laimea ammunta sairaalan kohdalla ja kaikkien täsmällisten raporttien puute olivat syynä siihen, että Ausfeld jäi Esplanaadin rakettimerkinannon aiheuttamaan uskoon, että rynnäkkökolonnan pääosa oli tunkeutunut kaupunkiin.

Helpoittaakseen Grafströmin hyökkäystä sekä puhdistaakseen sairaalasta lähinnä itään olevan alueen, missä vihollinen nähtävästi vielä pysytteli, aikoi hän ryhtyä hyökkäykseen sairaalan seudulta läntiseen suuntaan. Tähän tarkoitukseen valitsi hän aluksi XII jääkäripataljoonan, Kumlinin, jolle oli uskottu rintamalinjan puolustus, mutta ennenkuin käsky ehdittiin antaa, saapui tosiperäisiä raportteja rynnäkköjoukoilta, jotka selvittivät tilanteen huolestuttavuuden taistelulinjalla.

Kaikkein ensiksi oli nyt johdettava hajoitetut joukot takaisin uudelleen järjestettäviksi. Sen vuoksi annettiin käsky, että XII pat. edelleen pitäisi rintaman ja että muut pataljoonat peräytettäisiin vihollisen tulesta järjestettäviksi. Kun tämän kuitenkin laskettiin vaativan paljon aikaa – todellisuudessa se kesti useita tunteja – ja lohkon päällikkö oli halukas heti ryhtymään toimenpiteisiin Grafströmin hyökkäyksen avustamiseksi, päätti hän lähettää varaväeksi määrätyn Ruotsalaisen prikaatin [todellisuudessa muutama komppania - jpu] täyttämään niitä tehtäviä, mihin ensin XII pataljoona oli määrätty.

Päivän valjetessa klo 5 ja 6 välillä Ausfeld antoi suullisen käskyn suoraan pataljoonanpäällikkö Runebergille ja määräsi tämän jättämään konekiväärikomppanian paikoilleen ja johtamaan molemmat kiväärikomppaniansa sairashuoneen eteläpuolitse hyökkäämään sairaalan länsipuolella olevaa hiekkakuoppamaastoa vastaan.

Etenemiseen käytettiin harjun eteläpuolella olevaa tietä ja vaikeuksitta saavutti pataljoona suuren soranottopaikan, joka sijaitsee heti etelään hautausmaan länsipäästä. Pataljoonanpäällikkö oli kiirehtinyt ennakolta hyökkäyssuuntaan tiedustelua varten.

[Tilanne sairaalan luona oli huolestuttava, väliotsikko - jpu]

Jotta voisi ymmärtää, mitä nyt seurasi, on välttämätöntä perehtyä tällä hetkellä sairaalan luona vallitsevaan tilanteeseen. Se oli nim. aika huolestuttava. Vihollisen tuli suuntautui menestyksellisesti valkoisten puolustuslinjaan, joka ulottui kasarmista kirkkotarhan muurin ohi kulkevan tien yli sairaalaan asti. Tältä linjalta vedettiin parhaallaan osia hyökkäysjoukoista takaisin. Tämä liike, jonka täytyi tapahtua tuimassa vihollistulessa, vaikutti epäsuotuisasti joukkojen moraaliin ja puolustuksen kiinteys oli vähällä höltyä. Ammuttiin hermostuneesti ilman todellista päämaalia.

Kun ruotsalaiset nyt pääsivät hautausmaan länsiosan tasolle, johdettiin pataljoona jyrkännettä ylös sairaalaa kohti. Kun se saavutti harjun huipun, joutui se luonnollisesti tuleen, joka oli suunnattu valkoisia linjoja kohti, ja, väärinkäsittäen tilanteen, luuli suurin osa pataljoonaa, että sitä ammuttiin läheltä hautausmaalta käsin. Kun pataljoonan päällikkö pienehkön joukon kanssa jo eteni sairaalan eteläpuolella, kääntyi pataljoona sen vuoksi luoteeseen, levittäytyi nopeasti ja ryhtyi arvelematta hyökkäykseen.

Ensiksi avattiin tuli hautausmaalla olevia joukkoja vastaan, mutta sitten kun tämä erehdys nopeasti oli huomattu, marssivat molemmat komppaniat hyökkäykseen kaupunkia vastaan maantien ja sairaalan välisen kentän yli. Heitä kohtasi heti hyvin suunnattu konekiväärituli, joka osui eteneviin ampumalinjoihin ja aiheutti niille suuria tappioita; muiden muassa kaatui täällä Olof Palme, sinetöiden liekehtivän ihanteellisuutensa kaatumalla veljesmaan puolesta.

Pitkälle ei voitu hyökkäystä tällä aivan tasaisella kentällä (kuva siv. 484) viedä; pian oli ampumaketjujen pakko pysähtyä ja selvisi, etteivät ne omin voimin pääsisi edemmäksi. Pysähdyspaikkaansa ne jäivät kuitenkin urhoollisesti, päättäen odottaa tapahtumien jatkuvaa kehitystä.

Kun Ausfeld noin klo 6.30 vastaanotti raportin ruotsalaisten hyökkäyksestä tähän suuntaan, jota hän ei ollenkaan ollut toivonut, ja samaan aikaan sai tiedon tähän liittyvistä tapahtumista, ei ollut helppoa saada näin muodostunutta tilannetta korjautumaan. Hänellä oli sillä hetkellä käytettävänään ainoastaan hyökkäystarkoituksiin verrattain vähän sopiva Hultkrantzin pataljoona, sillä Schaumanin pataljoona ei vielä ollut saapunut. Ainoa mitä voitiin tehdä, oli yrittää järjestää päällystöolot taistelulinjalla sekä selvittää ryhmän päällikölle tilanne ja samalla pyytää tykistön tukea. Adjutantti, kapteeni Könnecke lähetettiin sen vuoksi viemään raporttia.

[Tilanne selviää Hämeen ryhmän päällikölle, väliotsikko - jpu]

Vasta tästä raportista selvisi tilanne eversti Wetzerille. Muista lohkoista saapuneiden samanaikaisten tiedonantojen perusteella tiedettiin tänä hetkenä ryhmän esikunnassa, että Malmbergin hyökkäys oli menestynyt, mutta tarvitsi tullakseen loppuunsaatetuksi tykistötukea Tammelan kansakoulualuetta vastaan ja että Grafströmin kolme pataljoonaa oli ketjussa sairaalan länsipuolella olevasta sorakuopasta Ratinaan kärsien vakavia tappioita sivusta-ammunnan johdosta.

Tilanne oli sen vuoksi kaikkea muuta kuin suotuisa, erittäinkin kun ryhmän päälliköllä oli hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa taistelun kehitykseen. Mitä voitiin, se tehtiin. Tykkituli avattiin jälleen Tammelan laitakaupunkia kohti ja Malmberg sai käskyn yrittää tunkeutua etelään päin niin nopeasti kuin mahdollista auttaakseen etelästä tulevia joukkoja eteenpäin. Tämä käsky toistettiin klo 7,25 ja 7,50 ap.

Välitöntä vaikutusta ei näillä käskyillä kuitenkaan voinut olla, sillä vaikka Malmberg suurin piirtein katsoen jo nyt oli omalla alueellaan tilanteen herra, ei hänellä ollut käytettävänään varaväkeä uusiin hyökkäysyrityksiin. Joukot olivat hajallaan, ja tarvittiin ne vartioimaan valloitettua, mutta ei lähimainkaan lopullisesti puhdistettua aluetta. Vasta klo 8,35 ap. oli hänen sen vuoksi mahdollista määrätä Väinönheimo tunkeutumaan etelään helpoittaakseen Ausfeldin ja Grafströmin hyökkäystä.

Ausfeld oli kuitenkin, odottaessaan Schaumanin tuloa, lähettänyt yhden komppanian Hultkrantzin pataljoonasta Runebergin käytettäväksi ja määrännyt tämän ottamaan sairaalan ympärillä olevien joukkojen johdon käsiinsä, niin että saataisiin järjestys ja yhtenäisyys palautetuksi häilyvällä ja hajanaisella rintamalla. Kun pian sen jälkeen pataljoona Schauman ilmoittautui, sai tämäkin käskyn jatkaa matkaansa pitkin rautatietä sairaalaa kohti, pyrkiä yhteyteen Runebergin kanssa ja valmistaa hyökkäystä asema-aluetta vastaan. Tämän yhteydessä lähetettiin kapteeni Könnecke ottamaan yksityiskohtia myöten selvää asemasta sairaalan ympärillä ja tutkimaan hyökkäyksen jatkamismahdollisuuksia.

[Winge ottaa komentoonsa myös Vaasan pataljoonan, väliotsikko - jpu]

Tämä ei kuitenkaan käynyt nopeasti ja tilanne oli sillä välin vähitellen muuttunut. Kun Winge 8 aikaan pataljoonansa viimeisen komppanian kanssa saapui harjulle, löysi hän molemmat ensiksi lähettämänsä komppaniat kehittäytyneinä solatien kohdalla Hämeenlinnan rautatien ja Vaasan pataljoonan vasemman siiven välissä sekä joutuneina tuimaan ja tappiokkaaseen taisteluun. Haavoittuneiden joukossa oli 1. komppanian päällikkö, jääkäriluutnantti Grönberg. Vaasan pataljoona, missä kolme komppanianpäällikköä oli haavoittunut sekä muutamia joukkueenjohtajia ja noin 30 miestä kaatunut, piti hallussaan pienehköllä joukolla solatien suuta ja oli muuten hakenut suojaa syvennyksistä ja soranottopaikoista kauempaa idästä. Solatien vieressä olevalta soramäeltä käsin suuntautui murhaava ammunta.

Winge otti nyt myöskin Vaasan pataljoonan johdon käsiinsä ja järjesti olot Öbergin kanssa, niin hyvin kuin saattoi, molemmissa pataljoonissa. Ausfeldin joukkojen hyökkäystä odotettiin yhä tietämättä, ettei tilanne siellä tällä hetkellä ollut paljoa parempi kuin omissa osastoissa. Mutta kun tämä hyökkäys viipyi, eikä yhteyttä oltu saavutettu, lähti Winge vihdoin itse ½10 aikaan etsimään Ausfeldin vasenta siipeä ja järjestämään yhteistyötä. Tällöin kohtasi hän sairaalan alapuolella Schaumanin pataljoonan, joka vihollisen ammunnan matkalla viivästyttämänä oli hiljattain päässyt perille ja täällä kohdannut Runebergin. Yhteys oli siis saavutettu, ja kun heti senjälkeen Könnecke saapui paikalle, voitiin täydellisesti tutustua tilaan molemmilla suunnilla. Nyt sovittiin siitä, että Winge vanhimpana läsnäolevana upseerina ottaisi päällikkyyden kaikissa sairaalaa ympäröivissä joukoissa, kunnes Ausfeld taikka Grafström ehtisivät perille. Siten koottiin Wingen johdettaviksi pataljoonat Öberg, Winge, Schauman ja Runeberg sekä ennen viimeksimainitun johtoon kuuluneet osat Kumlinin ja Hultkrantzin pataljoonista. Wingen lähimmät toimenpiteet tarkoittivat nyt hyökkäyksen valmistamista vihollisen jatkuvasti miehittämää labyrintin osaa vastaan. Ennen tämän valtaamista ei nim. voitu ajatella jatkuvaa tunkeutumista kaupunkia kohti. Nyt huomattiin, että täytyi luopua ajatuksesta hyökätä sairaalasta käsin taikka ylipäänsä harjun suuntaan, sillä sivustatuli Tammelan tehtaista oli sen esteenä. Sairaalan seudulla oli rajoituttava antamaan avustusta jatkamalla ammuntaa; itse hyökkäykseen oli ryhdyttävä etelän suunnalta.

Aluksi sai Schauman sen vuoksi käskyn aseman suuntaan toimitetun vakoilun avulla koettaa ottaa selville sopivin etenemistie sekä tieto siitä, oliko vihollisella vielä hallussaan asema-alue. Samaan aikaan määrättiin Runeberg siirtämään molemmat komppaniansa koillispuolella sairaalaa olevasta asemastaan sekä kokoamaan ne tämän eteläpuolelle. Tammelan ulkolaitaa vastaan suunnattu, uudelleen aloitettu tykkituli, joka vähensi Ruotsalaista prikaatia vastaan kohdistunutta painostusta, teki Runebergille mahdolliseksi vähitellen toimia tämän käskyn mukaan.

[Sairaalan ullakolta saa hyvän tilannekuvan, väliotsikko - jpu]

Yhdessä kapteeni Kumlinin kanssa oli Winge sillä aikaa mennyt sairaalan ullakolle, ja kun täältä tarjoutui mahdollisimman hyvä näköala yli taistelualueen, todettiin pian tarkoin vihollisen labyrintissa olevien vastustuskeskuksien asemat, keskuksien, jotka olivat aiheuttaneet hyökkääjille niin suuria vaurioita. Kävi selville, että verraten pieni vihollisosasto erinomaisen edullisen asemansa vuoksi korkealla soramäellä solatien länsipuolella muodosti oleellisimman etenemisesteen. Nämä vastustajat täytyi sen vuoksi tuhota. Tehtävä annettiin kapteeni Kumlinille. Wingen ja Öbergin pataljoonien konekiväärikomppaniojen pitäessä vihollista kurissa ryntäisi valittu miehistö jääkäripataljoonasta soramäelle ja valtaisi sen. Tehtävä oli vaikea, mutta se täytyi toimittaa, ja pieni valiojoukko otti työn suorittaakseen lähtien matkalle. Aseistettuina käsikranaateilla ja kiväärit kaulassa riippuen, saapuivat he ryömien äärettömällä vaivalla kukkulan juurelle ja alkoivat puolustajain tuleen nähden kuolleessa kulmassa kiipeämisen solatien puolelta sen jyrkkiä sorakenttiä ylöspäin. Pidättäen henkeään seurasivat ympärilläolevat valkoiset joukot pelottomien tovereittensa uskaliasta kiipeämistä. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tulivat he kukkulan lakea – vielä muutamia metrejä, ja käsikranaatit tekisivät tehtävänsä. Mutta äkkiä kun menestys näytti varmalta, lähettivät konekiväärit Tammelantehtaalta tulisuihkun, ja silmänräpäyksessä oli kaikki lopussa. Muutamat vierivät heti rinnettä alas, toiset yrittivät kaikesta huolimatta jatkaa ylöspäin, mutta pian makasivat kaikki hiljaa, ikään kuin rynnäkköön kyyristyneinä, vielä kuolemassakin yhden ainoan ajatuksen – velvollisuuden täyttämisen – yhdistäminä. – Nämä urhot eivät kuitenkaan turhaan olleet uhranneet elämäänsä: vihollisen tehtaassa oleva konekivääri oli ilmaissut olinpaikkansa. Se otettiin nyt keskitetyn tulen alaiseksi ja vaiennettiin pian. Nyt toimeenpantiin myös tuima ammunta itsepäisiä ja tunnustakaamme avoimesti, harvinaisen urheita soramäen puolustajia vastaan. Kaikilta puolilta suunnattiin kiväärit, konekiväärit ja käsikranaatit ja vieläpä kranaatinheittäjätkin tätä paikkaa vastaan; Wingen ensimmäinen komppania teki kiertoliikkeen yli rautatienkulmauksen, ja kun vihdoin muutamat valitut mestari-ampujat olivat ottaneet tulensa alaisiksi konekiväärimiehet soramäellä, saatiin nämä hurjapäiset viholliset vihdoin vaikenemaan.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui, oli Ausfeld esikuntineen lähtenyt etulinjalle. Sairaalan ullakolle noustuaan hän voi henkilökohtaisesti perehtyä maastoon, ja täällä hän vastaanotti Wingen tiedotuksen asemasta ja niistä toimenpiteistä, mihin oli ryhdytty.

 

Maasto venäläisen kirkon ympärillä vallataan. – Malmbergin joukot tunkeutuvat eteenpäin pohjoisesta käsin.

Wilkmanin pataljoona oli tällä välin ollut erittäin tukalassa asemassa Ratinanniemellä. Niemellä olevan kolmannen komppanian oli täytynyt vihollisen vastahyökkäyksen vuoksi siirtää oikea sivustansa vähän taaksepäin, ja oli se kärsinyt vaikeita tappioita. Alkuperäisen varakomppanian sijoituttua keskukseen, oli rintama ennallaan, mutta koko pataljoona kärsi paljon eristetystä ja vihollisen ristitulelle alttiista asemastaan. Pyydettiin tykistöavustusta, mutta Hamiltonin tykistöryhmä, joka soveltui parhaiten sellaiseen tehtävään, ei voinut puuttuvien ampumavarojensa vuoksi aikaansaada mitään. Vasta heti klo 11 jälkeen alkoivat kapteeni Sievertin johtamat haupitsipatterit Messukylän luona ampua koskensuusta länteen olevia talorivejä. Näin sai pataljoona vihdoinkin hengähtää. Nyt alkoivat sen vuoksi sen molemmat oikeanpuoliset komppaniat liikehtiä venäläisen kirkon suuntaan. Kun 1. komppania oli päässyt erään vihollisosaston selkäpuolelle kirkon lähelle, pakoitettiin vihollinen nopeasti ja suurin tappioin väistymään, ja noin klo 11,45 ap. oli kirkko lähinnä ympäröivine alueineen Wilkmanin hallussa.

Silmäys karttaan riittänee selvittämään, mikä merkitys venäläisen kirkon valtaamisella tässä tilanteessa täytyi olla. Täten katkaistiin nim. vielä Tammelan eteläosissa taistelevilta punaisilta yksi niiden tärkeimpiä perääntymisteitä. Sen vuoksi on mahdollista, että jo tämä tapaus sinänsä olisi aikaansaanut siellä olevien joukkojen antautumisen. Nyt ilmaantui kuitenkin vielä muita asianhaaroja, jotka vaikuttivat samaan suuntaan.

[Malmbergin eteneminen alkaa tuntua, väliotsikko - jpu]

Malmbergin eteneminen etelään alkoi nimittäin nyt tuntua, jonka ohessa Tammelan kansakoulualuetta vastaan kohdistettu tykkituli teki punaisten tänne jäämisen yhä vaikeammaksi. Väinönheimo oli tähän aikaan molemmin puolin rautatietä edennyt ratapihan pohjoisosaan ja hallitsi täten jo vihollisen toista suurta perääntymistietä, sitä, joka Tammelansiltaa pitkin johtaa yli rautatien. Hänen jatkuva etenemisensä kohtasi tosin vielä suuria vaikeuksia, mutta jo valkoisten joukkojen siellä olo sinänsä aikaansai voimakkaan painostuksen. Melkein samaan aikaan alkoivat punaiset, varmasti kokonaan tästä riippumatta, paeta Tammelan koululta ja siitä etelään olevista taloista. Suuri joukko oli paennut pitkin Puolimatkankatua asemaa kohti, ennenkuin Stjernschantz saattoi sitä estää, sillä välttyäkseen joutumasta oman tykkitulen alaiseksi, oli hän vetäytynyt hieman syrjään pohjoiseen päin. Vain pieni osa punaisia jäi kouluun; heidät suljettiin sisään uudelleen. Pakolaisvirta vyöryi alas ratapihaa kohti ja veti mukaansa toisia näille alueille jääneitä punaisia. Väinönheimon asema muuttui tämän vuoksi vaikeaksi.

Silloin antoi Malmberg klo 11 aikaan Ekströmille käskyn kiiruhtaa niin suurin voimin kuin mahdollista Väinönheimon avuksi, jotta vihdoinkin aikaansaataisiin kauan toivottu yhteys etelästä tunkeutuvien valkoisten joukkojen kanssa. Ekströmin komppanioilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon työtä vankien vartioinnissa, ja olivat ne alkaneet yhdessä Vöyrinpataljoonan osien kanssa tunkeutua vihollisen vielä miehittämälle alueelle rautatien kulmauksessa ja pellavakehräämön ympärillä. Vasta noin klo 11,30 ap. saattoi hän sen vuoksi seurata tätä määräystä. Silloin hän lähetti noin yhden komppanian auttamaan Väinönheimoa.

Tähän aikaan oli kuitenkin hyvin vahvoja punaisten taistelujoukkoja laajalla asema-alueella, ja yhä tunkeutui idästä tulevia perääntyviä joukkoja Tammelan siltaa kohti. Kun nämä huomasivat tien suljetuksi, kääntyivät he kulkemaan yli aseman. Kerran alettuna ei jatkuvaa liikettä punaisten puolella enää voitu estää. Vaara joutua kokonaan eristetyksi oli kaikille selvä, senjälkeen kun valkoiset joukot nyt olivat sekä venäläisen kirkon että Tammelan sillan luona. Perääntyminen jatkui sen vuoksi Hämeensiltaa kohti ja sen yli ja vähitellen jätettiin ratapiha. Tämän itäpuolelle jäi ainoastaan pienehköjä osastoja, jotka olivat menettäneet yhteyden omiin joukkoihinsa ja eivät olleet tietoisia asemansa epätoivoisuudesta.

 

Asema-alueen valtaus.

Toistaiseksi lainkaan tuntematta tätä tärkeää tapahtumasarjaa oli Ausfeld soramäistä käydyn taistelun tauottua vastaanottanut Schaumanin pataljoonan tiedotuksen, että asema-alue näytti olevan vihollisista vapaa. Hän käski sen vuoksi Wingeä ryhmittämään tämän jääkäripataljoonan ja Ruotsalaisen prikaatin hyökkäykseen asemaa vastaan sekä pysyttämään muut joukot toistaiseksi asemissaan odottamassa aiotun hyökkäyksen tuloksia. Erikoisesti huomautettiin, miten tärkeätä oli, että kaikki huolellisesti valmisteltiin eikä toimeenpanossa tarpeettomasti hätiköitäisi.

Valitut hyökkäysjoukot järjestettiin sairaalasta länteen olevassa isossa sorakuopassa siten, että ruotsalaiset – kaikkiaan vain noin 80 miestä – sijoitettiin keskelle ja molemmat jääkärikomppaniat, Mäkiniemi ja Lemberg sivustoille. Koko ryhmän sai Runeberg komentoonsa.

Kun kaikkeen oli tarkasti valmistuttu ja tiedotus lähetetty Ausfeldille, toimeenpantiin rynnäkkö klo 12,30 ip. Eversti Wetzer, joka oli tietoinen hyökkäyksen valmisteluista, määräsi tykistön toistaiseksi lakkauttamaan kaiken ammunnan.

Soittokunta etunenässä puhaltaen lähtömerkkiä ja raikuvien hurraa-huutojen kaikuessa lähtivät komppaniat pikamarssissa liikkeelle. Niitä kohtasi ainoastaan heikko tuli. Pysähtymättä kuljettiin sen vuoksi nopeasti eteenpäin kaupunkia kohti. Sieltä täältä ammuttiin, mutta vihollinen ei missään varsinaisesti vastustanut hyökkäystä vaan jätti nopeasti koko asema-alueen. Runebergin vasemmalla siivellä yhtyi osia Wilkmanin pataljoonasta hyökkäykseen kulkemalla venäläiseltä kirkolta rautatien länsipuolelta asemataloa kohti. Suunnilleen klo 12,50 oli asema-alue Runebergin hallussa. Suuri määrä vaunuja sekä vetureita joutui valkoisten käsiin. Useat vaunut olivat ampumavaroilla lastattuja. Heti aseman pohjoispuolella päästiin yhteyteen Väinönheimon ja Ekströmin kanssa.

 

Hyökkäys jatkuu koskelle saakka.

Noin 1 aikaan saapui Grafström Hamiltonin seuraamana sairaalan luo ja kohtasi täällä Ausfeldin. Molemmat päälliköt lähtivät yhdessä asemalle, sen jälkeen kun joukoille oli annettu kokoontumiskäsky eteenpäin rautatietä kohti.

Nyt oli saatava tilanne selvitetyksi sekä järjestettävä jatkuva eteneminen. Oli luonnollista, että tässä ilmaantuisi suuria vaikeuksia. Kaikkialla riehuivat tulipalot, Pyynikiltä ampui vihollinen kanuunilla ja konekivääreillä idästä länteen kulkevia katuja ja joukot olivat pahasti sekaantuneet toisiinsa. Oli hyvin vaikeata saada selville, mikä oli valkoista, mikä vielä punaista tässä noidankattilassa, jossa ammuttiin ristiin, rastiin.

[Tilannekatsaus, väliotsikko - jpu]

Tänä hetkenä oli tilanne kuitenkin suurin piirtein katsoen seuraava. Koko rautatien itäpuolella oleva alue oli vallattu, lukuunottamatta Tammelan kansakoulua ja muutamia tehdasrakennuksia siitä etelään. Mainituista rakennuksista taisteltiin vielä, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Stjernschantz oli saanut vallatuksi nämä viimeiset sitkeästi puolustautuneet punaisten asemat. Rautatien ja kosken välillä eivät olot olleet niin suotuisat. Selvästi valkoisten käsissä oli täällä oikeastaan vain alue, jota rajoittaa pellavakehräämö pohjoisessa ja Rongankatu etelässä, siis alue, jonka puhdistaminen oli Vöyrin pataljoonan tehtävänä. Kosken itäpuolella ei enää ollut vahvoja punaisia voimia, korkeintaan oli siellä hajanaisia pikkuosastoja, jotka eivät olleet ehtineet liittyä yhteen pakoon ja jotka nyt vimmatusti puolustautuivat parhaansa mukaan ilman suunnitelmaa ja ilman keskinäistä tukea. Kaikki punaiset joukot, mikäli semmoisista vielä voidaan puhua, olivat perääntyneet siltojen länsipuolelle, ja tänne oli muodostettu, vesiraja luonnollisena rintamaesteenä, uusi puolustuslinja, missä teatteri ja Finlaysonin tehtaat olivat ne kiinteät tukikohdat, joista ylimenijöitä voitiin ampua sivultapäin. Kaikki sillat olivat katusuluilla varustetut ja valmiit räjäytettäviksi. Pyynikille ja Aleksanterinkirkon alueelle oli asetettu tykistö, joka hallitsi idästä länteen kulkevia katuja; tämä tykistö oli kuitenkin ampumavarojen puutteen vuoksi melkein toimettomana. Jalkaväkiampumavaratkin alkoivat loppua.

Näsilinnaa piti hallussaan sen urhoollinen komentaja; se kohosi kuin valkoinen saari punaisten vallitsemassa kaupunginosassa. Vaikka vihollinen oli aivan läheltä ampunut rakennusta tykistöllä, joka oli iskenyt valtavia reikiä sen muureihin, ja muuten koko päivän ylläpitänyt mitä kiihkeintä jalkaväkiammuntaa, joten tappiot nousivat lähes 50 %, piti Melin rohkeutta vireillä pienessä joukossaan ja torjui verisesti vihollisen kaikki yritykset kukistaa puolustuksen rynnäköllä. Jos kosken itäpuolella olevat valkoiset joukot olisivat aavistaneet oikean asiaintilan, on luultavaa, että yhteisin toimin olisi voitu auttaa. Mutta mitään ei tehty, koska erikoisesti Malmbergin joukot, sellaiseen tehtävään sopivimpina, eivät tienneet, että omia joukkoja oli Näsilinnassa.

Malmbergin suoritettua ensimmäisen tehtävänsä – taistelun Tammelan koulusta ei katsottu vaativan lohkon päällikön puuttumista asiaan – kääntyi hän pellavakehräämöä vastaan. Tänne oli – kuten edellä on mainittu – jo aikaisemmin komennettu pienehköjä osia Vöyrin ja Ekströmin pataljoonista, mutta kun aluetta ammuttiin tykeillä Pyynikiltä, ei oltu tähän mennessä voitettu maastoa. Nyt, punaisten yleisen perääntymisen vuoksi, helpoittui asema täälläkin ja vähän jälkeen klo 1 ip. oli tämä suuri alue oleellisilta osiltaan vallattu. Partioineen etenivät valkoiset vettä kohti.

 

Alhaalla aseman luona olivat olot heti valloituksen jälkeen hyvin sekavat. Virheellisten raporttien vuoksi lähetti Ausfeld ilmoituksen siltojen valtaamisesta ja että kaupunki Esplanaadiin asti oli hänen hallussaan. Vähitellen toimitettiin tässä kohden kuitenkin oikaisu. Sopimuksen mukaan Grafströmin ja Ausfeldin kesken, jotka molemmat asema-alueelta johtivat taistelua, jaettiin lähinnäoleva tehtävä - neliöiden puhdistaminen koskelle saakka – siten, että ensinmainittu sai osalleen etelästä päin Hämeenkadulle ulottuvan alueen, kun taas jälkimmäinen sai tämän ja Rongankadun väliset neliöt.

Tähän puhdistustyöhön ryhdyttiin joukkojen järjestämisen jälkeen, mihin meni paljon aikaa Pyynikiltä suunnatun ammunnan sekä taistelun hajoittavan vaikutuksen vuoksi. Jokainen pataljoona sai omat neliönsä ja niissä oli edettävä talosta taloon. Idästä länteen kulkevilla kaduilla oli mahdoton liikkua; jokainen liike niillä aiheutti luotisuihkun muutamista vihollisen siltojen läntisellä puolella olevista monilukuisista konekivääreistä. Oli pakko edetä suoraan neliöiden läpi. Joka talo täytyi tutkia tarkkaan ja usein kävi vaikeaksi ratkaista, keitä asujamia voitiin pitää vapautettuina valkoisina ja kutka ainoastaan halusivat esiintyä valkoisina. Usein ammuttiin joukkoja jo sivuutetuista taloista. Pienikin malttamattomuus oli mitä uskalletuinta. Kaikkien näiden taistelujen seuraaminen ei kuitenkaan yleiseltä kannalta herätä mielenkiintoa, vaikkakin voitaisiin mainita monta esimerkkiä rohkeudesta ja yritteliäisyydestä hyökkäävien joukkojen keskuudessa. Askel askeleelta siirtyi valkoinen rajalinja eteenpäin ja klo 5 aikaan iltapäivällä oli suurin piirtein katsottuna kosken ranta saavutettu.

 

Hyökkäyksen rajoittaminen; huhtikuun 3 p:n taistelujen lopputulos.

Ottamalla huomioon joukkojen rasitukset – nehän olivat olleet työssä yhtäpäätä 16 tuntia – ja koska kaupungin valloitusta ei missään tapauksessa voitaisi loppuunsaattaa sinä päivänä, tahtoi eversti Wetzer nyt rajoittaa hyökkäyksen. Hän antoi sen vuoksi klo 4 ip. tätä tarkoittavan käskyn. Lähtien siitä, että Ausfeldin joukot useiden saapuneiden tiedotusten mukaan jo olivat tunkeutuneet Esplanaadille, määräsi hän sen vuoksi, että eteneminen pysähtyisi siihen. Kun erehdys oli oikaistu, muutettiin käskyä vähän myöhemmin niin, että kosken tuli olla etenemisen rajana. Muuten määrättiin, että lohkojen päälliköiden tuli jokaisen omalla alueellaan loppuunsaattaa puhdistustyö. Nämä alueet vastasivat pääasiassa sitä jaoitusta, joka oli muodostunut itsestään. Kyttälänkatu tuli Grafströmin ja Ausfeldin lohkojen rajaksi. Mitä tykistöön tulee piti Almqvistin patterin ja kapteeni Sievertin molempien haupitsipattereiden Messukylän luona pysyä asemissaan, kun taas Lundquistin patteri asetettiin Ausfeldin käytettäväksi ja muut patterit joutuivat Grafströmin alaisiksi. Viimeksimainittu sai erikoiseksi tehtäväkseen estää vihollisen pakoyritykset etelään päin Pyhäjärven yli. Joukkojen tuli sijoittua asianomaisille alueilleen. Yksi pataljoona 2. jääkärirykmentistä sekä Bäckmanin pataljoona sijoitettiin Iidesjärven länsipäähän ryhmäreserviksi.

Näiden käskyjen johdosta pysähtyi taistelutoiminta vähitellen ja joukot pääsivät hyvinansaittuun lepoon, etupäässä niihin neliöihin, joissa ne tällä hetkellä oleskelivat.

Grafström antoi Hamiltonin tehtäväksi Pyhäjärven vartioinnin Procopén pataljoonan ja Hatanpään luona olevien patterien avulla.

 

[Muistorikas päivä kallistui iltaan, väliotsikko - jpu]

Kun tämä muistorikas päivä nyt kallistui iltaan ja huhtikuun yö laskeutui yli vielä siellä täällä palavan kaupungin, missä ampuminen yhä jatkui, vaikka vähemmän kiihkeänä, saattoi eversti Wetzer merkitä muistiin huomattavan saavutuksen. Tosin kaikki ei ollut käynyt tarkalleen laskelmien mukaan, ja tulos ei vastannut optimistien odotuksia. Tässä suhteessa esiintyi erikoisesti vakavana pettymyksenä siltojen valtaamisen epäonnistuminen. Mutta huolimatta tästä, täytyi saavutusta pitää niin merkityksellisenä, että lopullista menestystä hyvin voitiin pitää taattuna.

Yksinomaan taktilliselta kannalta katsottuna täytyi pitää suurena voittona sitä, että suuret vaikeudet kaupunkiin tunkeuduttaessa oli voitettu ja että jatkuva hyökkäys nyt voisi kehittyä itäisten kaupunginosien suojassa. Mutta tämän ohessa oli vihollinen kärsinyt hyvin vakavia tappioita. Erikoisesti pohjoisissa kaupunginosissa laskettiin kaatuneiden luku sadoissa ja vankien luku nousi 400:aan. Noin 15 konekivääriä ja paljon ampumavaroja oli vallattu.

Yllättävä hyökkäys oli kohdannut punaisia kuin salamanisku, ja kaikki viittasi siihen, että kaupungin itäosien pakollinen antautuminen oli murtanut piiritettyjen puolustustahdon, jota viimeiseen asti olivat terästäneet väärät pikaisenavunsaannin huhut. Vastustus, joka enää oli odotettavissa, ei voinut olla kuin muutamien harvojen viimeinen epätoivon kamppailu. Suurin osa puolustusvoimasta näkyi jo luopuneentaistelusta ja vetäytyneen Pispalaa kohti.

Sellainen oli vaikutelma tänä iltana ja myöhemmin saatu tieto punaisten oloista on vahvistanut tämän käsityksen oikeaksi. Salmelan kuoltua ei itse asiassa ollut johtoa lainkaan ja joukkoja piti aseissa ainoastaan haave Rahjan pian tuomasta avusta sekä rangaistuksen pelko yhtyneenä väärinkäsitykseen valkoisten passiivisuudesta. Huhtikuun 3 p:nä taistelut saivat lehden lopullisesti kääntymään. Vaikuttavaksi tekijäksi muodostui suunnattoman tuhlauksen ja epäjärjestyksen aiheuttama ampumavarojen puute, joka nyt alkoi tuntua. Todellakin olivat vihollisen tykistöammukset tänä iltana melkein lopussa ja jalkaväenkin varastot olivat loppumaisillaan.

Näitä yksityisseikkoja ei kuitenkaan valkoisten puolella tunnettu. Ainoastaan ulkonaisiin oireisiin oli perustettava. Ne olivatkin kyllin selvät.

 

[Menestys ostettiin kalliilla hinnalla, väliotsikko - jpu]

Vaikka menestys siis oli ollut suuri, niin oli se totisesti kalliilla hinnalla ostettu. Verisen kiristorstain jälkeen on huhtikuun 3 p. vapaussodan tappiorikkain taistelupäivä.

Lakkaamatta saapui haavoittuneita kokoontumispaikalle ratavahdintuvan luo Kalevankankaan alapuolelle, missä sairasjunat olivat. Täällä vastaanotti moni haavoittunut sotilas isänmaan kiitoksen ylipäällikön kädestä uskollisesta velvollisuuden täyttämisestä.

Tarkkojen tappionumeroiden esittäminen on mahdotonta, koska tappiolistoja ei ylimalkaan pidetty tarpeeksi tarkoin ja useissa joukko-osastoissa niitä ei lainkaan tavata.

Malmbergin joukoista kärsi Stjernschantzin pataljoona suurimmat tappiot, yhteensä noin 50 miestä. Vöyrinkoulusta kuoli 6 ja haavoittui 10, Väinönheimon pataljoonassa oli 9 kuollutta ja 15 haavoitettua.

Ausfeldin pataljoonassa kärsi Melinin komppania verrattomasti eniten. Päivän kuluessa kohosivat sen tappiot 34 kuolleeseen ja 50 haavoittuneeseen. Muuten oli Kumlinin pataljoonalla ja Ruotsalaisella prikaatilla jokseenkin tuntuvia tappioita; viimeksimainitun numerot osoittivat 12 kuollutta ja 31 haavoittunutta.

Kokonaisuudessaan oli Grafströmin taisteluryhmällä ollut raskain osa. Pitkäaikainen olo vihollisen ristitulessa Ratinalla ja labyrintissä oli harventanut näiden urhoollisten pataljoonien jo ennestään harvoja rivejä, niin että niissä itsekussakin oli tuskin enemmän kuin yksi komppania. Vaasanpataljoonassa oli kolme komppanianpäällikköä haavoittunut ja yksi joukkueenjohtaja kuollut; sen yhteenlasketut tappiot osoittivat enemmän kuin 50 miestä. Kahdessa muussa pataljoonassa olivat suhteet jokseenkin samanlaiset. Kun Grafström iltapäivällä kiitti erästä Lapuan komppaniaa sen rohkeasta työstä ja toivotti jatkuvaa menestystä, vastasi eräs miehistä: »Kyllä tulee jatkuvastikin käymään hyvin, mutta ehkä vähän hitaammin, sillä nyt on jälellä vain kolmannes niistä, jotka lähtivät Jämsästä». Tässä vastauksessa oli sama kaiku kuin Runebergin sotavanhusten vastauksessa Juuttaalla. Ja se ilmaisi täydellisesti sen tunnelman, joka tänä iltana oli vallitsevana valkoisten joukoissa. Kova koetus oli kestetty kunnialla ja luottavaisin mielin ajateltiin taisteluita, jotka vielä oli kestettävä.”[iii]



[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; sivut 477-485

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; sivut 485-489

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; sivut 489-510

Vapaussota

Etusivulle

free counter