Adolf Hitler oli anglofiili ja hyvä tulevaisuuden näkijä

Olen kauan sitten kirjoittanut artikkelin, jossa kerron että Hitlerin mielestä Saksan olisi pitänyt liittoutua Englannin kanssa, eikä suinkaan sotia Englantia vastaan.

Tässä artikkelissa näytän toteen, että Hitler palasi kirjassaan Mein Kampf yhä uudelleen ja uudelleen englantilaisiin ja Englantiin, kehuen englantilaisia ”maasta taivaaseen”. Etenen siinä järjestyksessä kuin Hitler teoksessaan.

Liitto Englannin kanssa

”Ainoastaan liitossa Englannin kanssa olisi voitu, selkäpuoli suojattuna panna tämä uusi germaanien vaellus alulle. Sen oikeutus ei olisi ollut sen pienempi kuin esi-isiemme oikeus aikoinaan. Ei ainoakaan pasifistimme kieltäydy syömästä itäisten maakuntiemme leipää, vaikka ensimmäisen auran nimenä aikoinaan olikin »miekka»!

Ei mikään uhraus olisi saanut olla liian suuri, kun olisi ollut kysymyksessä Englannin suostumuksen hankkiminen. Se olisi merkinnyt luopumista siirtomaista ja merivallasta ja Englannin teollisuuden säästämistä kilpailulta.”[i]

Hitler kehuu Englantia

”Juuri Englanti olisi pitänyt tajuta sitovaksi tuon teorian kumoajaksi: ei ainoakaan kansa ole arastelemattomimmin ja paremmin valmistellut taloudellisia valloituksiaan miekalla ja jälkeenpäin häikäilemättä puolustanut niitä kuin Englannin kansa. Eikö ole suorastaan brittiläisen valtiotaidon tunnusmerkki, että se hankkii taloudellisia etuja valtiollisella voimallaan ja heti taas muuntaa kaiken taloudellisen vaurastumisen poliittiseksi vallaksi ja voimaksi? Ja millainen erehdys onkaan luulla, että Englanti muka olisi omakohtaisesti liian pelkurimainen uhraamaan omaa vertaan talouspolitiikkansa puolesta! Se seikka, ettei Englannin kansalla ollut »kansanarmeijaa», ei suinkaan todistanut päinvastaista; sillä pääasiana ei tässä ole suinkaan kulloinenkin puolustusvoimien muoto, vaan paljon enemmän se tahto ja päättäväisyys, miten olemassa olevia voimia käytetään. Englannilla on aina ollut sellaiset varusteet, jollaiset sille ovat olleet tarpeen. Se on aina taistellut sellaisin asein, joita voiton saavuttaminen on vaatinut. Se käytti palkkajoukkoja, niin kauan kuin palkkajoukot riittivät; mutta se ammensi myöskin syvältä koko kansakunnan verta, kun ainoastaan sellainen uhraus saattoi tuottaa voiton; mutta aina sen taisteluvalmius ja sitkeys ja kestävyys sekä häikäilemätön sodankäynti ovat olleet samat.”[ii]

Englanti osasi propagandan

”Tässäkin suhteessa vihollistemme sotapropagandan tarjoama esimerkki oli esikuvallinen: se oli rajoitettu vain muutamia harvoja näkökohtia käsittäväksi, suunniteltu yksinomaan suuria joukkoja silmällä pitäen, sitä harjoitettiin uupumattoman sitkeästi. Koko sodan aika käytettiin kerta kaikkiaan oikeiksi tunnustettuja perusajatuksia ja esittämismuotoja tekemättä koskaan vähäpätöisempiäkään muutoksia. Aluksi tämän propagandan julkeat, röyhkeät väitteet saivat sen tuntumaan mielettömältä, sitten se muuttui epämieluisaksi, ja lopulta sitä uskottiin. Neljän ja puolen vuoden kuluttua Saksassa puhkesi vallankumous, jonka iskusanat olivat peräisin vihollisten sotapropagandasta.

Mutta Englannissa älyttiin vielä eräs seikka, nimittäin että tämän henkisen aseen menestyksen mahdollisuus on kokonaan sen käytön laajuuden varassa, mutta että sen menestys runsaasti korvaa kaikki kustannukset.”[iii]

Arvokkain liittolainen

”Kansan liittokelpoisuudelle on paljon pienemmässä määrin määräävänä se, minkä verran sillä on kuolleita asemääriä, kuin se, että siinä on selvästi olemassa leimuavaa kansallista itsesäilytystahtoa ja sankarimaista rohkeutta kuolemaan saakka. Sillä liittoja ei solmita aseiden, vaan ihmisten kanssa. Sen mukaisesti voi Englannin kansaa pitää maailman arvokkaimpana liittolaisena, niin kauan kuin sen johdon samoin kuin sen laajojen kansankerrosten hengen taholta on odotettavissa sellaista rajua hellittämättömyyttä ja sitkeyttä, joka on lujasti päättänyt taistella kerran aloitetun taistelun ajasta ja uhreista välittämättä kaikin keinoin voitokkaaseen loppuun asti, jolloin sen sillä hetkellä käytettävissä olevien sotilaallisten varusteiden ei tarvitse olla missään suhteessa verrattavissa toisten valtioiden vastaaviin varustuksiin.”[iv]

Englantilainen ministeri Lloyd George

”Se johtaa mieleeni toisen arvostelun, joka joutui käsiini sodan aikana; siinä ruodittiin ja tarkastettiin ihan kuin suurennuslasilla Lloyd George’in puheita, joka oli siihen aikaan sotatarveministerinä, ja päädyttiin sellaiseen nerokkaaseen toteamukseen, että nuo puheet muka olivat henkisesti ja tieteellisesti ala-arvoisia ja muuten arkipäiväisiä ja ihan itsestään selviä tuotteita. Sain sitten itse muutamia noita puheita kouraani pienenä vihkosena, ja minun täytyi pakostakin ihan ääneen nauraa, kun ei tavallinen normaali saksalainen kynäritari pystynyt ollenkaan ymmärtämään noita sielullisen joukkovaikutuksen mestariteoksia.

Tuo mies arvosteli noita puheita tykkänään sen vaikutuksen perusteella, minkä ne tekivät hänen omaan velttoutuneeseen mieleensä, jota vastoin suuri englantilainen kansankiihottaja oli asettunut kokonaan sille kannalle, että olisi voinut tehdä kuulijoidensa suureen joukkoon ja laajimmassa merkityksessä koko Englannin kansan alempiin kerroksiin mahdollisimman suuren vaikutuksen. Tältä kannalta tuon englantilaisen puheet olivat mitä suurenmoisimpia saavutuksia, koska ne todistavat kerrassaan hämmästyttävän suurta laajojen kansankerrosten sielun tuntemusta. Niiden vaikutus muodostuikin sitten todella erinomaisen tehoisaksi.”[v][Hitler jatkoi ja jatkoi tämän englantilaisen nerokkuuden ylistystä, mutta tämä riittänee - jp]

Saksan olisi pitänyt liittoutua Englannin kanssa

”Tämän kirjan ensimmäisessä osassa olen tehnyt selkoa Saksan sodanedellisen liittopolitiikan puolinaisuudesta. Saksan kansan vastaisen säilymisen sekä sen elättämisen neljästä tiestä valittiin joukosta neljäs ja epäsuotuisin. Terveen eurooppalaisen maapolitiikan asemesta turvauduttiin siirtomaa- ja kauppapolitiikkaan. Tämä oli sitäkin suurempi virhe, kun siten arveltiin voitavan päästä aseellisesta välienselvittelystä. Tuloksena siitä, että yritettiin istua yhtä aikaa monella eri tuolilla, oli niinkuin tunnettua, että pudottiin niiden väliin, ja maailmansota oli vain Saksan valtakunnan viimeinen kuittaus sen ulkopolitiikan harhaan osumisesta.

Oikea tie olisi jo siihen aikaan ollut kolmas tie: mannermaavallan lujittaminen hankkimalla uutta maata Euroopasta, jolloin juuri sitä tietä myöhäisempi täydennyksen hankkiminen siirtomaa-alueista olisi näyttänyt olevan luonnostaan mahdollisuuden rajoissa. Tämä politiikka olisi kylläkin ollut toteutettavissa ainoastaan liitossa Englannin kanssa tai sitten kartuttamalla sotilaallisia voimavaroja niin suunnattomassa määrässä, että sivistystehtävät olisivat neljäksi-, viideksikymmeneksi vuodeksi syrjäytyneet kokonaan taka-alalle.”[vi]

Saksan liittomahdollisuudet (I MS jälkeen)

”Joka edellä esitetystä näkökohdasta käsin lähtee tarkastelemaan Saksan nykyisiä [1920-luvulla - jp] liittomahdollisuuksia, sen täytyy päätyä siihen vakaumukseen, että viimeiseksi toteutettavissa olevaksi suhteeksi jää ainoastaan lähentyminen Englantiin. Niin hirveät kuin Englannin sotapolitiikan seuraukset Saksalle olivatkin ja ovat, ei kuitenkaan saa ummistaa silmiään siltä käsitykseltä, että Englannin edut eivät nyt enää vaadi Saksan tuhoa, jopa että Englannin politiikan täytyy päinvastoin vuosi vuodelta koettaa ruveta ehkäisemään Ranskan suunnatonta yliherruudentavoittelua.”[vii]

Hitler ennusti oikein Saksan tulevaisuuden

Hitler tarkastelee miten käy, jos Saksa liittoutuu Venäjän kanssa.

”Mutta vaikka ottaisi lukuun sellaisenkin tapauksen, että tapahtuisi ihme eikä semmoinen taistelu päättyisi Saksan täydelliseen tuhoon, siitä olisi lopputuloksena ainoastaan, että verensä kuiviin vuodattanut Saksa jäisi niinkuin ennenkin suurten sotilasvaltioiden keskeen, joten siis sen todellinen asema ei olisi millään tavoin muuttunut.

Älköön yritettäkö esittää tähän sellaista vastaväitettä. ettei Venäjän kanssa liitossa oltaessa muka heti tarvitse ajatella sotaa, tai että jos sitä täytyisikin ajatella, siihen voitaisiin perin pohjin valmistautua. Ei. Liitto, jonka tarkoituksena ei ole myös sodan tarkoitus, on mieletön ja arvoton. Liittoja solmitaan ainoastaan taistelua silmällä pitäen. Ja vaikka aseellinen välienselvittely tuntuisi vielä liiton solmimisen ajankohtana olevan kuinkakin kaukana tulevaisuudessa, sotaisen selkkauksen mahdollisuus on yhtä kaikki sen sisäinen aihe ja syy. Älköön luultako minkään valtakunnan käsittävän semmoisen liiton tarkoitusta millään muulla tavalla. Joko Saksan ja Venäjän liitto jäisi pelkästään paperille, jolloin se olisi meille merkityksetön ja arvoton, tai se olisi muunnettava sopimuksen sanamuodosta näkyväksi todellisuudeksi – jolloin muu maailma saisi varoituksen. Miten lapsellisen yksinkertaista odottaakaan, että Englanti ja Ranska jäisivät siinä tapauksessa vuosikymmeniksi odottamaan, kunnes Saksan ja Venäjän liitto olisi ehtinyt saada teknilliset taisteluvalmistuksensa suoritetuksi loppuun! Ei, kyllä rajuilma puhkeaisi salamannopeasti Saksan yllä riehumaan.

Siten jo se tosiasia, että Venäjän kanssa olisi solmittu liitto, osoittaisi, miten seuraavassa sodassa kävisi: Sen tuloksena olisi Saksan loppu.”[viii]

Miten se toteutuneessa historiassa meni

1. Saksa ei onnistunut liittoutumaan Englannin kanssa. Venäjä, Englanti ja Ranska neuvottelivat keskenään.

2. Stalinin puhe 19.8.1939. Siinä puheessa Stalin jo esitteli tulevan suursodan, josta Venäjä ensin pysyttelisi syrjässä ja iskisi sitten kun Saksa, Englanti ja Ranska olisivat keskinäisessä sodassa heikentyneet.

3. Saksa oli täysin alivoimainen sitä ”piirittäviin” vihamielisiin suurvaltoihin nähden.

4. Saksa liittoutui Venäjän aloitteesta Venäjän kanssa.

5. Saksa ja Venäjä hyökkäsivät yhdessä koordinoidusti Puolan kimppuun, jakaen Puolan toverillisesti keskenään ja järjestäen yhteiset voitonparaatin ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi.

6. Venäjä petti Saksaa viivästyttäen omaa hyökkäystään Puolan kimppuun, jolloin Englanti ja Ranska julistivat sodan vain Saksalle, mutta eivät toiselle hyökkääjälle Venäjälle. Asia meni kuten Stalin halusi.

7. Venäjä auttoi liittolaistaan Saksaa käymään sotaa lännessä, jotta nämä länsivallat heikkenisivät ennen kuin Venäjä iskee länteen.



[i] Adolf Hitler – Taisteluni; osa I; 1942; sivu 165

[ii] Adolf Hitler – Taisteluni; osa I; 1942; sivut 169-170

[iii] Adolf Hitler – Taisteluni; osa I; 1942; sivut 215-216

[iv] Adolf Hitler – Taisteluni; osa I; 1942; sivu 388

[v] Adolf Hitler – Taisteluni; osa II; 1942; sivu 131

[vi] Adolf Hitler – Taisteluni; osa II; 1942; sivut 290-291

[vii] Adolf Hitler – Taisteluni; osa II; 1942; sivut 297-298

[viii] Adolf Hitler – Taisteluni; osa II; 1942; sivut 349-350

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle

free counter