Rikolliset tshetsheenit

Liitän oheen Tshetsheniassa pitkään oleskelleen suomalaisen Aila Niinimaa-Kepon artikkelin hänen itsensä suullisella luvalla.

Rikolliset tshetsheenit?

Rikolliset ja sivistymättömät tshetsheenit? Helmikuussa 1992 odottelin Tshetshenian pääkaupungissa Groznyissa pääsyä presidentti Dzhohar Dudajevin puheille. Samoissa aikeissa oli myös liikemies Mogamed, joka ilahtui kuultuaan että olen suomalainen. Mogamed oli äskettäin lopettanut nyrkkeilemisen Neuvostoliiton mestarina ja muisteli matkaansa Suomeen, jossa hän oli voittanut GeeBee-turnauksen raskaan keskisarjan. Suomi oli tehnyt Mogamediin hyvän vaikutuksen, Tarmo Uusivirta oli tullut jopa ystäväksi. Nyrkkeilijä oli huolestunut Taresta, joka hänen mielestään jatkoi raskasta lajia liian pitkään. Mogamed halusi lopultakin myös tietää, mitä tarkoittaa GeeBee? Hän kiitteli tiedosta ja pyysi viemään terveisiä Suomeen, jonka hän uskoi ymmärtävän omaa maataan jo yhteisen historiankin vuoksi.

Saman vuoden elokuussa mieheni loukkasi Groznyissa kätensä ja tarvittiin lääkäriä. Hotelli Kavkaziin saapui iäkäs valkotakkinen herra. Suomi oli jälleen kova sana; lääkäri oli vieraillut maassamme pariinkin otteeseen. Turku ja Tampere olivat tuttuja ja jopa suomalaiskollegoiden nimet alkoivat palautua mieleen. Käsivartta sitoessaan tohtori selvitti vilkkaasti näkemyksiään. Mannerheim oli hieno mies, ja hyviä olivat muutkin presidenttimme. Todettiin, että vielä 1917 olimme molemmat kansat saman tsaarin alamaisia. Suomi tosin oli miehitetty jo 1809, Tshetshenia vasta 1859. Vanhasta lääkäristä suorastaan huokui sivistys ja vilpitön kunnioitus toista itsenäisyydestään taistellutta kansaa kohtaan.

Groznyissa pitempään työskennellessäni asuin valtion virkatalossa, jossa Georgian vaaleilla valittu presidentti eli maanpaossa. Talo oli samalla presidentti Dudajevin henkivartioston päällikön Abun koti. Eräänä päivänä ihmettelin, keitä oikein olivat ne kaksi vaaleaa pikkutyttöä, jotka olivat ilmestyneet taloon ja pujottelivat ketterästi kalashnikoveja kanniskelevien vartijoitten seassa. Kuusivuotias ahkeroi lakaisemalla miesten jälkiä ja nuorempi teki parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän tiellä. Kysyin asiaa Abulta ja lopulta tämä kyyninen tshetsheenikomentaja tunnusti, että hän oli poiminut lapset kadulta, jonne alkoholisoitunut äiti oli heidät hylännyt. Tytöt muuttaisivat orpokotiin heti kun sieltä järjestyisi tilaa. Lapset olivat kohteliaita ja kovasti kiinnostuneita vieraasta. He opastivat minua innokkaasti venäjän kielessä - ja halusivat vastavuoroisesti tietää, miltä mikin asia kuullosti suomeksi. Lahjakkaat venäläistytöt tekivät todella vaikutuksen. Kävin vielä syksyllä 1994 heitä tapaamassa. Orpokoti oli vaatimaton mutta siisti. Tytöt olivat kasvaneet honteloiksi koululaisiksi; vanhempi kirjoitti jo täysiä ja nuorempikin esitteli ylpeänä taitojaan. Molemmilla oli pasmat selvillä: heistä tulisi toimittajia, tai ehkä sittenkin opettajia.

Myöhemmin vierailin kyllä Tshetsheniassa, mutta enää en tavannut nyrkkeilijää, lääkäriä enkä somia pikkutyttöjä. Ystäviä oli aivan liian paljon; toimittajia, opettajia, poliitikkoja, naispuolinen opetusministeri, uranaisia, perheenäitejä, upseereita, monen alan opiskelijoita... kaikille ei riittänyt aikaa. Uskoin korjaavani asian sitten myöhemmin, kun Venäjän saartama ja uhkailema Tshetshenia oli lopullisesti saavuttanut itsenäisyytensä ja maassa oli pysyvä rauha. Tshetsheeneillähän oli oikeus omaan valtioon sekä Venäjän tuoreen perustuslain että YK:n 1960 hyväksymän siirtomaajulistuksen perusteella.

Vielä kerran näin nyrkkeilevän liikemiehen - vilaukselta tv:n uutiskuvissa. Mogamed juoksi Groznyin raunioiden keskellä salkku tiukasti kainalossa. Venäjä oli hyökännyt maahan varoittamatta 11.12.1994. Samalla tavallahan venäläiskoneet pimensivät Kaakkois-Suomen taivaan 1939 matkallaan tuhoamaan ”tannerilaisia valkobandiitteja”. Ensimmäisiksi uhreiksi valikoituivat tietenkin viattomat siviilit. Miestäni hoitaneen lääkärin näin myös kerran televisiossa, joulun aluspäivinä 1994. Kuva tuli groznyilaisesta sairaalasta, jonka pommitusten raunioittamat huoneet olivat täynnä haavoittuneita. Veren värjäämässä valkoisessa takissaan tohtori kiirehti vuoteelta toiselle hoitaen uhreja eleettömän tehokkaasti. Olot olivat tyrmistyttävän alkeelliset, mutta viikon päästä ei ollut edes koko sairaalaa. Urheita pieniä venäläistyttöjä en näe enää koskaan. Massiivisilla ohjusmatoillaan hyökkääjät tuhosivat ensimmäisenä Groznyin keskustan. Maantasalle onnistuttiin pommittamaan myös molemmat yliopistot, iso osa kouluista ja kaupungin ainoa orpokoti. Asiasta kerrottiin minulle erikseen: kaikki lapset kuolivat. Ja käytännössä kaikki olivat venäläisiä.

On uskomatonta, että tällaista annetaan tapahtua keskellä Eurooppaa – Tshetsheniahan on lähempänä Helsinkiä kuin Rooma! Ja miten voi näin raaka kansanmurha olla mahdollinen maailmassa, joka suorastaan tulvii ihmisoikeus-, lastensuojelu- ja rauhanjärjestöjä? Ikään kuin tuhansia vuosia vanha kulttuurikansa, tshetsheenit, eivät olisi ihmisiä lainkaan. Tuntuu todella oudolta että meikäläisiinkin ”Venäjän-asiantuntijoihin” uppoaa tänään se sama neuvostodisinformaatio, joka 1939 leimasi myös rauhantahtoiset suomalaiset rikollisiksi. Silloin Moskovan Mainila- ym. väitteille vain hymähdettiin. Neuvostokoneiden tunkeuduttua Suomen ilmatilaan Kansainliitto erotti hyökkääjän jäsenyydestään ja koko maailma kiirehti tueksemme. Mutta kun Venäjä hyökkäsi rauhalliseen Tshetsheniaan 1994, tietenkin joulun alla, ihmisoikeuksilla hurskasteleva länsi käänsikin selkänsä kärsineelle kansalle ja ryhtyi vain odottelemaan, että Venäjä saisi kiusallisen ”konfliktinsa” pois päiväjärjestyksestä. Suomi oli ensimmäisiä katseenkääntäjiä. Edelleen voin hyvin kuvitella suomalaisten tyrmistystä, mikäli länsi olisi talvisodassa toiminut samoin kuin tänään Tshetshenian kohdalla: syyllistänyt uhrin ja osoittanut tukensa hyökkääjälle! Moskova aloittaa “offensiivinsa” perinteisesti jouluna, läntisen maailman keskittyessä viettämään hyvän tahdon juhlaa. Kun me suomalaisetkin, entiset Venäjän alamaiset, istumme notkuvien pöytiemme ääreen, Tshetsheniassa vavistaan pelosta ties monettako joulua. Venäläisjoukkojen mielentila, juopumusaste ja tshetsheenien tuuri määräävät, kenen ”terroristin” perhe tällä kertaa ”puhdistetaan”. Miehiä, naisia, vanhuksia, jopa lapsia... viedään karmiville suodatinleireille, tapetaan ja raiskataan, usein pelkästään hupimielessä. Kotien raunioista kaivetaan perheen viimeinenkin käyttökelpoinen omaisuus ja ylikansoitettujen pakolaisleirien varkauksien huventamista ruoka- ja lääkeannoksista vaaditaan korotettu maksu.

Mitätön kansainvälinen Tshetshenia-apuhan on käytännössä kokonaan sodan hyökkäävän osapuolen hallinnassa! Ja jotta kontrolli myös säilyisi venäläisillä, siitä huolehtii Tshetsheniassa Suomenkin puolesta Etyj-suurlähettiläs Jorma Inki, joka toimii saumattomassa yhteistyössä Venäjän kanssa ja tunnustaa vain tshetsheenien Moskovan-mielisen “hallituksen”. Käsittämättömästi myös oma Strategian laitoksemme edustaa Inkin näkemystä.

Meillä oli sodassa enemmän onnea kuin uskoimmekaan: Mannerheimia ei sentään vaadittu yhteistyöhön Kuusisen kanssa eikä länsiapua suomalaislapsille ohjattu Terijoen hallituksen kautta.

Aila Niinimaa-Keppo, toimittaja

Tshetshenia vapaaksi

Etusivulle

free counter