Mitä tehdä Tampereen vapautuksen jälkeen?

Kyseessä on Suomen ja Venäjän välillä käyty Vapaussota. Oli saavutettu voitto Karjalan rintamalla taistelussa Raudusta. Valtava urakka Tampereen vapauttamiseksi oli juuri saatu voitokkaaseen päätökseen – pitkän artikkelisarjan Tampereen taisteluista päättävät nämä kaksi artikkelia.

Päämajassa tilannekuva oli tällainen

”Mikäli siis tällä hetkellä [noin 7.4.1918 - jp] voitiin päämajassa päätellä, oli yleinen tilanne hyvin tyydyttävä sikäli, että molemmilla tärkeimmillä rintamalohkoilla oli saavutettu huomattavaa menestystä apujoukon [Saksalaiset Mannerheimille alistetut von der Goltz ja von Brandenstein - jp] samalla aloittaessa toimintansa etelässä vihollisen selkäpuolella. Mutta vaikka tilanne suurin piirtein katsoen olikin tyydyttävä, oli parantamisen varaa vielä paljon.”[i]

Tiedot vihollisesta

”Tiedot vihollisesta olivat edelleenkin sangen puutteelliset. Oli aivan luonnollista, että vastustajasta saadut tiedot olivat epämääräisiä, jopa ristiriitaisiakin, mutta kuvaavaa on, ettei vielä nytkään oltu selvillä siitä suunnattomasta hajanaisuudesta, joka oli puna-armeijalle tunnusmerkillinen niinhyvin järjestelyllisessä kuin operatiivisessakin suhteessa. Valkoisen armeijan johto ei vielä tiennyt, että Tampereen menetys oli koitua samalla koko puna-armeijan tuhoksi, ja kun hyvin uskottavilta ja yhdenmukaisilta näyttävien tiedoitusten perusteella otaksuttiin, että punaisilla edelleenkin oli 50,000-70,000 miestä aseissa sekä runsaat sotatarvevarastot, suhtauduttiin kaikkea muuta kuin liian optimistisesti vielä edessäoleviin tehtäviin.”[ii]

Vihollisen päävoimat Länsi-Suomessa?

”Voitiin melkoisella varmuudella otaksua, että punaisten päävoimat oli koottu Länsi-Suomeen, mutta kaikesta päättäen olivat nämä joukot hajallaan ja vailla yhtenäistä johtoa. Vihollisvoimat lisääntyivät päivä päivältä Lempäälän seudulla, missä punaiset hyökkäilivät tarmokkaasti, mutta tätä hyökkäystä oli pidettävä toimintana Tampereen varjelemiseksi ja luulavaa oli, että se päättyisi niinpiankuin tulisi yleisesti tunnetuksi, että Tampere oli valloitettu. Samasta syystä voitiin pitää vihollisen tilapäistä aktiivisuutta Kokemäenjokilaaksossa pian »ohimenevänä». Kun tämän lisäksi käsitettiin, että saksalaisten saapuminen kohtapuolin antaisi lännessä oleville punaisille tarpeeksi tuumittavaa, oli jotakuinkin selvää, että aloitteenteko Länsi-Suomessa jäisi valkoisten asiaksi.

Savossa oli koko sodan ajan vallinnut jonkinlainen tasapainotila, eikä siihen näyttänyt mitään muutosta tulevan. Punaisten Savon-joukkoihin ei maksanut kiinnittää mitään erikoista huomiota.”[iii]

Entäpä Karjalan rintama?

”Oloista idässä sitävastoin oltiin epätietoisia. Oli ylimalkaan vaikeata etäältä arvioida tilannetta Karjalassa. Karjalan ryhmästä saapuneet ilmoitukset tuntuivat toisinaan liioittelevan niin vihollisen lukumäärää kuin taistelujen kiihkeyttäkin, eikä valkoisten Karjalan rintamalla olevista voimista koskaan onnistuttu saamaan tarkkoja numerotietoja. Jos se käsitys, mikä aikaisemmin oli saatu Viipurin seuduille sijoittuneen vihollisen vahvuudesta, oli oikea, ei Raudun voitolla ollut mitään ratkaisevaa merkitystä. Tosin oli vihollisen äärimmäisenä oikealla oleva taisteluryhmä, johon enimmäkseen kuului ryssiä, tuhottu, mutta päävoimat, joiden otaksuttiin oleilevan Viipurin ja Lappeenrannan välillä ja joita arvioitiin olevan n. 20,000 miestä, kykenivät vielä täysin taisteluun. Senvuoksi saattoi tällä suunnalla edelleenkin odottaa uusia hyökkäyksiä, joskin luultavaa oli, että äsken kärsitty tappio oli vaikuttanut masentavasti. Aloitekykyä ei kuitenkaan oltu viety valkoisiltakaan.”[iv]

Omien joukkojen tila

”Vaikka siis kenraali Mannerheim Tampereen valloituksen päivinä saattoikin todeta, että hänellä oli laaja liikuntavapaus, esti kuitenkin armeijan sisäinen tila välittömästi käyttämästä äsken saavutettuja voittoja valkoisten hyväksi.

Tampereen valloitus oli voitu saattaa loppuun ainoastaan panemalla kaikki voimat tuleen ja kaikki Tampereen taisteluihin osaaottaneet joukko-osastot, lukuunottamatta Satakunnan ryhmän Poria kohti eteneviä osia ja Tampereelle äsken saapunutta 3. jääkärirykmenttiä, olivat niin heikentyneet ja uupuneet, että vähintään 14 päivän lepoa ja uudelleenjärjestelyä oli pidettävä aivan välttämättömänä, ennenkuin niitä voitaisiin taas käyttää aktiiviseen toimintaan. Enempää Savosta kuin Karjalastakaan ei voitu ottaa joukkoja käytäntöön. Sikäläiset voimat tarvittiin tarkoin itärintamalla. Koskemattomana varaväkenä oli kotipaikkakunnalla vain 4. jääkärirykmentti, johon kuului kaksi pataljoonaa ja vasta huhtikuun 15 p:n maissa voitaisiin jäljelläoleva 3. jääkäriprikaati lähettää rintamalle. Kaikesta päättäen ei sitä ennen myöskään voitu tehdä mitään ampumatarvepulan poistamiseksi.

Keskeytys sodankäynnissä oli välttämätön, niin tärkeä kuin sodan pikainen loppuunsaattaminen ja yhteyden aikaansaanti saksalaisten kanssa olikin. Tauko oli vain rajoitettava mahdollisimman lyhyeksi ja sen aikana oli ryhdyttävä kaikkiin tarpeellisiin valmisteluihin.”[v]

Oli kaksi eri vaihtoehtoa

”Sodankäynnin jatkamiseen oli kaksi eri mahdollisuutta. Joko voitiin jatkaa hyökkäystä Länsi-Suomeen, jotta yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa saataisiin punaisten pääjoukot tuhotuiksi ja maan tärkeimmät kulttuurikeskukset vapautetuiksi, tai voitiin syrjäyttämällä toistaiseksi tämä päämäärä, seurata alkuperäistä suunnitelmaa ja pyrkiä katkaisemaan punaisten yhteys Venäjään.

Edellinen vaihtoehto vaati vähemmän valmisteluja ja uudelleenryhmityksiä ja oli epäilemättä, katsoen saksalaisten arvokkaaseen apuun, helpompi toteuttaa. Mutta se oli kuitenkin arveluttava. Jos punaisten yhteys Venäjään jäisi katkaisematta, saattaisivat he aloittaa peräytymisdefensiivin itää kohti, jolloin todennäköisesti koko Etelä-Suomi joutuisi tuhon omaksi ja vihollisen päävoimat pääsisivät melkeinpä ehjin nahoin pelastautumaan Venäjälle.”[vi]

Mannerheimin päätös

”Kenraali Mannerheim valitsi epäröimättä vaikeamman tien päästäkseen tärkeämpään päämäärään – sodan pikaiseen päätökseen. Saksalaisten toimeksi jäi Helsingin ja – mikäli heillä voimia riitti – Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vapauttaminen, ja valkoinen armeija jäisi pääasiallisesti niille linjoille, joille se nyt oli edennyt, kunnes uudelleenryhmitys oli suoritettu.

Tämänjälkeen siirrettäisiin ne joukot, jotka ensiksi saataisiin käytettäviksi, Karjalaan tukemaan hyökkäystä Viipuria vastaan. Sikäli kuin sitten miehiä riittäisi, pyrittäisiin myös Tampereelta käsin hyökkäämään etelään, jotta päästäisiin yhteistoimintaan saksalaisten kanssa.

Viipuria vastaan suunnattaisiin kaikki ne voimat, joita ei välttämättä muualla tarvittu. Jos Viipurin valloitus onnistuisi, olisi nim. sota itse asiassa saatettu loppuun. Yhteytensä Venäjälle menettäneet, piiritetyt punaiset eivät kykenisi tarjoamaan vastarintaa valkoisille ja saksalaisille.”[vii]

Suomen armeijan uudelleenorganisointi

”Jo Tampereen piirityksen aikana oli selvinnyt, että päämajalle kävi peräti vaikeaksi hoitaa moninaisia tehtäviään. Kun työtaakka yhä paisui ja sotaliikkeet saivat aina vain suuremman mittakaavan – hyökkäyksiä suoritettiin samanaikaisesti useilla rintamilla – oli järjestelmä uusittava. Sotavoimien jakaminen armeijoihin kävi välttämättömäksi.

Tällöin tuntui luonnollisimmalta pitää Päijännettä edelleen rajana. Satakunnan ja Hämeen ryhmistä muodostettiin länsiarmeija ja Savon ja Karjalan ryhmistä itäarmeija. Armeijapäälliköiksi sai ylipäällikkö kenraalimajurit Löfströmin ja Wetzerin. Uusia esikuntia ei enää tarvittu. Uudet armeijapäälliköt saattoivat erinäisten henkilömuutosten jälkeen muodostaa siihenastiset ryhmäesikuntansa armeijaesikunniksi.”[viii]

Käytettävissä olevat joukot

Huom! Suojeluskuntajoukot olivat vielä pääsääntöisesti erillisiä pataljoonia, joista ei ollut muodostettu oikeita rykmenttejä.

”Muodostettavan länsiarmeijan alueelta voitiin, lukuunottamatta sillä jo olevia 1.-3. jääkärirykmenttejä, kaikesta päättäen saada pystyyn vielä kaksi krenatööri- ja kuusi suojeluskuntarykmenttiä. Savon rintamalla, jonka voimasuhteet aliarvioitiin päämajassa, otaksuttiin voitavan muodostaa vain yksi rykmentti. Karjalassa oli kolme rykmenttiä, jotka käsittivät kokonaista 11 pataljoonaa sekä lisäksi 1 pataljoona 4. jääkärirykmentistä. Tätä paitsi oli ylipäällikön käytettävissä suurin osa 4. jääkärirykmentistä sekä huhtikuun 15 päivän jälkeen 3. jääkäriprikaati.

Ratsuväkeä oli kaksi rykmenttiä, nim.  Lempäälän rintamalla oleva, kovia kokenut Uudenmaan rakuunarykmentti sekä Joensuussa parhaillaan mobilisoitava Karjalan ratsujääkärirykmentti, joka ei vielä ollut täysin marssivalmis.

Tykistön pääosa oli länsiarmeijan alueella. Siellä oli 15 kenttä- ja 2 raskasta tykkiä sekä 14 haupitsia, jotka oli jaettu yhdelletoista patterille. Savossa oli kolme patteria, kaikkiaan 6 kenttätykkiä ja Karjalassa 10 kevyttä ja 2 raskasta tykkiä kolmelle patterille ja kuudelle itsenäiselle osastolle jaettuina. Kun kuitenkin sotasaaliin joukossa oli runsaasti tykkejä ja tykistötarpeita, voitiin nyt toimeenpantavan uudelleenjärjestelyn yhteydessä myös ajatella tykistön vahvistamista. Mistään huomattavasta, nopeasti tapahtuvasta lisäyksestä ei tietenkään voinut olla puhetta, koska kouluutetusta tykistömiehistöstä oli puute.”[ix]

Hyökkäyksen tarkoitus Karjalassa

”Hyökkäyksellä oli kahtalainen tarkoitus. Kaksi eri päämäärää oli saavutettava samanaikaisesti. Toiselta puolen oli katkaistava, kuten jo aikaisemmin on mainittu, Viipurin-Pietarin rata, mutta myös vihollisen Viipurin armeija oli joko tuhottava tai tungettava länteen. Kumpikin näkökohta vaati, mikäli mahdollista, yllätystä valkoisten taholta. Isku oli annettava täydellä voimalla ja suoraan kohti.”[x]

Toimintasuunnitelma

”Varmojen tietojen mukaan oli vihollisen voimakkain ryhmä kehittäytynyt Joutsenon-Näätälän väliselle rintamanosalle. Rintamahyökkäyksellä täällä – muodostuipa se miten menestykselliseksi hyvänsä – ei voinut aikaansaada enempää kuin vihollisen painaminen takaisin Viipuria kohti. Hyökkäys Viipuria vastaan aiheuttaisi tämänjälkeen todennäköisesti tuntuvia menetyksiä. Oli siis keksittävä lupaavampi suunnitelma.

Nyt oli eversti Ausfeldin aikaisemmin mainitusta tiedustelusta suurta hyötyä. Sen perusteella todettiin, että Heinjoen tienoille saattoi koota joukkoja ja että vihollinen oli miehittänyt Heinjoelta etelään olevan seudun kovin heikosti. Jos kokoontuminen sujuisi vihollisen huomaamatta, oli huomattava menestys mahdollisuuksien rajoissa, sillä täältä oli matka lyhyt niinhyvin Viipurin-Pietarin radalle kuin Viipurin heikosti miehitetylle etelärintamalle ja vihollisen oikealle siivellekin. Täältä käsin nopeasti ja tarpeeksi vahvoin voimin suoritetulla hyökkäyksellä voitaisiin yhdellä kertaa hajoittaa koko vihollisrintama, tunkea punaiset Viipurista, vallata kaupunki ja katkaista rautatieyhteys.”[xi]

Karttaluonnos[xii]



[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 276

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 276

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivut 276-277

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 277

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivut 277-278

[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 278

[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 278

[viii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 279

[ix] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivut 279-280

[x] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 281

[xi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 281

[xii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; osa VI; 1927; sivu 283

free counter