Kekkonen ja kommunistit toimivat Venäjän hyväksi

Suomi saavutti Jatkosodassa suurenmoiset torjuntavoitot – Venäjä ei saanut valloitettua Suomea kovasta yrityksestä huolimatta.

Kun Suomen ainoa mahdollinen auttaja, esimerkiksi viljatoimituksin, Saksa näytti häviävän sodan, niin Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto katsoi parhaaksi tehdä aselepo ja rauhansopimus Venäjän kanssa. Rauha oli kova, piti luovuttaa Venäjälle alueita, joita se ei ollut kyennyt sotilaallisesti valloittamaan – ja vielä maksaa sodan aloittaneelle ja sotaan syylliselle Venäjälle epäoikeudenmukaisesti sotakorvauksia.

Kommunistit valtaan

Jatkosota Venäjää vastaan oli käytännössä loppunut vuoden 1944 syyskuussa. Suomessa olivat vallassa laillisesti valitut Eduskunta, Tasavallan Presidentti ja Hallitus.

Kaikki hyvin? Pitkä ja raskas sota oli takana, rakennetaan yhdessä Suomi kovalla työllä entistä ehommaksi?

Niin olisikin teoriassa voitu tehdä. Kommunistit eivät kuitenkaan halunneet entistä ehompaa Suomea, vaan kommunistisen Suomen, joka olisi osa Venäjää (silloiselta nimeltään Neuvostoliitto).

Kommunistien kannatus oli Suomessa hyvin alhainen. Tavallisissa demokraattisissa vaaleissa kommunisteilla ei ollut vähäisintäkään mahdollisuutta päästä valtaan Suomessa. Mikä neuvoksi?

Kommunistit (oikeammin osa demareista) olivat Suomen ja Venäjän välillä käydyn Vapaussodan yhteydessä jo kokeilleet päästä valtaan aseellisen kapinan avulla vuonna 1918. Se oli epäonnistunut, vaikka Venäjä aseisti kapinalliset ja Venäjän joukot auttoivat kapinallisia. Vuoden 1944 syksyllä aseellinen kommunistien kapina Suomen laillista hallitusta vastaan oli tuomittu epäonnistumaan – piti keksiä jotakin muuta.

Punainen Valpo

Suomessa oli vahva Valtiollinen poliisi, joka toimi Suomen itsenäisyyden ja hallitusmuodon säilymisen puolesta. Se piti saada kokonaan kommunistien käsiin, jotta se ei toimisi vallankaappausta haluavia kommunisteja vastaan vaan kommunistien puolesta Suomea vastaan. Toki paljon muutakin, mutta ensin Valposta piti tehdä punainen Valpo.

Sisäministeri

Jotta Valposta voitaisiin tehdä punainen Valpo, niin kommunistien piti saada oma miehensä mm. sisäministeriksi. Tämä onnistui vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen kun sisäministeriksi nimitettiin Yrjö Leino.

”Äärivasemmiston ministerien tärkeimpänä työnä oli yhteiskunnan rakenteiden puhdistaminen siihenastisista päättäjistä ja toimijoista. Tehokkaimmin tähän tehtävään kävi käsiksi huhtikuussa 1945 sisäministeriksi nimitetty Yrjö Leino, joka erittäin lyhyessä ajassa miehitti kommunistien siihen saakka Ohranaksi kutsuman Valtiollisen poliisin omilla aatetovereillaan. Lähes samalla tavoin tapahtui Liikkuvassa poliisissa. Tämä oli mahdollista siksi, että näiden organisaatioiden työntekijät eivät olleet virkasuhteessa valtioon vaan toimenhaltijoita, joita ei koskenut virkamiehen erottamattomuus. Painostamalla ja estottomasti erottamalla lähes kaikki näiden organisaatioiden vanhat työntekijät saatiin jättämään paikkansa «demokraattisten ainesten« täytettäväksi. Näin tapahtui siitä huolimatta, ettei useimmilla nimitetyillä uusilla kasvoilla suinkaan ollut enempää muodollista kuin asiallistakaan pätevyyttä tehtäviin, joita he ryhtyivät hoitamaan.”[i]

Urho Kekkonen

”Hän [sisäministeri Leino - jpu] toi valtioneuvostoon 19.5. yhdessä vaimonsa Hertan kanssa ideoimansa nimityspaketin. Hän esitti puolueneuvoston kannan mukaisesti kansanedustaja Aimo Aaltosen nimittämistä Valpon ylimääräiseksi apulaispäälliköksi ja toista maanpetoksesta tuomittua kommunistia, toimittaja Veikko Sippolaa avainpaikalle valvontatoimiston vt. apulaisosastopäälliköksi (asiallisesti toimistopäälliköksi). Ainoastaan kauppa- ja teollisuusministeri Åke Gartz esitti valtioneuvoston istunnossa epäilyksiä kahden kommunistin nimittämisestä Valpon avainpaikoille. Vasemmistoministerit kannattivat Leinon esitystä, ja erityisesti kommunisteja järjestelmällisesti myötäillyt [oikeusministeri - jpu] Kekkonen oli sitä mieltä, että kaksi kommunistia sopii hyvin Valpon palvelukseen etenkin, kun sotarikollisasiaa ei ollut Kekkosen mielestä hoidettu valtakunnan edun vaatimalla tavalla.”[ii]

”Aaltosen ja tovereiden nimityksillä sotarikosasian hoitamista vauhdittaa halunnut oikeusministeri Kekkonen oli aiemminkin puuttunut sotarikollisten tuomitsemiseen. Hän oli valvontakomissiota tyydyttääkseen jo tammikuussa lähettänyt oikeusministerinä oikeusistuimille kiertokirjeen vaatien langetettuja kovempien tuomioiden antamista sotarikosasioissa. Kysymyksessä oli tietenkin melko räikeä puuttuminen oikeusistuinten riippumattomuuteen, jollaista olisi normaalioloissa käsitelty virka-aseman väärinkäyttönä.”[iii]

Pykälät ovat rikkomista varten

”Leino muutti asetusta jo toukokuussa 1945. Luotettavuutta ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa puolesta poliisitoimeen sopivuutta ei enää vaadittu. Eri tehtäviin edellytetyt tutkinnot tosin lueteltiin edelleen, mutta kaikki vaatimukset vesitettiin yhdellä lauseella: «Edellä mainitusta huolimatta voi kuitenkin valtioneuvosto nimittää valtiollisen poliisin toimeen henkilön, joka ei täytä tässä pykälässä säädettyjä kelpoisuusvaatimuksia.«

Vesityksestä huolimatta asetukseen jäi Leinon kannalta olennainen puute. Leino oli nimittäin alun perin esittänyt, että sisäministeriöllä olisi oikeus nimittää kelpoisuusvaatimukset täyttämättömiä toimenhaltijoita Valpoon, mutta asetuksen vahvistanut Mannerheim oli muuttanut sisäministeriön tilalle valtioneuvoston. Tästä ongelmasta päästiin yksinkertaisesti siten, että Valpon sisällä tehtiin nimityksiä asetuksen määräyksistä välittämättä. Niinpä vuosina 1945-1948 Valpossa tehtiin 12 väärin perustein tapahtunutta päällikkönimitystä, 32 kuulustelijaa ja esittelijää nimitettiin väärin perustein ja kahdeksan ylietsivääkin sai nimityksensä vastoin asetuksen määräyksiä. Niinpä Valpon päällikkötason henkilöstöstä epäpäteviä oli vuoden 1947 lopussa 85 prosenttia, esittelijöistä ja kuulustelijoista 83,8 prosenttia sekä ylietsivistä 67 prosenttia."[iv]

Rikostuomio oli meriitti Valpoon

Leinon ministerikaudella Valpon palvelukseen otettiin:

-        37 poliittisista rikoksista vankilaan tuomittua;

-        17 sotilasrikoksista rangaistukseen tuomittua;

-        22 ei poliittisista rikoksista, kuten kavalluksesta, petoksesta, yms. tuomittua.

Esimerkiksi ylimääräiseksi etsiväksi 23.12.1945 määrätyllä Ahti Pellervo Takatalolla oli upea ansioluettelo: tuomittu maanpetoksesta, yllytyksestä törkeään varkauteen, kahdesta yllytyksestä törkeään varkauteen, varkaudesta, erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehdystä varkaudesta, kahdeksasta törkeästä varkaudesta, yksinteon tehdystä murhayrityksestä ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, ampuma-aseen ja ampumatarvikkeiden luvattomasta hallussapidosta ja valtiopetoksen valmistelusta elinkautiseksi kuritushuoneeseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa ainiaaksi.[v]

Leinon kosto – Valpon entinen päällikkö

Valtiollisen poliisin päällikkönä Jatkosodan aikana 1941stä kevättalveen 1944 toiminut Arne Anthoni oli toimikautenaan pistänyt Suomelle vaarallisia kommunisteja turvasäilöön – kuten oli Suomen etu.

Kun kommunisti Leino pääsi sisäministeriksi, niin hän kosti heti Anthonille sen, että tämä oli hoitanut tunnollisesti tehtävänsä sodan aikana.

”Ensimmäinen Yrjö Leinon ministerikaudella turvasäilöön määrätty oli Valtiollisen poliisin sodanaikainen päällikkö varatuomari Arno Anthoni. Hänet suljettiin vankilaan 4.5.1945. Leino siis kosti heti, kun hänelle tarjoutui siihen mahdollisuus.”[vi]

”Kun mitään aihetta Anthonia vastaan esitetylle syytteelle ei löydetty, Brusiin esitti lokakuun lopussa tämän vapauttamista turvasäilöstä. Hänet oli määrä valtioneuvoston päätöksellä vapauttaa 24.1.1946.”[vii]

”Brusiinin vapauttamisesitys ja rouva Anthonin kantelu eivät johtaneetkaan tulokseen, vaan asia sai omituisen käänteen. Valtioneuvosto päätti ilmoittaa Anthonin vapauttamisesta oikeusministeriölle, ja oikeusministeri Kekkonen määräsi samana päivänä, kun Anthoni olisi vapautunut, että tämä oli edelleen pidettävä Helsingin keskusvankilassa. Kekkosen määräystä ei perusteltu juridisesti eikä muutenkaan, eikä oikeusministerillä ollut mitään kunnollista perustetta Anthonin jatkuvalle vapaudenriistolle.”[viii]

”Anthonin turvasäilössä pitämiseen kiinnitettiin huomiota eduskunnassakin. Edustaja Arvo Salminen totesi eduskunnassa joulukuussa 1945, ettei Anthoni ollut uudistetuista pyynnöistä huolimatta saanut terveydentilansa vaatimaa lääkärinhoitoa, kun sisäministeri Leino ei ollut siihen suostunut.”[ix]

Lopulta hovioikeus hylkäsi Arne Anthonia vastaan esitetyt syytteet. Jo oikeuskäsittelyn aikana hovioikeus laski pidätetyn Anthonin vapaaksi marraskuussa 1947. Leino ja Kekkonen olivat saaneet kiusattua syytöntä Anthonia noin kaksi ja puoli vuotta vankilassa ilman vangeille laissa määrättyjä oikeuksia. Valtio joutui maksamaan Anthonille korvauksia aiheettomasta pidätettynä olemisesta ja terveytensä turvasäilössä menettämisestä.[x]

Puolustusvoimien puhdistus

Puolustusvoimat olivat luonnollisesti lojaalit Suomen hallitusmuodolle ja valmiit pistämään tarvittaessa kommunistit matalaksi, jos ne yrittäisivät taas aseellista kapinaa. Siksi puolustusvoimat piti puhdistaa ”fasisteista” ja saada ”demokraatteja” (kommunisteja) tilalle. Helpommin sanottu kuin tehty. Ei kommunisteilla ollut tarjota päteviä upseereita virassa olevien tilalle. Osa kommunisteista oli toki saanut Venäjällä punaupseerikoulutuksen, mutta se ei oikein käynyt meriitiksi Suomen puolustusvoimien virkoihin.

Asekätkentä

Kun sissisotaan varautuminen aseiden hajavarastoinnin muodossa tuli julki, niin se oli kuin Taivaan lahja kommunisteille ja Kekkoselle. Nyt oli olemassa tekosyy laittomiin turvasäilöön pistämisiin määräämättömäksi ajaksi. Olipa kenraali tai sotamies, syyllinen tai syytön, sinne vaan tiilenpäitä lukemaan. Asekätkijät eivät syyllistyneet mihinkään voimassa olevan lain rikkomiseen, vaan vain valmistautuivat puolustamaan tarvittaessa Suomea. Niinpä säädettiin länsimaisen oikeusjärjestyksen vastainen takautuva laki heidän tuomitsemisekseen.

Kekkonen taas

”Oikeusministeri Kekkonen piti 5.10.1945 radiopuheen, jossa hän tuomitsi jyrkästi asekätkennän vaarallisena seikkailuna ja piti sitä kokonaisuudessaan suurimpana onnettomuutena koko maalle. Samalla Kekkonen lupasi asekätkennän johtajille ankaria rangaistuksia, vaikka tuomiovallan tai edes lainsäädäntövallan ei pitänyt tuolloinkaan kuulua oikeusministerille. Kekkonen myös kehotti kaikkia suomalaisia auttamaan viranomaisia asekätkentäjutun tutkinnassa. Ilmiantoja siis kaivattiin. Oikeusministerin radiopuheet olivat tarpeen hänen uuden sodanjälkeisen poliittisen orientaationsa uskottavuuden varmistamiseksi. Kenraali Airo, jonka Kekkonen pyrki radiossa todistamaan asekätkentään syylliseksi, tiedusteli kuulustelijoiltaan mitä tekemistä Kekkosella oli asekätköjutun kanssa.”[xi]

”Kun kuulusteluja pidettiin kovin harvakseltaan, ilmiselvänä tarkoituksena oli pidentää eräiden pidätettyjen ja turvasäilöläisten eristämistä niin pitkälle kuin mahdollista, jotta asekätkentälaki saataisiin voimaan. Esimerkiksi kenraali Airo oli pidätyksensä jälkeen kahdeksan kuukautta milloin Valpon vankilassa, milloin Helsingin keskusvankilassa niin, ettei häntä kuulusteltu kertaakaan. - - pidätys ei jatkunut sen vuoksi, että siihen olisi todettu olevan syytä, vaan päinvastoin juuri sen vuoksi, että mitään syytä ei todettu.”[xii]

”- - selvitettiin sitä, paljonko henkilöitä oli sodan jälkeen ollut aiheettomasti pidätettynä ja turvasäilössä. Kävi ilmi, että pelkästään asekätkentäjutun takia vapautensa menettäneitä oli lähes puolitoista tuhatta. - - Muun poliittisen syyn kuin asekätkennän takia oli ilman vastaavia rangaistuspäätöksiä vapautensa menettänyt suunnilleen yhtä moni kuin asekätkennän takiakin.”[xiii]

Kommunistit suomea puhuvia venäläisiä

”Paasikiven heti välirauhansopimuksen jälkeen kommunisteja kohtaan osoittama hyväuskoisuus alkoi olla tiessään viimeistään kevääseen 1947 mennessä. Tästä kertoo mm. hänen purkauksensa pääministeri Pekkalalle [kommunisti - jpu] huhtikuussa: «Mutta yleinen mielipide on, että kommunistit ovat saaneet liian suuren vallan. He tahtovat määrätä kaikista asioista ja hallita maata. Sitä yleisesti pelätään, koska epäillään, että kommunistit eivät ole isänmaallisia, vaan ajavat venäläisten asioita eikä Suomen. - - «

Pekkalankin oli myönnettävä ilmiselvät tosiasiat. - - Edellisen vuosikymmenen puoluekoulutuksen vaikutukset tuntuivat niin selvästi, ja Paasikiven olikin toivottava, että kommunistit tulisivat suomalaisiksi patriooteiksi eivätkä olisi suomea puhuvia venäläisiä.”[xiv]

Kekkonen kiero mies

Kommunistit hävisivät vuoden 1948 eduskuntavaalit – kansa sai tarpeekseen kommunistien vehkeilyistä ja laittomuuksista. Tasavallan Presidentti Paasikivikin oli jo saanut tarpeekseen kommunisteista. Niinpä Paasikivi nimitti SDPn K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallituksen.

”Varsin pian hallituksen nimittämisen jälkeen eräät maalaisliiton poliitikot – Kekkonen, «kiero mies«, kuten Paasikivi totesi, luonnollisesti heidän mukanaan – Hella Wuolijoki ja Neuvostoliiton lähetystön edustajat pitivät palavereja «lausuen epäystävällisiä sanoja hallituksesta« ja keskustellen siitä, miten hallitus voitaisiin panna eduskunnassa koetukselle ja laajentaa sen pohjaa. Paasikivi oli varma, että [kommunisti - jpu] Wuolijoki oli järjestänyt tilaisuuden yhdessä venäläisten kanssa hallituksen kaatamiseksi. Ystävät alkoivat lopullisesti seuloutua vihollisista. Siinä kun Kremlissä suhtauduttiin kielteisesti sosiaalidemokraatti Fagerholmiin, siellä luonnehdittiin Kekkosta viisaaksi, ovelaksi ja järkeväksi poliitikoksi.”[xv]

Kekkosen kotiryssät

”Urho Kekkonen oli syksystä 1944 lähtien tehnyt hartiavoimin töitä Neuvostoliiton ja samalla suomalaisten kommunistien luottamukseen saavuttaakseen. Kuten mm. Lasse Lehtinen on tutkimuksessaan osoittanut, hän oli ensimmäisiä porvarillisiin puolueisiin lukeutuneita poliitikkoja, joihin valvontakomissio syksyllä 1944 oli ottanut yhteyttä. Hän alkoi heti hyödyntää sittemmin yleistynyttä kotiryssä-käytäntöä saavuttaen hämmästyttävän nopeasti komission tiedustelumiesten luottamuksen. - -

Huolimatta määrätietoisesta nöyristelystä kesti pitkään ennen kuin Kekkonen saavutti haluamansa luottamuksen. - - Samoihin aikoihin Hella Wuolijoki oli ehdottanut Kekkosta pääministeriksi sillä perusteella, että Kekkonen tottelee kommunisteja ja venäläisiä.”[xvi]

Kommunistien julkinen tavoite

”Hallituksen ulkopuolelle jäämisen katastrofitunnelmissa SKP vietti 30-vuotisjuhlaansa elokuun lopussa. Juhlapuheen piti Ville Pessi, jonka julkaistusta puheesta Paasikivi poimi maininnan siitä, miten uudet kansandemokratiat kuten Puola ja Tshekkoslovakia olivat osoittaneet kommunismi voitavan panna toimeen muullakin tavoin kuin «klassillisella« vallankumouksella, jota bolshevikkien Venäjällä käytettiin. Tämä oli Pessin mukaan myös Suomen kommunistien päämäärä.”[xvii]

Kekkonen ja Stalin

”Pääministeri Urho Kekkonen piti kansalle radiopuheen Stalinin kuoleman johdosta. Puheessaan Suomen pääministeri luonnehti edesmennyttä Stalinia nerokkaaksi ja menestykselliseksi johtajaksi, joka laajakatseisena persoonana oli arvostanut niin suuria kuin pieniäkin kansoja, sekä väitti, että «generalissimus Stalinilla oli erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomeen«. Asemaansa Kremlissä varjelemaan pyrkinyt Kekkonen vakuutti – epäilemättä vastoin parempaa tietoaan – myös suomalaisten tuntevan vilpitöntä surua Stalinin poismenon johdosta.”[xviii]

 

[i] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 81

[ii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 83

[iii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 83

[iv] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivut 92-93

[v] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 93

[vi] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 168

[vii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 171

[viii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 171

[ix] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 172

[x] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivut 172-173

[xi] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 133

[xii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 185

[xiii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 188

[xiv] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 305

[xv] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 344

[xvi] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 376

[xvii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivut 344-345

[xviii] Mikko Uola – Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953; 2013; sivu 400

Etusivulle

free counter